sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kuka pelastaisi Hasankeyfin?

Kun olin helmikuun lopulla menossa Mardiniin, muistin erään lupauksen. Kaksi vuotta sitten lähdettiin reissuun Sanliurfaan ja Halfetiin Kadirin ja Hakanin kanssa. Urfassa tavattiin Kadirin kaveri Elif ja Elifin kaveri Burak, joiden kanssa vietettiin koko päivä. Tän päivän aikana juttelin Elifin kanssa siitä sun tästä ja selvis että tyttö on kotoisin Batmanista, ehkä koko Turkin cooleimman (:-D) nimisestä kaupungista. Kerroin, että olin halunnut käydä Batmanissa ja varsinkin lähellä sijaitsevassa Mardinissa jo kauan. Harmiteltiin yhdessä sitä, että Urfasta sinne olisi liian pitkä matka, kun aikaa meillä oli yhdessä viettää vain se yksi päivä. Mutta lupasin, että jos ikinä koskaan eksyn Mardiniin tai Batmaniin, mun oli ilmoitettava siitä Elifille ja hän ottais mut vieraakseen. Ja niinpä mä sitten kirjoitin tytölle viestiä instagramissa, hei nyt mä olisin tulossa, nähdäänkö? Ihan ensinnäkin, olin varma että Elifillä olis töitä, koska olin menossa Batmaniin päin keskellä viikkoa. Toisekseen, mua jännitti vähän, koska eihän me edes tunnettu kunnolla. Vaikka Turkissa asuessa mä oon oppinut roppakaupalla sosiaalisuudesta, saanut hurjasti itsevarmuutta ja oppinut jopa small talkia, mun sisäinen ujo suomalainen nostaa välillä tälläsissä tilanteissa päätään. Päätin kuitenkin potkia sitä ujoa minää vähän perseelle ja ottaa sen puhelimen käteen ja laittaa viestiä. Muistin myös hyvin selvästi kuinka ihanasta tyypistä olikaan kyse ja miten ilolla mut varmasti otettais vastaan. Ja niinhän mut otettiinkin.



Mä lähdin Mardinista minibussilla kohti Batmania ja voin sanoa, että oli muuten ehkä mielenkiintosin matka minkä oon tähän mennessä tehnyt. Matkaseurana mulla oli bussin täydeltä lähinnä vanhoja pappoja, joilla oli mitä erikoisimpia vaatteita. Turkissa nyt saattaa törmätä yhden jos toisenkinlaiseen hiihtäjään, mutta tää Mardinin bussi oli kyllä ihan eri maata. Oli turbaanipäistä pappaa, ikivanhoja kävelykeppejä, erikoisia haaremihousuja ja tyylikästä pappatyyliä a la Mardin. Mua ihan harmittaa, ettei mulla oo kuvia mun matkaseuralaisista, mutta jos ikinä liikutte noilla suunnin, suosittelen paikallisbussien käyttöä heh. Ja ah sitä idän vieraanvaraisuutta. Sitä ei turhaan Turkissa hypetetä, että mitä idempään menet sitä paremmin susta pidetään huolta. No, ulkomaalaisena naisihmisenä Turkissa koen olevani aina kovin hyvissä käsissä ja apua löytyy aina, vaikka sitä ei pyytäisikään, mutta idässä päin se vieraanvaraisuus ja avuliaisuus tuntui olevan jotenkin vielä vähän ekstraa. Pidettiin huolta siitä, että pääsin hyppäämään pois oikeassa kohtaa ja mun puhelimessa puhui varmaan muutama eri ihminen Elifin kanssa, että mut saatiin varmasti oikeassa kohtaa ja turvallisesti perille juuri siihen kohtaa tietä missä Elif mua odotti.



Ja niinpä mä jäin kyydistä puolessa välissä Mardinista Batmaniin, Hasankeyfissä, missä mua odottikin Elif veljensä vaimon ja kahden serkkunsa kanssa. Serkut oli tulleet Antalyasta Batmaniin sukuloimaan ja itseasiassa tuona päivänä Elifkin näki serkkunsa ensimmäistä kertaa ikinä. Kaikki jännitys katosi heti kun näin Elifin ja halattiin. Tiiättekö ne ihmiset, joiden kanssa on vaan niin helppo olla heti ensihetkestä asti? Mä rakastan sitä tunnetta ja Elif on yksi niistä ihmisistä kenen kanssa mulla on toi tunne. Ei haitannut, vaikka tavattiin oikeesti vasta toista kertaa ikinä, kun toisen kanssa oli helppo olla. Juteltiin kaaikesta ja tietäähän sen, että kun meillä on yhteiset kaverit ja tutut, niin kyllä sitä aina juteltavaa riittää. Ja meillähän riitti haha. Mun vielä toisinaan ja tietyissä aihepiireissä ontuva turkin kielikin pääsi oikein kunnolla taas harjoituksen pariin, kun mentiin ihan koko päivä pelkkää turkkia puhuen.



Kun mä saavuin Hasankeyfiin, oli aivan mahtava sää. Aurinko paisto ja taivaalla oli vaan siellä täällä ohuenohutta pilviharsoa, täydellinen ilma siis. Me istuttiin Tigris-joen varrella ja juotiin teetä ja syötiin gözlemeä aamupalaksi. Kello oli tossa vaiheessa vasta kymmenen ja meillä oli kivasti aikaa kierrellä Hasankeyfiä ennen Batmaniin lähtöä. Mä olin suunnitellut lähteväni kotiin Adanaan iltapäivällä, mutta aika meni tosi nopeasti kivassa porukassa, että päätin jäädä ihan iltaan asti. Aamupala gözlemeiden jälkeen lähdettiin joen toiselle puolelle valmiina kiertämään pientä Hasankeyfiä. Mä olin ihan fiiliksissä, olinhan lukenut Hasankeyfistä aikoinaan jo Minen Tuhat ja yksi tarinaa -blogista ja jo tuolloin surkuttelin Hasankeyfin tulevaa kohtaloa. Toivon minäkin vielä kerkeäväni sinne ja onnekseni kerkesinkin.



Hasankeyf on ikivanha kaupunki, jolla on ihan tajuttoman pitkä historia. Hasankeyf on itseasiassa yksi maailman vanhimpia asuttuja alueita, ensimmäiset mahdolliset maininnat Hasankeyfistä ulottuu nimittäin melkein neljän tuhannen vuoden päähän. Sitä on asuttaneet ihmiset aina hurrilaisista antiikin Rooman legioonalaisiin, aijubideista mongoleihin ja ottomaneihin. Vielä muutama kymmentä vuotta sitten Hasankeyfissä asui assyrialaisia ja kristittyjä arabeja, jotka asuivat luoliin tehdyissä kodeissa kunnes alueella syntyi 80-luvulla konflikti, minkä vuoksi monet joutuivat jättämään Hasankeyfin taakseen ja lähtivät ulkomaille. Tällä hetkellä Hasankeyfiä asuttavat suurimmaksi osaksi kurdit. Ei siis tosiaan mikään ihan turha mesta kyseessä, ei tosiaan! Alueelta löytyy tuhansia luolia, vanhoja moskeijoita, luoliin rakennettuja kirkkoja ja moskeijoita, ikivanhoja hautausmaita, ikivanhoja rakennuksia, satoja vuosia vanha mausoleumi ja paraatipaikalle korkealle jyrkänteen reunalle rakennetun Pienen palatsin rauniot. Hasankeyf on siis täynnä ihan tajuttoman paljon kaikkea historiallisesti merkittävää. Siksi kai siitä tekeekin niin surullista, että lähivuotena minä hyvänsä mitään tätä kuvissa näkyvää kauneutta ei ole. Kohta noissa kallionkoloissa ja moskeijan minareetissa uiskentelee vain kalat ja meillä on jäljellä enää vaan kuvat ja Hasankeyfin asukkailla muistot. Hasankeyfin upottava pato on ollut suunnitteilla ja työn alla jo joitakin vuosia, jossain vaiheessa projekti oli hetken jäissä rahoitusongelmien vuoksi kun ulkomaalaiset rahoittajat vetäytyivät hankkeesta, mutta turkkilaiset päättäjät uhosivat silti tekevänsä padon, vaikka sitten omin voimin ja rahoin. Tällä hetkellä ilmeisesti ainakin muutamat turkkilaiset pankit ovat rahoittamassa padon rakentamista ja tän ikivanhan kaupungin ja sen 20 tuhannen asukkaan kotien tuhoamista.



Mulla oli kuitenkin vielä onni, ilo ja kunnia päästä käymään tässä upeessa paikassa. Meidän onni vaan meinas tyssätä siihen, kun oltiin lähtemässä kohti kallionkoloja, kanjonia ja korkealla kielekkeellä olevaa Pienen palatsin raunioita. "Alueelle pääsy kielletty" sanoi niin alueelle pääsyn estävän aidan varoituskyltti, kuin alueen vartijakin kun hämmästeltiin kieltokylttiä, mitä ei kuulemma oo siinä vielä joku aika sitten ollut. Mut tietäähän sen, Turkissa kun ollaan, et tyyppejä ei paljon kiellot häiritse. Eihän se oo este, vaan hidaste, ois voinu olla ainakin tän porukan motto haha. Etsittiin siis vaihtoehtoinen reitti, hypittiin isojen kivien yli, kiivettiin vanhan lahon katoksen päälle ja pompittiin sieltä alas, kierrettiin vielä toinen aita isojen kivilohkareiden päällä kiipeillen ja tadaa, oltiin päämäärässä. Kengät pölysinä, vaatteet hiekasta harmaina mutta tyytyväiset hymyt kasvoilla. Mua ehkä enemmänkin kyllä nauratti, tällänen peli ei ikinä vetelis Suomessa. Lähdettiin kapuamaan ylös kohti Pientä palatsia eikä siinä kovin kauaa mennyt kun alueen seriffit meidät jo bongas ja lähti meidän perään poliiseista ja kielletyllä alueella liikkumisesta huudellen.



Kiristys, uhkailu ja lahjonta oli molemminpuolista kun meidän porukan verbaaliset nerot kävi sanasotaa seriffien kanssa ja taas koska burasi Türkiye, tämä on Turkki, jaksan aina yllättyä näistä kohtaamisista ja käänteistä. Meitä hetken kovistelleet vartijat lopulta taipuivat ja antoivat meidän olla alueella ja yksi heistä jopa lähti näyttämään meille kanjonia ja esittelemään paikkoja. Ehtona se, että jos pomo saa tietää, meillä ois parasta olla hänelle uusi työpaikka valmiina ;-). Käytiin kanjonissa joka oli upea! Aivan mahtava luonnon muodostelma kalliota ja vehreyttä. Elif muisteli lapsuuden kouluretkiä joita oli tehty Hasankeyfiin ja kanjoniin ja nähtiin jättimäisiä kivenlohkareita maassa ja tajuttiin todella miksi tuonne oli nykyään pääsy kielletty. Joku raukka oli nimittäin joskus jäänyt murenevan kallion alle ja kuollut. Kanjonin jälkeen kiivettiin vielä ylös Pienelle palatsille, mutta nopeasti ja äkkiä, ettei salaisen oppaamme pomo kerkeisi nähdä meitä maasta käsin. Saatiin kuvamme ja upeat näkymät alas kylään ja Tigris-joelle. Tän jälkeen meitä jo hoputettiin äkkiä alas ja pois alueelta, ennenkuin joku oikeasti meidät näkisi. Luultiin optimistisina, että vartija päästäisi meidät oikean sisäänkäynnin kautta ulos, mutta käski meidän kuitenkin palata takaisin samaa reittiä mistä oltiin tultukin. Ei kai siinä mitään, mutta takaisin sen pari metriä korkean lahon katoksen päälle kiipeäminen oli ehkä pienen työn takana, hehh..



Seikkaillessamme tällä kielletyllä alueella törmättiin siellä vielä asuvaan mieheen, joka on kuulu turkkilaisen kahvin poroista ennustamisesta. Tämä herra oli ensin ehkä vähän närkästynyt siitä, että oltiin alueella, mutta liittyi myöskin lopulta meidän seuraan ja tuli ennustamaan meille kaikille kahvikupeista. Mun mielestä kahvikupeista ennustamisessa on oma tunnelmansa ja on se ihan mukavaa ajanvietettä. Tällä kertaa oli vaan jännittävämpää saada ennustus kuin yleensä, koska tän herran ennustuksia tulee kuulemma kuulemaan ihmisiä ympäri Turkin. Oikein next level ennustus siis! Ennustusten aikana paikalle saapui myös Elifin veli, joka oli tullut kateelliseksi nähtyään facebookista kuvia meidän päivästä ja päättänyt liittyä myös meidän seuraan. Ja mikäpä siinä, Elifin veli oli kauheen mukava ja tosi kiinnostunut Suomesta. Turkissa myöskään harvoin tunnetaan käsitettä lapsivapaa, mutta tuona päivänä pariskunnan lapset olivat hoidossa joten Elifin veli vaimoineen sai vähän yhteistä omaa aikaa basaarilla kuljaillen samalla kun me muut lähdettiin vielä ylittämään jokea siltaa pitkin. Istuskeltiin joen toisella puolen hetken hengähtäen kunnes oli aika ottaa nokka kohti Batmania. Maisemat ajomatkalla oli mahtavat, ajeltiin joen viertä ja vaikka ei ois koskaan käynyt Grand Canyonilla niin oon varma että tuolla voi saada samanlaisen fiiliksen. Maisemat vaan oli niin upeita, että!

Batmanissa kulutettiin aikaa syöden, hieman keskustassa käveleskellen ja lopulta mentiin kahvilaan istuskelemaan ja syömään mitäs muutakaan kuin herkkukakkuja ja juomaan kahvia. Vaikka päivä porukalla oli tosi ihana, oli silti myös kiva päästä kaksin juttelemaan Elifin kanssa, vaihtamaan kuulumisia vähän syvemmin ja juoruilemaan tietty kuumimmat jutut haha. Oli myös tosi mielenkiintosta päästä kurkkaamaan Elifin perheeseen, tavata siskoja ja veljiä, kuulla lisää heistä ja miten esimerkiksi elo ja olo eroaa niin suomeen kuin esim moneen asiaan Adanassa. Taas huomasin miten älyttömän iso rikkaus onkaan tuntea ihmisiä eri puolilta maailmaa ja Turkkia, sitä oppii niin paljon uutta ja saa aina miettimisen aihetta.

Illalla Elif vanhimman veljensä ja yhden siskonsa kanssa vei mut bussiasemalle, kiitti mua siitä että olin tullut ja mä kiitin siitä että olin saanut tulla ja heidän kanssa viettää aikaa, halattiin ja vilkutettiin heipat. Bussissa kohti Adanaa matkatessa mulla oli taas se sama ihana onnellinen fiilis, mikä usein on seurana hyvän matkan tai kivojen kohtaamisten päätteeksi <3

8 kommenttia:

  1. Olipa hieno tarina ja upeat kuvat.

    VastaaPoista
  2. Palasin pitkästä aikaa ihanan blogimaailman pariin ja hitsi että multa on jääny monta ihanaa postausta lukematta! Tää hasankeyif jotenkin kosketti vaikka yleensä oon jollain tasolla vältelly pikkukyliä idässä, mut onhan tässä oma taikansa ja voi morjens noita maisemia ja ennustajasetää! Teki mieli ihan varata reissu omia kahvinporo-ennustuksia varten. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Multakin jäänyt sulle vastaamatta, sori! Millonkohan sitä ois aikaa kirjotella kunnolla.. Siis toi oli kyllä aiivan ihana paikka, suosittelen kyllä!! <3

      Poista
  3. Ihanat maisemat, vau! Varmasti ollut mielenkiintoinen matka minibussissa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli tosiaan! :-D Maisemat itä-Turkissa on kyllä tosi upeet omalla tavallaan!

      Poista
  4. Oi että mikä tarina ja mitkä kuvat. Taattua Neeaa <3 Ja voi kuinka tuo itä houkuttaa, vaikkei lännessä ja etelässäkään mitään vikaa. Oletko siis nyt Turkissa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva kuulla että tykkäsit <3 Niinpä, itä on kyllä aika (tai siis tosi) ihana! Kunpa voisikin vain matkustaa kaupungista toiseen, vielä olis niin monta paikkaa näkemättä :-) Mä oon nyt jo Porissa, aloitan siis täällä amk-opinnot reilun viikon päästä. Turkkiin siis seuraavien vuosien aikana tulen vain lomalle, ellen jotain harjoittelua tai vaihtoa keksi siellä viettää :-)..

      Poista