maanantai 15. toukokuuta 2017

Suomee ja kuulumisii

Huhuu ja moi pitkästä, pitkästä aikaa. Yli kaksi kuukautta mennyt viimepostauksesta ja se tuntuu ikuisuudelta. Blogi on kyllä ollut mielessä, mutta tänne kirjottelu on tuntunut tosi nihkeeltä. Asiaa mulla kyllä on, ja kuvia, mutta aina joku on tökkinyt ja on ollut muka parempaakin tekemistä. Oon oman blogini lisäks laiminlyönyt myös muiden blogien lukemisen mikä harmittaa myös. Ajattelin kuitenkin nyt kuroo tätä kahden kuukauden taukoa kiinni ja kirjotella kaikista kivoista jutuista mitä oon näiden viikkojen aikana tehnyt. Mua instagramissa seuraavat on nähneet varmaan suurimman osan mun hiljaiselon aikasista puuhista, mutta haluan ne myös omaksi ilokseni kirjotella tänne blogin puolelle :-) Postauksia mä ajattelin alottaa kirjottaa ihan aikajärjestyksessä, alkaen siitä helmikuun loppuisesta Mardinin matkastani. Mulla on sieltäkin niin kauheasti kuvia, että jo niiden läpikäyminen varmaan vie tunnin jos toisenkin.



Tän postauksen kuvat on mun Suomen kuukaudelta, olin siis melkeinpä koko maaliskuun Suomessa. Aika meni yllättävän äkkiä, vaikka toisinaan oli niitäkin hetkiä jolloin aika vaan tuntui junnaavan paikallaan. Mulla oli kuitenkin tosi paljon kaikkea kivaa tekemistä eikä tylsiä hetkiä kerennyt kovin montaa olemaan. Mun yksi parhaimmista kavereista sai mun ekan lomapäivien aikana toisen lapsen jota pääsin heti ihastelemaan seuraavana päivänä. Ootankin tosi paljon jo seuraavaa kertaa koska nähdään. Kerkesin muutenkin nähdä kivasti kavereita vaikka töissäkin tuli vietettyä aikaa yllättävän paljon. Käytiin lisäksi mun äidin kanssa juomaostoksilla Tallinnassa, siskon kanssa Bastillen keikalla ja vietin aikaa kaverin luona Helsingissä. Kävin myös pyörähtämässä muutaman päivän verran Italiassa, mistä kirjoittelen oman postauksen erikseen. Just ennen mun Turkkiin paluuta me vietettiin mummin 80-vuotis juhlia, mitkä oli tosi kivat ja onnistuneet. Oli tosi kiva nähdä sukulaisia ja koko hommassa parasta oli nähdä se miten kovasti meidän synttärisankari selvästi nautti bileistään. Meidän mummi itseasiassa oli varmaan ensimmäinen joka puolenyön jälkeen oli lähtemässä ravintolaan jatkoille haha.




Jo ennen Suomilomaa olin pyöritellyt ajatuksia tulevasta, mitä kesällä tapahtuu, entä syksyllä? Ja olin tehnyt jo Turkissa ollessani päätöksiä jotka sai mut ensin tosi surulliseksi ja vähän ahdistuneeksikin, mutta joista lopulta sitten innostuin itsekin kunhan niitä tarpeeksi pyörittelin päässäni ja uskottelin itelleni että itseasiassa mun vähän yllättäenkin päähän tulleet ideat on oikeesti tosi hyvä juttu. Ja nämä suunnitelmat sitten laitoin ihan konkreettisesti tulille yhteishaun käynnistyessä, ja hain opiskelemaan ammattikorkeaan mun all-time-favourite alalle, opiskelemaan sitä mitä mä oikeesti haluan tehdä. Jo viimevuonna mä mietin sosionomiksi hakemista, mutta jotenkin musta tuntui siltä etten oo vielä valmis. Mä halusin tulla vielä Turkkiin, koska musta tuntui etten ollut vielä valmis tän kaiken suhteen. Mä en ollut vielä sujut Adanan kanssa, mun oli tultava takas. Ja mikä onni ja ilo se olikaan kun viime syksynä tänne tulin. Oon viettänyt huikeet kuukaudet täällä, tutustunut taas mitä mahtavimpiin ihmisiin ja nähnyt ja kokenut niin paljon uutta. Saanut sen mitä mä täältä lähdin syksyllä hakemaankin, mitä se sitten ikinä oikeesti onkaan, mä en oikeen itsekään tiedä mutta nyt tuntuu hyvältä. Ja nyt musta viimein tuntuu siltä, että mä voin lähtee ja mennä eteenpäin. Että vaikka en täällä enää asuiskaan, niin tää paikka  ei täältä koskaan katoa mihinkään. Nyt tuntuu siltä että tää kaupunki on vakiintunut mun toiseksi kodiksi, tutut kadut ja paikat, ihmiset ja tän kaupungin omat kujeensa. Mä tiiän että tuun ikävöimään tänne mut tiedän myös sen että kun mä täältä kesäkuun alussa lähden ensin kesätyöhommiin ja sitten toivon mukaan koulun penkille, niin ei se oo viiminen kerta kun mä astelen Adanan lentokentälle, kyllä mä vielä tuun takas.




Suomesta paluun jälkeen mä luin esivalintakokeisiin ja sain kuin sainkin viime perjantaina kutsun varsinaisiin pääsykokeisiin mun ykkösvalintakohteeseen. Ja kun toi sähköposti kilahti mun puhelimeen, olin niin onnellinen ja niin varma että tää päätös oli oikee. Tietenkään mikään ei oo vielä varmaa ja mun syksyn kulku riippuu tosi paljon siitä miten varsinainen pääsykoe tulee menemään ja tuunko mä valituksi monien hakijoiden joukosta, mutta oon tosi positiivisin mielin ja toivon parasta. Mä tuun varmasti tästäkin aiheesta vielä kirjottelemaan enempi kun lähtö lähenee, mutta tosiaan näissä pääsykoejännitystunnelmissa on menty viime viikot. Ja kesäksi tosiaan meen Suomeen koska sain onnekseni kesätöitä! Ootan töiden alkua innolla ja jännityksellä, koska pääsen työskentelemään samoissa merkeissä kun viimevuonna, tuttujen ihmisten kanssa mutta vähän eri ympäristössä kun viimeksi. Tän kesän vietän leiriohjaajana kehitysvammaisten kesäleireillä ja oon niin varma että tästä tulee hieno ja erilainen kesätyökokemus :-)

Mutta, se niistä kuulumisista, mä lupaan palailla vähän tiheämpään tahtiin kaikkine postauksineni, aloittaen siitä Mardinista! Ja hei, mitä teille kuuluu? Millasia kesäsuunnitelmia teillä on? :-)

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Suomiloma häämöttää

Heipsan jälleen! Tällänen postaus per kaks viikkoa alkaa olee kohta jo aika vakkarijuttu, ärsyttää ihan itteäkin! Kansioissa ois kuvia vaikka kuinka mutta tuntuu että oon ollu taas kaiken kiireen keskellä niin ettei tässä oo kerennyt edes miettiä postausten kirjottelua. Nyt halusin kuitenkin tulla vähän ees huhuilemaan että elossa ollaan ja kirjottelemaan vähän kuulumisia. Munhan piti lähteä Suomeen alunperin tossa helmikuun lopulla, mutta suunnitelmiin tuli muutoksia ja mä lähdenkin nyt vasta ylihuomenna. Jännittävää! Mua ei muuten stressaa lähtö varsinaisesti, mutta kyllä se on selvästi yöuniin ja mielialaan noin niinkun yleisesti vaikuttanut. Välillä oon niin innoissani, välillä taas mietin että miksi piti  varata lentoliput niin kauheen pitkäksi ajaksi. Tuun siis oikeesti jo huhtikuun alussa takas, mutta toisinaan kuukausi kuulostaa niin kauhean pitkältä.. :-D Perjantaina me vietettiin puolalaisten tyttösten kanssa viimeistä viikonloppua yhdessä! Siis ihan hurja ajatus, että kohta ne molemmat lähtee täältä. Onneksi sentään mä palaan Adanaan muutamaa päivää ennen kuin tytöt lähtee, joten keretään vielä viettää aikaa yhdessä. Ja dramaattisia kun ollaan, vietettiin eilen kämppistenkin kanssa yhdessä viimeistä aamupalaa. Musta tuntuu kans kun oisin jättämässä Cihaninkin pidemmäksi aikaa, oon vaan tajuttoman surkee missään kaukosuhdejutuissa ja siks oonkin ihan onnellinen että oon takas "jo" huhtikuun alussa.



Ennen Suomilomaa halusin tehdä jonkun pikkureissun täällä päässä; mielessä pyöri Ankarat, Eskisehirit ja Antalyat, missään noista kun en oo ikinä ennen käynyt. Antalyan lentokentällä ja bussiasemalla joo, mutta en koskaan keskustassa. Mikään noista kaupungeista ei kuitenkaan oo ollu sellanen pakkokäydä -paikka ja mun teki mieli lyhentää mun pakkokäydä -listaa. Jokusen päivän mietin ja kun sääkartatkin näytti suotuisilta, päätin vihdoin ja viimein, muutaman vuoden haikailun jälkeen, että nyt lähden Mardiniin. Ennen bussilipun ostamista, ja varsinkin sen jälkeen, mua jännitti ihan kauheesti. Pelottikin vähän. Onkohan tää nyt järkevää? Lähtöä edeltävänä yönä pyörin sängyssä ja mietin että mitä jos mut vaikka kaapataan? Välillä Adanassakin on varotuksia, joissa kehotetaan olemaan varovaisia kaappausten ja itsemurhaiskujen varalta. Adana on sentään suht kaukana Syyriasta, mutta Mardin on siinä ihan naapurissa. Päätin kuitenkin reippaasti lähteä ja voi vitsit, kyllä katos kaikki jännitys kun kaupunkiin pääsin. Just niin aivan ihana kun olin odottanutkin. Mulla on vajaat tuhat kuvaa noilta kolmelta päivältä jotka vietin Mardinissa, Hasankeyfissä ja Batmanissa, mutta koitan kirjotella niistä erikseen tässä jokupäivä kun pääsen Suomeen ja saan kuvat muokattua.



Suomessa mua oottaa paljon kivoja juttuja, vaikka just tänään manasin että mikä idea oli lähteä Suomeen maaliskuuksi, säähän on aina ihan kauhee! Suomessa ois tarkotus kuitenkin tehä vähän kouluhommia, käydä töissä (jee!) ja nauttia viimeinkin oikeista lenkkipoluista. Mardinin reissun jälkeen ei oo tullu paljon salilla aikaa kulutettua joten ootan jo ihan innollakin että pääsen metsään lenkkeilemään! Perhettä ja kavereitakin on jo tietty ikävä ja kiva päästä viettämään aikaa ihan ajan kanssa. Ollaankin heti keskiviikkona menossa Jennan kanssa Helsinkiin Bastillen keikalle ja yhtenä viikonloppuna lyöttäydyn ehkä Jennan ja Villen matkaan Tukholmaan. Pääsen myös tekemään reissun mulle ihan uuteen kaupunkiin ja maahan, nimittäin tänkuun lopulla lähden käymään muutaman päivän reissulla Roomassa, jännää! Kavereitakin ootan jo kovasti näkeväni. Huhtikuun eka päivä onkin jo meidän mummin 80 v. bailut ja niiden jälkeen mä palaankin sit takaisin. Kuukausi menee kyllä varmasti äkkiä!

Nyt mä jatkan tätä mun never ending pakkaamista ja huomisen aattelin ottaa ihan chillisti muutaman pakollisen jutun hoitamisen jälkeen, kuulostellaan taas Suomen päästä! 

maanantai 20. helmikuuta 2017

Vuoden ensimmäiset lumet

Adana on yks Turkin lämpimimmistä kaupungeista, talvellakin päivälämpötilät huitelee plus kymmenessä. Ja koska täällä mennään "pikkuhiljaa" kevättä kohti ja talvi viileine ilmoineen on enää pelkkä muisto vaan, on lähdettävä muualle jos haluaa nauttia oikeesti talvisista maisemista ja lumesta. Tässä kohtaa vois miettiä että jaksaako siitä lumesta ihan kauheesti nauttia kun Suomessa siitä on elämänsä aikana saanut nauttia vuoden jos toisenkin, mutta en (melkeen) koskaan sano ei pikku reissulle joten eilen aamulla otettiin porukalla nokka kohti vuoria, Pozantia ja lunta. Aika tarkkaan pari vuotta sitten käytiin myöskin Pozantissa, ja siltä reissulta mieleen jäi päälimmäisenä järkyttävä tuuli. Meidän auto heilui tuulen voimasta ja voitte kuvitella miltä näytti meidän toivoton yritys grillata kun tomaatit lenteli pitkin lumihankia.. Olin siis pakkautunut kunnon vaatekerroksilla ja hytisin kylmästä jo puolalaisen Annan puolesta kun näin sillä olevan jalassa vaan paksut sukkahousut. Onneksi tällä kertaa meille osu mitä upein ilma, aurinko paistoi täydeltä taivaalta eikä tuuli kiusannut meitä ollenkaan. Uskokaa tai älkää mut myös meikäläisen herkkä suomalainen hipiä otti vähän osumaa auringosta ja eilen kotona sain Nea mitä sun naamalle on käynyt, miks se on ihan punanen -kyselyjä... :-D






Olin varautunut reissuun vaan vähän siltä kannalta että meen kattelemaan maisemia ja ottamaan kuvia ja henkisesti valmistauduin siihen että siellä lumen keskellä ois sit seisottava pitkälle iltapäivään asti. Mä tykkään kyllä lumesta, mutta ehkä sen kanssa on tullut leikittyä ihan tarpeeksi pienenpänä niin ettei siitä jaksa enää sen ihmeemmin innostua. Kuitenkin sitten aina muita seuraillessa sitä innostuu itekin, lumisodille en käynyt mutta tyttöjen kanssa mentiin laskemaan mäkeä ja olihan se ihan yhtä kivaa kun pienenä haha. Löydettiin parit muovikassit ja siinä mäkeä ylös rampatessa tuli sen verran kuuma että takki ja huivikin sai kyytiä. Käytiin tyttöjen kanssa myös vaeltelemassa talojen välissä olevilla kaduilla, joita ei kyllä ois ihan ensimmäisenä kaduiksi arvannut. Siinä pikkukylässä missä oltiin on pääasiassa vaan kesäasuntoja eikä näin ollen mitään muita alueita ollut aurattu kun iso päätie mikä tuonne kylään vie, kaikkialla muualla lunta oli metrin kerros. Pozantin keskustakin on jännittävän näköinen, kun kaikki lumet on vain aurattu teiden sivuun. Esimerkiksi joihinkin kauppoihin on mahdotonta päästä ilman vuorikiipeilytaitoja kun ensin pitää kiivetä puolentoistametristen lumikinosten yli. Turkkilaista maalaisjärkeä parhaimmillaan haha.






Myös vuorilta löytyy katukoiria siinä missä kaupungistakin ja mun onneksi ton alueen koirut löysi tiensä meidän luokse. Mä en oo mikään kauhee kissojen kamu koska mä vähän pelkään kissoja (XD) mutta koirien kanssa voisin istuskella tunnista toiseen vaan niitä rapsutellen. Adanassa kulkukoirista pidetään ihan hyvää huolta, ihmiset ja kaupunki ruokkii ja juottaa niitä ja esim. Yves Rocherilla on "oma" koiransa joka usein näkyy nukkuvan omassa sängyssään näyteikkunassa. Jotkut liikkeet päästää koirat vesisateella sisälle nukkumaan ja kauppojen ulkopuolella on ruoka- ja juomakippoja. Monet turkkilaiset kuitenkin pelkää koiria ihan tajuttomasti tai ainakaan ei halua niitä lähelleen koirien "likaisuuden" takia. Yleensä mitä enemmän kuulen kauhisteluja siitä miten voin silittää katukoiria, sitä enemmän niitä rapsuttelen ja niille lässytän ;-) Toisinaan puistoissa kuulee vanhempien pelottelevan lapsia koirista mikä on musta niin väärin. Tiedän toki että vihaisia ja reviiriään puolustavia katukoiriakin on, mutta suurin osa näistä koiruleista on ihan lepposia ja vaan rakkauden kaipuisia hännänheiluttajia.




 



Söpöjen koirien lisäksi nähtiin vuorilla myös jotain aika huippua, nimittäin villihevosia. Tai no, "villihevosia", koska aika kesyiltä ne vaikutti. Agata ensin kertoi nähneensä pari heppaa ja mäkin halusin nähdä ne. Lähdin Agatan osoittamaan suuntaan ja aika nopeesti bongasinkin mäen rinteeltä kuuden hevosen lauman. Luulin ensin niiden olevan jonkun, enkä siksi viitsinyt mennä kovin lähelle. En kuitenkaan hetkeen nähnyt ketään, joten menin lähemmäs ja hepat päästikin mut tosi lähelle, ihan parin metrin päähän! Ihastelin niitä hetken, kunnes koko lauma lähti kiipeämään korkeammalle mäkeä ylös. Myöhemmin kuulin Alilta, että hevoset tosiaankaan ei oo kenenkään vaan ne elää omassa laumassaan. Kylässä joku niille kuulemma kuitenkin tuo heinää näin talvisin ja mäen rinteiltä nuo näytti itsekin nyhtävän maasta omaa ruokaansa.







Neljä tuntia raikasta vuoristoilmaa, lunta ja aurinkoa taisi olla tarpeeksi myös muille, kun kaikki oli pikkuhiljaa aikaisin itapäivästä valmiita Adanaan paluuseen. Paluumatkalla bussi oli aika hiljainen, kuorsaus vaan kuului, ulkoilu vaatii selvästi veronsa haha.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Kevät on täällä

Heippu ja kivaa perjantaita kaikille! Mistähän sitä keksis inspiksen tähän kirjotteluun? Mulla on kansiot täynnä uusia kuvia, mutta postausten julkaseminen sitten aina jää kun en keksi mitään kirjotettavaa. Täällä päivät kuitenkin rullaa ihan mukavaan tahtiin, koulua ja kamuja, ja tuntuu ettei oikein mitään kirjotettavaa oo.



Viimiset kaks viikkoa ollaan Cansun kanssa pidetty meidän residenssiä pystyssä kahdestaan kun Eda on ollut lomailemassa kotikaupungissaan pohjoisessa. Eda on meidän talouden äiti ja peloteltiinkin sitä sillä että koko talosta ei oo ehkä mitään jäljellä kun Eda tulee kotiin, oma syy kun jättää meidät kahdestaan tänne. Kuulemma millään muulla ei oo väliä kunhan vaan Edan keittiönpöytä on kunnossa kun Eda palaa kotiin. Kämppä on kuitenkin vielä pystyssä ja samoin keittiön pöytä, all good siis haha. Ollaan tässä kahen viikon aikana kyllä kamppailtu millon minkäkin ongelmien kanssa, ensin meiltä ei tullut lämmintä vettä ollenkaan, sitten meidän suihkun vedenlämmitin hajos ja mä sain sähköiskun suihkussa, sen jälkeen meidän tiskikone alkoi temppuilemaan mut nyt vihdoin ja viimein on kaikki korjattu. Meidän korjaajat on ollu kyllä sen sijaan ihan omaa luokkaansa, vedenlämmittimen korjaajat saapu meille kymmenen jälkee illalla ja oli niin tumpeloita että mua pelotti mennä suihkuun niiden käynnin jäljiltä :-D Meidän lämpimän veden fiksaaja sen sijaan oli jo hyvää matkaa yli keski-ikänen äijä joka kävi vähän liian tuttavalliseks täällä käydessään, jätti mulle vielä henkilökohtasen puhelinnumeronsakin, ihan siltä varalta että jos tulee vielä ongelmia niin hänelle voi sitten soittaa.....




Meillä on suomalaisittain kevät jo pitkällä niinkun näistä kuvista voi ehkä nähdäkkin, päivisin lämpötilat heiluu +15 paikkeilla, iltaisin ja öisin tosin on vielä tosi kylmä. Lähdettiin keskiviikkona Cihanin kanssa keskuspuistoon ottamaan valokuvia ja pääsin vähän testailemaan senkin kameraa. Ihastuin tyypin objektiiveihin niin, että kohtapuoliin on varmaan pakko itellekin hommata toinen objektiivi eikä tyytyä tähän yhteen ja ainoaan. Oon muutenkin nyt taas pikkuhiljaa innostunut tästä valokuvaamisesta enempi, ehkä nää aurinkoiset säät vaikuttaa siihenkin. Avasin muuten mun yksityisen instagram tilin rinnalle myös julkisen tilin, se löytyy instagramista nimellä neakariluoto.




Nyt ei kyllä tekstiä irtoo tän enempää, oikeestaan halusin tulla vaan lätkimään nää kuvat tänne. Ollaan tänään menossa juhlimaan Agatan synttäreitä, joten mä lähden valmistautumaan niitä varten. Kivaa viikonloppua kaikille!

maanantai 23. tammikuuta 2017

Tammikuu loppuu!

Vihaan otsikoiden keksimistä haha. Mut siis vitsit! Miten voi olla, että tammikuu on kohta ohi? Tää kuukausi on kyllä sisältänyt niin paljon kaikkee, ettei oo toisaalta ihmekään että aika on juossut ohi. Mun päivät on tosiaan täyttynyt kouluhommista, tulevan työharjottelupaikan etsimisestä (pitäkää peukkuja että pääsen toivomaani paikkaan!) ja oon ihmetyksekseni, hehe, viihtynyt salillakin ihan mukavasti. Vihdoin ja viimein on myös koulujen koeviikot ohi ja saan kaverit pikkuhiljaa takaisin :-D Ollaankin tänään menossa Esatin kanssa ruualle ja kattomaan Passengers elokuvateatteriin. Mä en oo käynyt leffassa varmaan ikuisuuksiin ja olin ihan innoissani kun Esat lupas lähteä mun kanssa heti kun kokeet vaan on ohi. Pienet ilot haha.






Ison osan ajasta oon tosiaan viettänyt puolalaisten neitojen kanssa ja viikonloppuna lähdettiin Agatan kanssa ulos tapaamaan uusia tuttavuuksia. Mä sain loppuviikosta viestin instagramiin missä kyseltiin osaanko mä puhua ruotsia? Yleensä en jaksa vastailla tuntemattomien janttereiden ig viesteihin, mutta kysymys oli hassu ja vastasin osaavani jotenkin, vähäsen. Jatkettiin juttelua ja paljastu että Erhan on asunut koko elämänsä ruotsissa ja siltä se kyllä tuntukin, oli hassua huomata miten samanlaista voikaan olla meidän pohjoisten kasvattien huumori ja ajatusmaailmat. Sovittiin sitten tosiaan että nähdään porukalla ja lauantai menikin sitten kaljan merkeissä ja tulevistakin tapaamisista oli jo juttua. Aina niin kivaa löytää uusia kamuja, mut ehkä vähän vielä kivempaa löytää muita pohjoismaalaisia :-D







Mä oon alkanut pikkuhiljaa henkisesti valmistautumaan Suomeen lähtöön, ja oon alkanut vähän lentojakin tutkailemaan. Täältä päin Suomeen mennessä hinnat vaan on ihan älyttömät! Ei niinku minkäännäköstä järkee lentojen hinnoissa. Adanasta Atatürkin kentällekin saa maksaa miljoonan, yli puolet enemmän mitä pienemmälle Sabihan kentälle. Mietin mielessäni jo matkaavani ensin Istanbuliin bussilla, mutta tiiän etten kuivin silmin pääse täältä lähtemään enkä haluu välttämättä viettää bussimatkaa itkien ja väsyneenä hehe. Ehkä mä vielä löydän jotkut fiksut lennot!






Tällänen pikapäivitys tähän väliin, ajattelin muuten tehdä jonkun videon pitkästä aikaa, sellanen päivä meikäläisen matkassa ois kiva tehdä, mutta katotaan mitä saan aikaan! Nyt mä lähden metsästämään yhtä lappua olea varten, käytiin kyselemässä syytä vaan 6 kk oleen ja pyysivät multa vielä yhden lappusen mitä näyttämällä homma saattaa korjaantua. Siis syvä huokaus välillä tän maan toimintaa kohtaan haha. Sen jälkeen käyn kääntymässä Daglioglussa ja sit vihdoin sinne elokuviin, jee!