perjantai 2. joulukuuta 2016

Kotona

Musta on selvästi tullut koti-ihminen. Ei sillä lailla, että viihtyisin vaan kotona neljän seinän sisällä, vaan sillä lailla että tällä hetkellä viihtyisin kaikkein parhaiten vain Adanassa. Mä lähdin Istanbuliin moikkaamaan pääasiassa Deryaa ja Kaania, jotka tunnen aiemmalta Adanan ajaltani. Derya on yks mun parhaimmista tyttökavereista ja ollaan nähty viimeksi huhtikuussa. Olikin siis jo aika nähdä. Tyyppien tapaaminen oli ihan parasta enkä malta oottaa että seuraavaks nähdään toivottavasti täällä Adanassa. En sano ettenkö ois tykänny muuten mun päivistä Istanbulissa, mutta ne kolme päivää Istanbulissa tuntu tosi pitkiltä. Olin tosi levoton ja tavallaan odotin vaan pääseväni takaisin kotiin.









Viikko sitten torstaina kahdeksan jälkeen aamulla varmaan koko kaupunki heräsi kovaan jyrinään. Mäkin, ja mun ensimmäinen reaktio oli vetää verhot auki ihmetellen ukkostaako täällä? Taivas oli pilvetön ja aurinko paisto. Kurtistin kulmia, vedin verhot kiinni ja ajattelin metelin tulleen viereiseltä rakennustyömaalta, siellä kun välillä kolisee vähän kovemminkin. En kuitenkaan saanut enää unta ja aika nopeasti instagramia ja facebookia selaillessani tajusin kovan jyrinän olleen pommi. Siis pommi, Adanassa? Ensin tuli järkytys ja sitten huoli. Onko loukkaantuneita, kuolleita? Missä pommi räjähti? Missä kaikki mun ihmiset on? Pommi räjähti valtion rakennuksen parkkipaikalla keskustan laitamilla. Silloin vapariaikana mun sillonen romanialainen kämppis oli vapaaehtosena siinä samassa rakennuksessa. Ollaan käyty siellä välillä Alin kanssa milloin missäkin kissanristiäisissä. Ali ramppaa siellä vieläkin aina vähän väliä. Puhelin kävi kuumana niin täällä kuin Suomeenkin päin. Kaikki kaverit oli turvassa eikä kellään ollut hätää. Valitettavasti kuolonuhreilta ja loukkaantuneilta ei kuitenkaan säästytty. Oli epätodellinen fiilis, mitä tapahtuu seuraavaksi? Oliko tää vaan hämäystä ja kohta tapahtuis jotain vielä pahempaa? Mun lento Istanbuliin oli torstaina iltapäivällä ja laskeuduttuani Istanbuliin kuulin Adanassa ammutusta autonkuljettajasta jonka autossa oli ollut räjähteitä. Sillä hetkellä en halunnut mitään muuta kun kääntyä takaisin kotiin, onko oikein että mä oon Istanbulissa kun Adanassa tapahtuu kauheuksia ja kaikki mun kaverit on siellä niiden kauheuksien keskellä? Olin tosi ahdistunut ja vaikka torstain jälkeen kaikki alkoi palautua takaisin raiteilleen, ei uusia pommeja tai iskuja, oli fiilis silti maissa. Miks tällästä tapahtuu? Millä oikeudella kukaan päättää kenenkään toisen elämästä?




 

Ei kulunut viikkoakaan pommi-iskusta kun koko Turkki suri taas Adanasta kuuluvien suru-uutisten takia. Tiistai iltana nuorten tyttöjen asuntolassa syttyneessä tulipalossa kuoli 11 lasta ja yksi koulun työntekijä. Vanhin tytöistä oli vaan 14-vuotias. Uutisten mukaan tytöistä kymmenen löytyi paloportaisiin johtavien ovien luota jotka oli kuitenkin syystä tai toisesta ollut lukossa. Tytöt haudattiin tänään ja ohimennen näin televisiossa pikkutytön itkevän isosiskonsa arkun vierellä. Niin sydäntä särkevää. Tiistai illasta asti Adanassa on satanut vettä, koko Turkki suree.

Tälläsinä päivinä on ollu hyvä tehä pientä todellisuuskatsausta omaan elämään ja elämään yleensäkin. Tajuta se, kuinka onnekas onkaan että sai taas nähdä tänkin aamun ja kuinka onnekas sitä onkaan että kaikki kaverit ympärillä voi hyvin. Tietää että Suomessa läheisillä ei oo hätää. Usein sitä ottaa elämään liittyvät asiat ihan itsestäänselvyyksinä, eikä osaa aina arvostaa niitä asioita mitä oikeesti pitäis. Tänään tunsin itteni niin onnekkaaksi kun istuin kavereiden keskellä teetä juoden pinkillä sohvalla youtube-sarjaa katsellen. On Suomessa oleva perhe ja kaverit, täällä koti ja kasa kavereita jotka muodostaa sen toisen perheen. Ihanat kämppikset joiden kanssa jakaa arjen ja ensimmäisen joulukalenterin luukun avaamisen jännityksen.




Mulla ei oo Istanbulista sen ihmeempiä tarinoita, mutta ehkä tän ja edellisen postauksen kuvat kertoo jotakin. Tärkeimpänä kaikista näin ne kaverit joita pitikin ja sain hetken hengitellä ihanaa Istanbulia. Istanbulin jälkeen Adana tuntui hassun pieneltä, mutta niin rakkaalta. Kuinka ihanaa olikaan olla taas kotona.

2 kommenttia:

  1. Sinulla on aivan ihana blogi, en ole aiemmin täällä käynytkään. Löysin tämän Autuas olo-blogin kautta. Kauniita kuvia! - Talviterveiset Pihakuiskaajan puutarhasta Pohjois-Karjalasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kovin ihanasta kommentista Anneli! Kiva kun eksyit tänne :-)

      Poista