keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Çiçek gibi bir Konya - Konya kuin kukka

Kello soi aamuneljältä ja sillä sekunnilla en ois tahtonut mitään muuta kuin kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Kampesin kuitenkin ylös sängystä ja hiiviskelin pitkin kämppää siinä toivossa etten herättäisi tytöistä kumpaakaan. Puin päälle neuleen ja farkkutakin mitä en ollut tehnyt sitten Suomessa olon. Miten kivaa olikaan kun ulkona ei ollut vielä lämmin. Vartin vaille viisi suljin meidän kodin ulko-ovet ja töpöttelin rinkka selässä ulos. Ulkona soitin meidän lähellä toimivalle taksille ja pian olinkin jo taksin kyydissä ja kurvailtiin kohti bussiasemaa pimeän ja hiljaisen Adanan läpi. Bussiasemalla mukava taksikuski vielä varmisti että pääsin oikealle bussilaiturille ja toivotti hyvät matkat. En tiedä Turkissa mitään mukavampaa matkustustapaa kuin bussimatkailu, enkä sillä hetkellä olis voinut toivoakaan parempaa kuin sen ihanan hiljaisen, pimeän bussin ja musiikit korvilla. Alun harmitukseksi tajusin meidän menevän eri reittiä kun olin ajatellut, ihanat Pozantin vuoret jäisi nyt välistä. Sen sijaan Mersinin jälkeen kohti Keski-Turkkia käännyttäessä oli (melkeen) ihan yhtä upeet näkymät; vuoria, aamuaurinko ja korkealta tieltä alhaalla näkyvä upea kanjoni jonka keskellä virtas joki. Nappasin liikkuvasta bussista yhden maisemakuvan ja latasin sen instagramiin heti nettiyhteyden niin salliessa ja hymyilin suu korvissa taas sitä kuinka ihanan mahtavan upeen kauniissa maassa saan asua. Mun vieressä istu maailman söpöin tyttö, mua pari vuotta nuorempi, joka oli myös matkalla Konyaan, myöskin ekaa kertaa ikinä. Tää tyttö oli kotoisin Mersinistä, oli opiskellut aiemmin Antalyassa ja nyt oli jatkamassa opiskelujaan Konyassa. Konyan hitaasti lähentyessä kuikuiltiin molemmat penkkirivien yli edessä siintäviä maisemia ja juteltiin siitä millaset meidän mielikuvat siitä kaupungista oli. Bussin saavuttua Konyaan vilkutettiin toisillemme vielä heipat ja "nähdään", ihankuin oltaisiin tunnettu kauemminkin ja vielä joskus nähtäisiin. Ken tietää? Näiden tapaamisten takia mä niin rakastan tätä maata.




Mun mielikuvat ja ennakkoluulot Konyasta oli aika kovat. Toisaalta olin innoissani menossa uuteen paikkaan, mutta mun odotukset ei olleet kovin korkeella. Konya oli ollut mun pakko nähdä -listalla jo pidempään, muttei koskaan niin korkeella että olisin sinne varta vasten viitsinyt vaivautua. Konya oli listalla vähän ehkä vaan siks, että siellä 'kuuluis käydä'. Mä olin kuvitellut Konyan olevan aika harmaa, kova, tosi uskonnollinen, vähän tylsä ja vähän töykeä. Suurin osa kavereista pyöritteli silmiään kuullessaan mun menevän Konyaan. Miksi sä sinne meet? Meinaatko muka mennä sinne yksin? Oo sitten varovainen, konyalaiset on vähän, noh, erilaisia. Jotkut kaverit taas intoili Konyasta; tosi hienoo et meet sinne, se on tosi kiva kaupunki! Odotukset ei ollu siis ihan kauheen korkeella, mutta voi, pitäis varmaan jo oppia, että niinhän siinä aina sitten käy. Että ne omat ennakkoluulot iskee päin naamaa ja tekis mieli kaivautua maan alle häpeemään sitä että sortuu niihin ennakkoluuloihin. Koska Konya oli ihana. Mä oon sanonut noin varmaan jokaisesta kaupungista missä oon täällä käynyt, mutta Konya oli ihana ihan omalla levelillään. Jopa niin ihana, että jos ois pakko tehdä listaus lempikaupungeista Turkissa, Konya ois aika varmasti top vitosessa.
 



Bussista noustessa mä en vielä tiennyt että tulisin ihastumaan Konyaan, mutta viimeistään jo siinä vaiheessa kun mut oli super ystävällisen miehen toimesta ohjattu oikealle dolmuspysäkille ja kun dolmuskuski istutti mut pelkääjän paikalle istumaan että sais ulkkiksen vielä varmasti oikealle pysäkille, olin varma että ihmisten puheet konyalaisten töykeydestä tai outoudesta oli ihan tuulesta temmattuja ja mun fiilikset kaupungista alkoi nousemaan. Oli kiva istua dolmuksen kyydissä, fiilistellä aamupäiväistä, ja selvästi jo syksyistä, Konyaa ja maisemia joita kerkesi katsella puolen tunnin verran keskustaan ajellessa. Jo matkalla kohti majapaikkaani ja vieressä olevaa Mevlana museota olin ihan Konyan haltioissa. Eihän Konya ollut ollenkaan harmaa! Kaikkialla oli kauniin puistomaista, puiden lehdet alkoi olla jo syksyisen keltaisia ja ihmisiä oli jokapuolella. Lopulta kuski tiputti mut kyydistä aivan hotellin edessä ja toivotti kivat lomat. Mun hotelli oli aivan Mevlanaa ja sen vieressä olevaa moskeijaa vastapäätä, ja sillä hetkellä en ois voinut olla tyytyväisempi hotellivalintaani, sijainti oli täydellinen. Viihdyin hotellihuoneessani hetken puhelinta lataillen, mutta en malttanut odottaa että pääsisin kaduille kiertelemään ja ottamaan valokuvia. Kirjoitin tännekin aiemmin mun valokuvausblokista, kun tuntu ettei mitkään kuvat onnistu, ja vaikka kuinka yritti, ei mikään miellyttänyt omaa silmää. Konyassa kaikki tällaset fiilikset katos ja yhtäkkiä mun inspis oli huipussaan, mielenkiintoista kuvattavaa ja kauniita kulmia oli kaikkialla! Leijailin ihan jossain omissa sfääreissäni kun lähdin lopulta reppu selässä ja kamera kaulassa kaduille ja into pinkeenä kiertelin kadulta toiselle.




Ihan ensin mä diipailin hetken Mevlanan ja moskeijan aukiolla ja vaan ihmettelin ihmisiä ja niitä kauniita rakennuksia. Tiesin kuitenkin, että parhaat kuvat sieltäkin saisi varmasti iltasella auringon laskiessa joten jätin syvemmät ihastelut myöhemmäksi ja lähdin kohti vajaan kilometrin päässä olevaa Alaaddin tepeä, joka on parikymmentä metriä korkea pieni kukkula keskellä kaupunkia. Matkalla kohti Alaaddinia oli vaikka ja mitä. Mua mietitytti miten ikinä kerkeäisin saamaan tarpeekseni Konyasta vuorokaudessa. Vaikka Konya tuntui jo heti alkuun erilaiselta ja kiinnostavalta, pääkadulta pienemmille sivukaduille lähtiessä oli kuin olis astunut ihan toisenlaiseen maailmaan. Vähän samanlainen olo mulla oli silloin kun käytiin Şanlıurfassa reilu vuosi sitten, Şanlıurfassa fiilis oli enemmän arabimainen kuin sellainen turkkilainen mihin olin tottunut. Konya kyllä tuntui turkkilaiselta, mutta silti jotenkin erilaiselta. Tän fiiliksen loi mun mielestä se, että Konyassa uskonto tuntuu olevan erittäin paljon suuremmassa roolissa ja näkyvämmin esillä kuin esim. Adanassa tai monessa muussa kaupungissa missä oon käynyt. Kattojen välistä sieltä täältä pilkisti aina jostain minareetti ja moskeijoita tuntui olevan ihan oikeesti joka kulmassa. Katukuvassa näkyi selkeästi enemmän eri tavoin huiviaan kantavia huivipäisiä naisia kuin huivittomia, rukousnauhoja näpräileviä herrasmiehiä oli joka kadunkulmassa ja monella miehellä oli päässään takke, sellainen virkattu pieni hattu joka liittyy islaminuskoon jotenkin (oon vaan huono enkä tiedä miten, onko sillä joku ihmeempi tarkotus, kertokaa!). Tunnelma Konyassa ei ollut niin vapaa ja rento kuin rannikon kaupungeissa tai Adanassa, mutta kaupunki oli silti leppoisa ja koko mun visiitin voimakkain ja mukavin tunne oli se miten helppo Konyassa oli olla. Musta tuntui pitkästä aikaa siltä että pystyin oikeesti keskittymään hetkeen ja vaan nauttimaan siitä mitä ympärillä on.






Mainosjulisteissa mainostettiin Konyan olevan vuoden 2016 islamilaisen maailman turistipääkaupunki, ja turistit onkin ilmeisen tuttu juttu Konyassa. Kun pari vuotta sitten oltiin Trabzonissa, hämmästyttiin siitä kuinka "ihmiset ei kato sua koska oot ulkomaalainen, vaan koska satut nyt vaan olemaan siinä" ja Konya menee sataprosenttisesti tähän samaan kategoriaan. Oli tosi vapauttavaa ja kivaa kuljeskella ympäriinsä ja varsinkin ottaa kuvia ihan reteesti vaikka keskellä katua ilman että kukaan kääntyi tuijottamaan kummaksuen perään. Myöskään huivittomuutta ei katottu mitenkään kieroon, mitä mä jännitin ehkä vähän kans etukäteen. Ihanien pienien katujen koluamisen jälkeen kävin ihailemassa muutamia melkein peräjälkeen olevia moskeijoita ulkoapäin ja uskaltauduin kysymään moskeijan nurkalla juoruilevilta papoilta saisinko napata heistä kuvan. "Nappaa pois!" sanoi yks papoista nauraen ja kaikki kolme asettu kuvaan keskittyen. Yks papoista kysyi mistä oon kotosin ja kaikki toivottivat mut lämpimästi tervetulleeks Konyaan. En voi sanoin kuvailla miten kiva fiilis mulla aina tulee näistä kohtaamisista ja pienistä juttuhetkistä tuntemattomien kanssa. Mä jatkoin hymy huulilla matkaani ja lopulta olinkin Alaaddin tepellä. Tää mäki on pieni mutta söpö, mäeltä löytyy moskeija, kaunis pieni puisto ja ainakin yksi kahvila ja kivat näkymät. Alaaddin on kuin jättimäisen liikenneympyrän keskus, sillä sitä kiertää ratikat, autotie ja autotien toisella puolen taas uudet moskeijat, kaupat ja kahvilat. Alaaddinille saapuessani kello oli jo iltapäivässä ja nälkä suurensuuri, joten istahdin ulkona olevaan kahvilaan josta oli kivat näkymät alas kadulle. Mielessäni onnittelin itseäni siitä, että olin päässyt mun yksin syömään menemisen kammosta eroon. Kuinka mukavaa olikaan istahtaa ruoalle ilman kauheaa paniikkia ja ahdistusta jostain niin luonnollisesta asiasta. Ennen en ois voinut kuvitellakaan meneväni yksin ravintolaan tai kahvilaan, mutta Turkki opettaa, ja nykyisin pystyn jopa nauttimaan siitä, jee!








Ruoan jälkeen kiersin vähän Alaaddinia ja ihastelin sitä ihanan kaunista syksyä ja kaikkia niitä värejä mitkä oli vallannut kaupungin. Ilma oli muutenkin mitä nätein, aurinko paistoi täydeltä taivaalta, mutta ilma oli jo sen verran viileämpi että ohuen bomberin kanssa oli just hyvä. Alaaddinilta alas kadulle käppäilyn jälkeen innostuin vähän tsekkailemaan Konyan vaatekauppojen tarjontaa, koska kivoja edullisia vaatekauppoja oli vaikka millä mitalla yksi toisensa jälkeen. Mä oon taas Turkissa ollessani alkanut löytää innon vähän tarkemmin harkittuun pukeutumiseen (vs. työvaatteet Suomessa eli perus farkut ja neule haha) ja joka päivä saan lisäinspistä kaduilla nähdyiltä turkittarilta. Konyassa kiinnitin kovasti huomiota tyylikkäisiin nuoriin naisiin ja kaupoista bongailinkin mitä ihanimpia pitkiä neuletakkeja ja takkeja. Harmi vaan, että mun rinkka oli jostain ihmeen syystä jo melkein ääriään myöten täynnä joten jouduin jättämään takkishoppailut tänne Adanaan. Jostain syystä aika vaatteita hypistellessä menee aina kovin äkkiä, enkä tietenkään halunnut viettää koko iltaa vaatepuljuissa joten oli aika jatkaa matkaa eteenpäin, tai oikeastaan pikkuhiljaa takaisin kohti Mevlanaa ja hotellia.






Auringon pikkuhiljaa laskiessa talojen taa oli tunnelma Mevlanan ja moskeijan aukiolla tosi taianomainen. Sillä hetkellä oli kiva vaan istuskella aukion penkillä ja seurailla muita ihmisiä rukouskutsua odotellessa. Rukouskutsu on mun mielestä tosi rauhottavan kuulonen ja yks niistä asioista mistä kovasti tykkään Turkissa. Öiseen aikaan kuuluva rukouskutsu on musta vähän pelottavankin kuulonen, mutta silti ehkä kaikista lempparein. Kaikista paikoista Konya oli sellanen missä tuntu ihan oikeelta istuskella hetki siinä moskeijan kupeessa ja kuunnella rukouskutsua. Sen jälkeen keräsinkin kamppeeni ja pimeyden tultua painelin hotelliini. Mä en tykkää hengailla ulkona pimeellä uusissa kaupungeissa ilman mitään oikeeta tekemistä, joten suihku ja hotellin lakanat kuulosti muutenkin ihan hyvältä vaihtoehdolta edellisen yön lyhyiden unien takia.






Seuraavana aamuna painelin ensitöikseni heti aamupalan jälkeen Mevlanan museoon, mistä kirjottelen vielä erikseen. Museokäynti jäi harmikseni vähän lyhyeksi koska oli aika jatkaa eteenpäin. Konyasta lähdin suoraan Izmiriin, toisin kuin aiemmin olin suunnitellut, ja matkustamiseen menikin melkein koko päivä joten Konyasta oli valitettavasti lähdettävä hyvissä ajoin. Keskustasta bussiasemalle matkasin taksilla, ja mun taksikuski oli ehkä söpöin ikinä. Juteltiin koko automatka Turkin nykytilanteesta, Euroopasta ja Suomesta, Tanskasta jossa miehen tytär asui, turkkilaisesta ruoasta ja turkkilaisista ihmisistä. Hymy huulilla hyppäsin bussiasemalla pois ja kiitin kuskia kovasti mukavasta ajomatkasta. Kaikenkaikkiaan Konya oli täysin vastakohta kaikkeen siihen mitä olin kaupungista kuvitellut. Mielenkiintoinen, lämminhenkinen, ei ollenkaan harmaa, ystävällisiä ihmisiä ja ihana omalaatuinen tunnelma. Konya oli ihan ylivoimaisesti tän reissun paras uusi paikka missä kävin. Konyaan kyllä oikeesti meen vielä uudemman kerran.

12 kommenttia:

  1. Konya on tosi kiva ja tosiaan monelle positiivinen yllari koska mielikuvat kaupungista on niin vahvoja. Moni turkkilainen on kauhuissaan kun menee Konyaan vaikka ei valttamatta ole edes kaupungissa ikina kaynyt. Ihan mielettöman upeat kuvat sait tutuilta kulmilta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!! <3 sun juttujen takia varmasti "uskaltauduin" lähtemään Konyaan, ja onneksi lähdin! Musta tuntuu myös että ne kaverit jotka pyöritteli silmiään ei olleet myöskään ikinä käyneet Konyassa.. :-D

      Poista
  2. Ihania kuvia! Mä oon sanonu miehelle varmaan kaks vuotta et tahdon Konyaan, mutta aina me jämähdetään Alanyaan sukuloimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti! Mä kyllä suosittelen Konyaa kaikille tosi lämpimästi tästä lähtien, vaikka edes päiväreissuna, vaikka Konyassa oisin mielelläni viettänyt vielä toisenkin yön :) Alanyastahan ei kovin montaa tuntia ajakaan Konyaan, ehkä ensireissulla siis? ;)

      Poista
    2. Täytyy ens kerralla tahtoa nyt voimallisemmin sinne Konyaan. Ollaan parina vuonna oltu Alanyassa just heinäkuussa, jollon Konya on kuulemma törkeen kuuma.

      Poista
    3. Ääks no sen voin kyllä kuvitella, kun ei edes pääse niin tuulemaan mistään mereltä niinkun Alanyassa :-D

      Poista
  3. Kiitos kivasta matkakertomuksesta ja upeista kuvista! Täytyypä miettiä, josko tie joskus veisi Konyaan. Terv. Aune

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista Aune! Suosittelen kyllä kovasti, Konyassa tuntui olevan paljon nähtävää :)

      Poista
  4. Mielenkiinnosta kyselen, mitä mieltä oot näistä Turkin viime päivien tapahtumista ja diktatuuriin siirtymisestä esim. internet blokattu kurdialueilla 26 lokakuuta lähtien, uutislehtiä suljettu, hallintoalueiden pormestareja erotettu ja laitettu telkien taakse ja nyt viimeisimpänä toisiksi suurimman opposition johtajien pidätyttäminen? Näkeekö näitä asioita edes Turkin mediassa enää vai onko ne piilotettu muiden uutisten alle?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Ja kiva kun kommentoit :-) Mä oon itseasiassa aika ulkona tän maan mediasta, koska meillä ei oo kotona televisiota ja hävettää myöntää mutten myöskään seuraa turkkilaisia "ilta-sanomia" kovinkaan ahkerasti, ellei oo jotain erityistä tapahtunut. Eilen tietysti yritin päästä lukemaan uutisia netistä, mutta niin meidän kuin muunkin Turkin netit oli tosi hitaita tai ei toiminut ollenkaan, ja kyllähän se säikäytti ja tuntui vähän pelottavalta olla tietämätön siitä mitä tapahtuu. En kuitenkaan mielelläni ottais mitään kantaa näihin poliittisiin asioihin täällä blogin puolella, mutta toivotaan että pian tässä maassa ois rauha ihan kaikin puolin.

      Poista
  5. Nea, mun blogin edellisessa postauksessa on sulle tunnustus!

    VastaaPoista