lauantai 17. syyskuuta 2016

Oo se kun oot

Mulla on aina ollut omasta mielestäni ihan hyvä itsetunto. Ei mikään rautanen, mikään ei voi musertaa mua -itsetunto, mutta ihan sellanen semi jees. Jos oon ollut vahvasti jotain mieltä jostain asiasta en oo pyörtänyt ajatuksiani vaikka joku toinen olis mun kanssa eri mieltä. Mielipiteitäni toki oon muuttanut tai laajentanut välillä jos joku on antanut hyviä pointteja tai uusia näkökulmia, mutten oo kokenut tarvetta olla toisille sen kummemmin mieliksi mielipiteideni kanssa. Yläasteen ja amiksen kokeilujen ja monien epäonnistumisien jälkeen oon pikkuhiljaa alkanut löytää sitä omaa vaate- ja meikkityyliänikin, tai ainakin oon oppinut löytämään niitä omia lempijuttujani joissa tunnen fiiliksen hyväks. Oon oppinut jutut mistä pidän ja mistä en, missä oon hyvä ja missä en. Käyttänyt aikaani niihin asioihin joista nautin ja joita osaan ja jättänyt vähemmälle huomiolle sellaset asiat joiden en oo kokenu olevan mun juttu. Oon kokenu omat kriisini peilikuvani ja sieltä näkyvien kilojen ja kaksoisleuan kanssa, niitä kyllä kriiseillään aina tasasin väliajoin mutta ei liikaa. Oon ollut tyytyväinen omaan elämääni, tapaani elää sitä ja elämään kuuluvista minä-kriiseistä huolimatta oon ollut aika hyvin sinut itteni kanssa jo ihan kivan aikaa. Mutta sitten lähdin Turkkiin.


Adanaan ensimmäistä kertaa saapuessani mulla ei ollut hajuakaan siitä miten paljon mun elämän- ja maailmankatsomus tulis muuttumaan, saati kuinka paljon tulisin itse siellä ollessa muuttumaan. Olin lähtenyt sinne "valmiina pakettina", sellasena Neana joksi olin yhdeksäntoista vuoden aikana muovautunut. Olin itsevarma ulkomaalainen turkkilaisten joukossa, valmiina kaikkeen mitä Turkilla oli mulle tarjota, kunnes en sitten enää ollutkaan. Pian erilainen kulttuuri ja tavat iski vasten kasvoja ja ajan myötä jotkut näistä kulttuurin osasista ja uusista tavoista alkoi syödä mun itsetuntoa. Kun mua ensimmäistä kertaa pyydettiin tekemään teetä turkkilaiseen tapaan turkkilaisella kaksiosaisella teepannulla, sellaisella mitä en ollut ikinä ennen nähnytkään, ja mä mokasin sen. Mua katsottiin vähän säälivästi kun en osannutkaan moista yksinkertaista tehtävää suorittaa ja lopulta tee keitettiin mun puolesta. Tai kun oli aika tarjoilla sitä teetä ja kaadoin vieraille kuumaa vettä ja teevettä väärissä mittasuhteissa samalla kun jokainen huoneessa olija tuijotti vuoroin mua ja vuoroin sitä väärän näköistä teesekotusta sen näkösenä että oon vuoden läppä. Tai siltä se ainakin tuntu. Kukaan näistä meikäläisen teetä juoneista tuskin tätä tilannetta enää hetken päästä edes muisti, mutta mä muistan sen nolouden tunteen vieläkin. On kamalaa tuntee ittensä tyhmäksi ja kyvyttömäksi, miten mä en osaa edes näin yksinkertaista asiaa tehdä?



Porukalla grillaillessa ollaan jakauduttu aina yleensä tyttöihin ja poikiin. Pojat grillaa ja tytöt väsää salaatin ja muut lisukkeet. Tyttöjen kanssa keittiössä hääriessä yritän olla avuksi parhaani mukaan ja tehdä oman osuuteni kokkailuista, mutten oikeestaan voi olla kovin oma-aloitteinen etten tee mitään väärin. Suomalainen perus salaattikin kun eroaa turkkilaisesta enemmän kuin voisi kuvitellakaan, eikä turkkilaisille suomalainen perus salaatti uppoa. Muiden tyttöjen pyöriessä tottuneesti ympäri keittiötä leikellen milloin mitäkin yrttinippua tai vihannesta ja sekoitellen niitä keskenään mä seison tyhmänä leikkuulaudan ääressä ja varmistan kolmatta kertaa et kuuluuhan nää silputut sipulit nyt varmasti sekottaa näiden tomaattien joukkoon? Fiilis on jotain tyhmän ja idiootin väliltä, nolottaa etten osaa tehdä mitään näistä turkkilaisista grilliruoista itse. Yritän oppia siinä samalla vaikkei ruoanlaitto mua oikeestaan edes sen kummemmin kiinnosta. Tiedän ettei tyttöjä haittaa mun hitaus tai osaamattomuus, mutta mua itseäni ahdistaa. Miksen voi olla parempi? Suomessa en tunne itteäni vuoden surkimukseks sen takia etten osaa väsätä tavallista makaronilaatikkoa ulkomuistista tai välttämättä edes syömäkelpoista makaronilaatikkoa vaikka mulla olisi resepti nokan eteen tuotuna. Miks musta sitten Turkissa tuntuu siltä että oon taidoton vätys?



Kielestä puhumattakaan. Aloin puhumaan turkkia sujuvammin ja paljon uskaliaammin noin puolen vuoden Adanassa olon jälkeen, mutta aluksi oli kamalaa olla kielellisesti kuin pieni lapsi. Kauppaan meneminenkin oli toisinaan suuri seikkailu ja yleensä ulkopuolisilta sainkin kannustavimmat kommentit. Sen sijaan Perheen äiti oli alkuun todella vaativa mun oppimisen suhteen, eikä ollut yksi tai kaksi iltaa kun kotona itkin yksin omaa paskaa turkin kieltäni ja sitä etten osaa mitään. Joksikin aikaa sulkeuduin ja vetäydyin itseeni, en enää halunnut puhua sanaakaan turkkia. Lopulta opin tuntemaan Perheen äidin paremmin, ja pelottavan ulkokuoren alta paljastui hassu ja tomera täti joka sanoo asiat suoraan ja joka oli tosiasiassa turhautunut itseensä koska ei pystynyt oman kielitaidottomuuden takia kommunikoida mun kanssa. Tästä helpottuneena mun itsetunto nousi ja pian mun turkki lähti paranemaan kovaa vauhtia. Vielä loppuaikoinakin töissä kuulin välillä yhdeltä ihmiseltä naljailua milloin mistäkin, mutta yleensä turkin kielestäni ja siitä miksen puhu sitä enempää. Siinä vaiheessa onneks muutkin jo tiputteli tätä jamppaa maan pinnalle kysymällä kuinka montaa kieltä herra itse puhuu äidinkielensä lisäksi. Ai ei yhtään?



Toisinaan siis teki mieli vaan käpertyä peiton alle ja pyytää anteeksi omaa turhaa olemassaoloaan, toisinaan taas epäonnistumisen jälkeen mussa nousi uhma huonoa fiilistä kohtaan ja itsetietoisuus: en ehkä osannut keittää sitä saamarin teetä, tehdä oikeaoppista turkkilaista salaattia tai saanut sanoja oikeaan järjestykseen, mut paskat siitä, voin opetella sen jos haluan tai vaikka olla opettelematta jos siltä tuntuu. Välillä herättelin itseäni ikävien ajatusten keskeltä ja muistuttelin itelleni että enhän mäkään pidä huonona Suomeen tullutta espanjalaista joka ei osaa vaikkapa hiihtää. Miksi mä sitten piiskasin ja pidin itseäni huonona ihmisenä jos en osannut automaattisesti tehdä jotain sellaista, mikä ei kuulu mun kulttuuriin tai tapoihin? Onhan mullakin suomalaiset taitoni joita ei turkkilaiset osaa? Joskus omat erilaiset tavat tai tottumukset nolotti ja mietin mitäköhän kaverit ja tutut musta nyt ajattelee. Pitääköhän ne mua töykeenä tai outona? Eniten siinä kai ahdisti se, että tiesin ettei turkkilaisilla kavereillani tai tutuilla ollut välttämättä mitään käsitystä siitä minkälainen mun kulttuuri on tai että minkälaiset tavat meillä on normaaleja. Mähän olin jatkuvasti uudessa ympäristössä mulle uusien ja outojen tapojen ympäröimänä, ja kaikki se mulle erilainen oli kaikille muille täysin normaalia. Seurustellessa kaikki tää korostu moninkertasena ja loin toisinaan itelleni ihan liian kovat paineet siitä millasen kuvan annan toisen kavereille itestäni ja siinä samalla siitä toisesta. On vaikeaa yrittää olla oma suomalainen itsensä ja samalla olla olematta outo muiden silmissä.



Vaikka mä koin näitä epäonnistumisen tunteita ja itsetunnon murenemisia joita osittain korjailen vielä tänäkin päivänä, Turkki myös vahvisti mun itsetuntoa suuresti. On ollut hienoa huomata olevansa suomalainen isolla ässällä, oon huomannut ajattelevani joistain asioista erilailla kuin monet turkkilaiset kaverini, käyttäydyn joissain tilanteissa eri tavalla kuin turkkilaiset ja voin tehdä sen ylpeenä siitä että näin meillä asiat tehdään Suomessa, näin me ollaan asiat opittu ja näin musta tuntuu oikeelta tehdä. Sitä on iloinen omasta taustastaan ja siitä että omaa jo tietyt vahvaksi pohjaksi muotoutuneet elämänarvot ja mielipiteet joita ylpeydellä puolustaa ja joiden takana pysyä vaikka toisinaan itsetunto ottaisikin osumaa. Vaikka en osannutkaan keittää teetä turkkilaisittain tai tein suuren määrän aloittelijoiden mokia, voin silti olla ylpeä siitä, että selvisin vuoden verran päivästä toiseen täysin uudessa ympäristössä pikkuhiljaa niitä tapoja ja kulttuuria oppien.



Oon toisinaan saanut kavereilta osakseni fiilistelyä ja kiitosta mun suomalaisista tavoista ja ajatusmaailmasta, sellasista asioista joita oon huomaamattani "opettanut" muille ja jakamalla ajatuksia saanut muiden ajatusmaailmat avartumaan. Sen kuuleminen saa mut hyvälle tuulelle. Ja vaikka kuinka oon piiskannut ja tuun varmasti vielä itseäni piiskaamaan kyvyttömyydestäni tai tyhmyydestäni turkkilaisten tapojen viidakossa, niin on hyvä muistaa että toisinaan ollaan jokainen ittemme suurimpia vihollisia. Toiveeni tulevalle vuodelle oliskin siis se, että osaisinpa olla edes vähän armollisempi itselleni ja ottaisin ne mahdolliset itsetuntooni kohdistuvat iskut edes vähän pehmeämmin vastaan.

10 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus ja mulla on samaa asiaa liippaava kirjoitus luonnoksissa, jospa saisin sen vakerrettya ulos. Ma luulen etta aika moni meista maailmalle muuttaneista on kokenut omalla tavallaan naita iskuja ja noloja hetkia, jossain vaiheessa siita vaan paasee yli. Tulee sellainen varmuus etta osaa ja tietaa tarpeeksi, myös sen mita ei halua opetella kyseisesta kulttuurista. Kun oppii tarpeeksi kulttuurista, osaa myös napayttaa oikealla tavalla ja oikeassa tilanteessa takaisin jos on tarpeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva päästä lukemaan myön sun ajatuksia aiheesta :) On tavallaan lohduttavaa tietää että varmasti ainakin suurin osa ulkomaille muuttavista käy samoja juttuja läpi, onko tää sit osa kulttuurishokkia vai jotain muuta, mutta on kiva tietää ettei oo asian kanssa yksin. Halusin tästä kirjottaa koska tää on varmasti henkisen puolen raskaimpia juttuja ainakin omalla kohdallani ja tulevat koitokset vähän jännittää etukäteen. Ehkä sitä tällä kertaa osaisi asennoitua erilailla ja ottaa asiat eri tavalla vastaan, tietysti ajan myötä sitä tottuu ja itsevarmuus varmasti paranee kun tajuaa ettei tarvitsekaan olla samanlainen kuin paikalliset :)

      Poista
  2. Pystyn niin samaistumaan tähän! Joskus ylimääräistä miinusta meikäläisen kohdalla tuo vielä se että koska isä on turkkilainen, puhun turkkia ja nimi on turkkilainen niin pitäisihän tän likan nyt ihmeessä osata kaikki turkkilaiset tavat ja käytännöt! Vaan kun ei kukaan tunnu muistavan että itsekin Suomessa varttuneena ei täällä päin maailmaa vaan voi oppia asioita jotka Turkissa ovat itsestäänselvyyksiä, teetä keitin ensimmäisen kerran Turkissa ollessani 17-vuotias ja silloinkin jouduin soittamaan salaa äidilleni kysyäkseni kuinka se tehdään jotta ei tarvitsisi kysyä kavereilta jotka sen pyysivät keittämään ja hävetä silmiä päästään, vaikka eihän siinä pitäisi olla mitään hävettävää. Jos ei olla aikaisemmin keitetty niin ei olla ja sillä sipuli eikä sitä silloin voikaan osata. Pitäisi vaan oppia olemaan välittämättä näistä, nyt tosin jännittää kun ollaan sinne Adanaan tulossa anoppia ja appea tapaamaan että mitä jos mokaan ja unohdan jonkun todella tärkeän turkkilaiseen kulttuuriin kuuluvan käyttäytymistavan tai muun ja olenkin vain epäkohtelias kakara muiden silmissä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin vaan yrittää kuvitella kuinka paljon isommat paineet suhun kohdistuu nimenomaan sun osittain turkkilaisen taustan takia. Näin true ulkomaalaisena sitä saa varmasti paljon enemmän anteeksi kun mikään ei viittaakkaan turkkilaisuuteen. Niinkuin Petralle vastasin, on tavallaan aika helpottavaa huomata ettei oo tän asian kanssa yksin vaikka välillä itteään piiskaakin siitä että satavarmasti on ainoo ulkkis turkissa joka ei tätä ja tätä asiaa osaa. Pyh ja pah! Niinkuin sanoit, jos sitä teetä ei oo ennen keitetty niin sit ei oo, minkäs sille mahtaa. Oikeestihan tää on tosi tyhmä ja simppeli juttu, mutta joku ääni tuolla päässä silti mollaa itteään siitä ettei osaa tai tiedä. Mä uskon että toi jännittää, onhan kyseessä kuitenkin iso juttu ja uus tilanne! Oot kuitenkin niin rempsee ja ilonen et uskon kaiken menevän paremmin kun hyvin, kaiken lisäks onneks sulla on se toinen siinä vieressä joka jo tietää meidän suomalaistenkin tapoja ja juttuja jos anoppi ja appi käy jotakin ihmettelemään! Ihanaa kun tuutte ja nähdään, voidaan sit yhdessä panikoida näitä <3

      Poista
  3. Ja täällä vielä yksi samaistuva :) LIian laihan teen olen myös keittänyt ja olen tarjonnut kalaa ja jugurttia yhtäaikaa samassa ruuassa, en ole muistanut että kenkiä ei voi laittaa jalkaan vielä eteisessä jne. Sitten nolottaa ja on kurjaa. Enkä edes aio nyt upota siihen suohon, missä kielitaidon ja turkin puhumisen kanssa aina välilllä kahlaa. Huoh. Välillä taas ajattelen, että olen ulkomaalainen ja turkkilaista minusta ei tule. Jossain siinä välissä kun roikkuisi - tyytyväisenä suomalaisuuteensa ja kuitenkin niin ettei kovin loukkaisi täkäläisiä kulttuurisekoiluillaan, tosin kukaan ei kai kuole liian laihaan teehen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tossahan tuli jo taas uusia juttuja mistä mulla ei oo ollut hajuakaan! Pieniä mutta silti aika isoja juttuja kulttuurin viidakossa :) Fiksusti sanottu, ja tuohon sitä ois hyvä kai itekin pyrkiä ilman ihan kauheeta itsensä syyllistämistä. Toisinaan kyllä tulee noita heräämisiä että hei mähän oon suomalainen ja tuun aina olemaankin. Tietty osa kulttuurista tarttuu ja osa tavoista ja jutuista jää ihan tietoisesti pois, mutta kun löytäis sen keskitien :)

      Poista
  4. Minäkin samaistuin moneen asiaan! Ruuanlaitto ei ole ollenkaan mun juttu, siksi koitan enemmän keskittyä lasten kanssa olemiseen. Muistan kun kerran laitoin salaattiin tonnikalaa (miehen kanssa molemmat tykätään), mut sit kaikki muut kummasteli sitä ihan kauheasti. Lasten kanssa vielä pärjään jotenkin turkin kielen osaamisellani, mutta vanhemmat ei kauheasti turkkia puhu, niin en varmaan koskaan pysty heidän kanssaan kunnolla kommunikoimaan. Sen takia onkin monesti ulkopuolinen olo, kun en kurdia ymmärrä. Onneksi mies on Suomessa asuessaan oppinut meidän kulttuuria, niin ymmärtää paremmin mun tapoja toimia. Tsemppiä tulevaan! Oikealla asenteella pärjäät kyllä hienosti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah hei tonnikalasalaatti on tuttu juttu täälläkin! :-D ei voitu ymmärtää miks kukaan ikinä laittais tonnikalaa salaattin ja mä olin ihan kysymysmerkkeinä et öö tonnikalasalaattihan on parasta ruokaa ever! :-D Kielijuttu on kovin hankala, kiva kuitenkin että pystyt lasten ja turkin kielisten kanssa puhumaan ja olemaan yhteydessä, kieli on kuitenkin niin tärkee juttu ja ilman sitä jää monista asioista paitsi. Ehkä sä opit kurdiakin ajan mittaan jos siltä tuntuu että sitä haluat opiskella :) Se, että toinen ymmärtää suomalaisuutta ja tapoja on oikeesti ihan tosi hyvä asia, itelläkin on varmasti itsevarmempi olo kun tietää että joku edes ymmärtää omia erilaisia toimintatapoja :)

      Poista
  5. hieno postaus! samaistuttavaa settiä. uskon, että me kaikki kamppaillaan näiden samojen asioiden kanssa. aina tuntuu, että ei ole tarpeeksi hyvä, jos vertaa itseään muihin. sorrun ite tähän niin usein. kai siitä pitää vaan opetella jotenkin pois. mun silmissä sä oot tosi rohkea lähtiessäsi turkkiin. sulla on hyviä ajatuksia. kyllä sä ulkopuoliselle näytät tosi rohkealta ja fiksulta, voin sanoa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sara! :) <3 Oot muuten ihan oikeessa, itseään muihin vertaamalla ei oikeesti kyllä saavuta kauheesti mitään hyvää. Ja silti sitä tulee tehtyä liiankin usein uudessa kulttuurissa. Ehkä ajan kanssa oppii ja löytyy se kultainen keskitie :)

      Poista