tiistai 27. syyskuuta 2016

Homebound

Paluu Adanaan sujui aika smoothisti lukuunottamatta lentoa Izmiristä Adanaan. Adanan päällä oli ihan järkky myrsky, se oli lentokoneesta käsin katottuna toisaalta pelottavan näköstä, mutta toisaalta ihan sairaan siistiä. Kaupungin valot, päällä olevat mustat pilvet ja taukoamatta välkkyvät salamat. Tän takia kuitenkin jouduttiin heittämään muutama kiekka Adana-Mersin-Adana väliä. Onneksi kuitenkin siinä vaiheessa saatiin lupa laskeutua, kun jo joku oli saanut lentokoneessa sairauskohtauksen. Oli aika maailmanlopun fiilis kun lentokoneen ulkopuolella myrskyää ja sisäpuolella hämärässä lentokoneessa lentoemännät juoksee pitkin käytäviä ja kaiuttimista pyydetään mahdollisia koneessa olevia lääkäreitä ilmoittautumaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin; saatiin lentokone turvallisesti maahan ja ambulanssi sitä tarvitsevalle. Mun kuumotteluista huolimatta mun molemmat laukutkin selvisi määränpäähän! Vastassa mua oli toinen kämppis kaverinsa kanssa, onneksi, koska en ehkä ois ikinä selvinny kaikkine kantamuksineni yksin perille tänne kotiin.


Musta oli ihan yyber jännittävää nähdä missä sitä oiken sitten asutaankaan, mulla kun ei ollut tarkasta sijainnista tietoakaan. Oli kuitenkin iloinen yllätys nähdä mille alueelle auto pysähtyi! Kirjottelen myöhemmin tästä meidän mahallesta tarkemmin, kunhan kerkeän tutustua alueeseen vähän paremmin. Vaikka tää on keskeisellä paikalla en oo ihan kauheesti näillä hoodeilla ikinä liikkunut satunnaisia baari-iltoja tai kahvilakäyntejä lukuunottamatta. Koti on siis tosi keskeisellä alueella, hyvässä naapurustossa, kävelymatkan päässä useimmista mun elämää koskettavista paikoista. Vanhaan kotiin Dagliogluun ja parhaimmille kenkäputiikeille täältä kyllä kestää melkein tunti julkisilla, mutta ei se mitään. Meidän asuinalue on tosi rauhallinen, vaikkakin kahden suuren ja vilkkaan kadun välissä. Dagliogluun verrattuna tää on oikeestaan jopa vähän "tylsä", mut oon ihan ilonen että koti löytyy nyt täältä ja Dagliogluun voin mennä aina yökyläilemään. Niinkuin esim. tulevana perjantaina aion tehdä, kun uudet puolalaiset vaparit saapuu. Aiotaan nykyisen vaparin Suadan kanssa pitää yökyläbailut puolalaisia odotellessa.



Perjantai päivä meni kavereita ja pomoa, Alia, moikkaillessa. Loppuilta ja koko viikonloppu nyhjättiinkin vaan kotona likkojen kanssa, toisiimme tutustuen ja vaan rentoillen. Sovittiin ensialkuun ennen mun tänne tuloa, että katotaan rauhassa viikko/pari miten meiän yhteiselo lähtee käyntiin ja katotaan sitten jäänkö tänne, mutta jo lauantaina nää suunnitteli mistä mun kannattaa hankkia huonekalut mun huoneeseen ja oltiin kaikki aika yhtenäistä mieltä siitä että jään tänne. Suomalaisena perus erakkoerkkinä mua vähän jännitti miltä tuntuu oikeesti olla osa turkkilaista kimppakämppäilyä, mutta tähän mennessä mulla on ollut hyvä fiilist koko hommasta. Kirjottelen tästäkin aiheesta ja meidän kodista myöhemmin kuvien kanssa sitten kun oon saanut tän omankin luukkuni kondikseen.



Meidän kotikolo oli jo muuten sisustettu likkojen toimesta, mutta mun huone oli tyhjillään (tai no pari sohvaa täällä oli) ja kaipasi siis huonekaluja ja sisustamista. Mulla on vähän sellanen juttu, etten tykkää asua kaaoksessa. Kämpän järjestys ja harmonia on aika tärkee juttu oman viihtyvyyden kannalta ja halusinkin ihan ensimmäisenä saada oman huoneeni asuinkelpoiseksi ja siihen pisteeseen, että viihdyn täällä. Ensimmäiset itsenäisen turkkilaisen elämäni haasteet kohtasinkin siis tänään, kun päättäväisenä lähdin kohti yhtä Adanan kirppis- ja huonekalualuetta aikeenani ostaa ainakin sänky. Aiemminhan asuin jo valmiiksi kalustetussa kämpässä, joten huonekalukaupoille lähteminen oli jännittävää. Kaikeks onneksi Hakan tarjoutu tulemaan shoppailemaan mun kanssa, olisin muuten varmaan maksanut sängystä joko tuplahinnan tai sit olisin siellä vieläkin miettimässä ja pähkäämässä. Mulla oli kaks vaatimusta; sänky ei saa olla kirpparisänky (koska noh, ajatus iskemättömästä sängystä on paljon mukavampi ja pelkään yli kaiken ötököitä jotka voi levitä just tälläsellä tavalla) ja sängyn pitää olla parisänky. Kriteerit täytty ja löydettiin mulle lopulta peti hyvään hintaan, jee! Hintaan kuulu vielä kotiinkuljetus ja asennus kaupan päälle, mikä oli kans aika bueno homma.



Sänky- ja petivaateshoppailun jälkeen lähdin käymään Daglioglussa. Sinne on aina vaan niin kiva mennä, kun tietää että paikalla on aina ihania ihmisiä vastassa. Ei varmaan oo parempaa fiilistä kun saapuu Perheen hellään huomaan ja tietää että sinne on aina tervetullut. Tullaan nykyisen vaparin Suadan kanssa tosi hyvin juttuun, ja itseasiassa sekin on ihan rakastunut Adanaan ja suunnittelee myöskin jäävänsä tänne projektinsa päätyttyä. Saa nähdä jääkö puolalaiset neidotkin tänne projektinsa jälkeen haha. Hengasin tänään vaan Suadan kanssa ja jubailtiin kaikkea samalla kun kylki kyljessä tuijoteltiin Atoderin keittiön ikkunasta ulos vilkkaalle kadulle missä traktorit, pyörät, Audit, hevoskärryt ja ikivanhat Saabit ajoi sulassa sovussa keskenään koululaisia ja mandariinin myyjiä väistellen. Kadulle ulos tuijottelu siitä ikkunasta oli mun lempipuuhaa sillon kaksi vuotta sitten ja Suada kertoi itsekin aina viettävänsä aikaa ikkunan pielessä Obalar kadun puuhia tuijotellen. Daglioglusta kotiin mennessä näin vielä paria kaveria, ostin superpehmeän tyynyn ja kotiin tullessa mua odotti pöydän ääressä likat ja illalliseksi kotiin tilatut kalat. Aika hyvä maanantai siis.

torstai 22. syyskuuta 2016

Se on menoo nyt!

Täällä taas, Helsinki-Vantaan samoilla mustilla nahkapenkeillä istuskelen ja latailen puhelintani ennen lennon lähtöä. Tän aamunen lähtö ja koko lentokentällä olo on menny jotenkin vähän sellasessa häslingissä ja sumussa, tuntu ettei ajomatka Lohjalta lentokentällekään kestänyt kuin vartin. Tyylilleni uskollisesti alotin pakkaamaan eilen illalla ja kätevästi sain laukkuihin kaiken mahtumaan minkä pitikin. Mun laukut oli muutamaa kiloo vaille sallitun rajan, eli 35 kg, mut silti musta tuntuu että mulla on ihan jäätävästi tätä tavaraa mukana! En oo varmaan ikinä roudannu näin paljon tavaraa ulkomaille vaikka ehkä joidenkin silmiin mulla on vielä vähän tavaraa haha.

Viikonloppuna bailattiin lähtöbailut kahteen kertaan, lauantaina ja sunnuntaina, ja kavereita jotka ei bailuihin päässeet kävin vielä alkuviikosta moikkailemassa. Oli taas hassua sanoa heipat kaikille, mutta tällä kertaa säilyin ihan ilman sen kummempia kyynelehtimisiä. Tiiän että mulla tulee mun Suomi-ihmisiä ikävä, mut toisaalta taas mua odottaa Turkki-ihmiset Turkissa. Aina on johonkin suuntaan ikävä kun ei ihmisiä voi mukanaankaan siirtää.

Jännityksen aalto ei oo ihan vielä vieny mua mukanaan, mutta uskon sen kohta iskevän kun aletaan pakkailemaan itteämme lentokoneeseen ja lennetään kohti Izmiriä. Mulla on piitkä vaihtoaika Izmirissä, mutta ehkä sekin menee äkkiä koulujuttuja tehdessä ja kirjaa lukiessa. Adanassa oon illalla kymmenen pintaan ja mua on ainakin toinen mun kämppiksistä vastassa. Jännää!

Kivaa loppuviikkoa kaikille teille ja palaillaan taas pian! :)

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Melkein kuin uusi vuosi

Syksy on aina ollut vähän sellanen toinen uusi vuosi monelle, myös mulle. Tämäkään syksy ei tee poikkeusta ja oon tässä kerennyt vähän pohtia mitä kaikkea mä haluaisin muuttaa tai tehdä toisin nyt kun eteen aukeaa taas tavallaan uusi alku. Näitä ideoita on putkahdellut mun päähän pitkin loppukesää ja oon aika innoissani tästä mun listasta ja "uudesta alusta". Vähän joitain juttuja oon alotellut jo Suomen päässä, mutta siitä syystä että lista on vähän niinkuin tehty Turkkia silmällä pitäen alkaa mun uudet kuviot rullaamaan vasta sitten siellä. Toivottavasti. Oon nimittäin mestari alottamaan ja innostumaan kaikesta uudesta, mut ihan yhtä taitava myös kyllästymään joihinkin päähänpistoihin. Sikspä nää on ehkä ihan hyvä laittaa julkiseksi asti.

Keskity koulunkäyntiin
No tää nyt on aika selkee ja helpostikin toteutettavissa. Kouluhommat on lähteny jo pyörimään omaan tahtiinsa ja on ollu tosi mielenkiintosta opiskella ei niin kauheen perinteiseen tyyliin. Näin opintojen alussa on paljon kaikkee sellasta mikä on mulle tuttua juttua jo matkailualalta mutta mitä pidemmälle mennään sitä enemmän tulee ihan uutta ja mielenkiintosempaa asiaa.

Matkusta lisää
Tää ei mitä luultavimmin tuu tekemään tiukkaa, ensimmäiset reissut Turkin sisällä on jo varattu Cesmeen lokakuun lopulle ja Cesmen lomaa edeltävän syyslomaviikon suunnittelin pyhittäväni parille kaupungille keski-Turkissa. Oon päässyt matkustamaan Turkissa ihan kivasti, mutta valtavassa maassa on vielä niiiin kauheen paljon nähtävää ja koettavaa. Pohjois-Turkkiin on päästävä pian, samoin jännittävät idän kaupungit on kutsuneet mua jo vaikka kuinka kauan. Naapurimaista puhumattakaan?

Liikuntaa, liikuntaa, liikuntaa
Mä olin joskus muutama vuosi sitten kova juoksulenkkeilemään kunnes mun jalat sano ittensä irti eikä niistä oikein kukaan löytänyt mitään vikaa. Lenkkeily jäi ja musta tuli täys laiskamato. Nyt oon taas löytäny kevyemmän lenkkeilyn ilon ja ennen tätä mun melkeen jo ohi mennyttä flunssaa kävinkin lenkkeilemässä suurella ilolla. Turkissa aion lenkkeilyn jatkamisen lisäks liittyä salille (XD joo miettikää, minä) vaikken mikään mieletön salipantteri ookkaan. Oon kuitenkin innostunu kaiken maailman ryhmätunneista ja ootan jo että pääsen koittamaan mikä niistä ois se mun juttu.

Vähemmän somea, enemmän kirjoja
Oon ollut joskus ihan hullu lukemaan kirjoja. Ala- ja yläasteella monesti kiirehdin äkkiä koulusta kotiin, että pääsisin jatkamaan kesken jäänyttä kirjaa. Luin aamulla, koulun jälkeen ja vielä illallakin ennen nukkumaanmenoa. Lempparikirjat oon lukenut monesti uudestaankin. Mut sitten tuli älypuhelimet ja lukeminen herpaantu aina kun puhelin piippasi. Ja vaikkei ois piipannutkaan, niin näyttöä tuli tuijotettua jatkuvasti. Ärsyttävää! Nykyään käytän oikeestaan vaan enää instagramia ja snapchatia, mun pikkuveljienkin mukaan facebook on nykyään jo vähän nolo haha. Nolosta en tiiä, mutta siellä pidän yhteyttä moniin kavereihin vaikka en siellä kummempia päivittelekään tai muiden kirjotuksia seuraa sen aktiivisemmin. Mut eniveis, lupaan siis ainakin yrittää karsia puhelimen tuijottamista ja instagramin ja snapchatin venkslaamista joka toinen minuutti. Ja ainakin pyrin siihen, että sen hetken ennen nukkumaan menoa rauhoittuisin mielummin lukemaan kirjaa kuin selaamaan puhelinta.

Video- ja valokuvaajana kehittyminen
On ehkä suuri synti kutsuu itseään video- tai valokuvaajaks, mutta tajuutte ehkä pointin. Tykkään ottaa kuvia ja viime vuosina oon löytänyt myös videokuvaamisen ilon. Ostin kesällä uuden kameran, mutta se on ollut täällä Suomessa ihan todella vähällä käytöllä. Tän lisäks tunnustan olevani automaattikuvaaja, koska aukot ja valotukset on mulle ihan hepreaa enkä oo ikinä jaksanu niitä miettiä sen kummemmin. Nyt ois ehkä siis aika ottaa itteään niskasta kiinni ja opetella käyttämään tota kuvausvärkkiä ihan kunnolla.

Lisää kieliä
Muutaman viime vuoden oon surkutellut omaa yläasteaikaista välinpitämättömyyttä ruotsin kieltä kohtaan ja nyt oon päättänyt lopettaa surkuttelun ja omatoimisesti palautella ihanan kamalan ruotsin kielen takaisin mieleen. Ruotsin kielen lisäksi haluaisin kovasti saada turkin kieleni kondikseen, koska tällä hetkellä mun osaaminen on yks sekamelska. Osaan juttuja sieltä, täältä ja tuolta, mutta sellanen järjestelmällinen oppiminen on jäänyt multa välistä. Haluisin siis kovasti täytellä kielen puuttuvia aukkoja ja tottakai oppia lisää kielioppia, sanoja ja sanontoja. Siinä vaiheessa kun oon saanut ruotsin kielen elvytettyä itselleni riittävälle tasolle haluaisin jatkaa venäjän kielen opiskelua. Mun onnekseni Karina on ihan innoissaan asiasta ja onkin luvannut auttaa mua sen kanssa, jee!

Sosialisoidu
Mulla on jo ihan kiva pohja ja omat pienet verkostoni Adanassa; on Perhe, Atoder, kaverit ja tutut. Vaikka se hassulta tuntuukin, mulla on enemmän ihmisiä siellä kuin Lohjalla kenen kanssa oon yhteyksissä ja sosialisoin. Oon ihan tyytyväinen mun sosiaaliseen elämään Adanassa, mutta oon päättänyt olla tällä kertaa taas vähän enemmän rohkeempi, vähän enemmän sosiaalisempi ja lähtee enemmän mukaan erilaisiin tapahtumiin ja kekkereihin. Facebookissa on esimerkiksi Adanassa asuville ulkkiksille oma ryhmänsä ja nyt ajattelin lähtee heidänkin järkkäämiin juttuihin mukaan mitä en viimeksi siellä ollessa tehnyt.

Huhh, siinä tais olla jo ihan sopivasti tavotteita tulevalle syksylle, kiva nähdä sit myöhemmin miten paljon oon saanut oikeesti aikaan tän listan avulla.. :-D Nyt mä painun unille koska aamulla on suht aikanen herätys, huomenna (tai no tänään) on mun viiminen kokonainen ja tehtävien täyteinen päivä Suomessa, koska torstai aamuna on lähtö lentokentälle. En oo vielä alkanut pakkaamaan, hehheh, mutta onneks se ei tuu olemaan kun hetken hujaus kun oon saanut kaikki mun vaatteet tungettua laukkuihin. Mä varmaan palaan vielä torstaina jo näköjään perinteeks muodostuneen lentokenttäpäivityksen kanssa, mut nyt, kivaa keskiviikkoa kaikille!

lauantai 17. syyskuuta 2016

Oo se kun oot

Mulla on aina ollut omasta mielestäni ihan hyvä itsetunto. Ei mikään rautanen, mikään ei voi musertaa mua -itsetunto, mutta ihan sellanen semi jees. Jos oon ollut vahvasti jotain mieltä jostain asiasta en oo pyörtänyt ajatuksiani vaikka joku toinen olis mun kanssa eri mieltä. Mielipiteitäni toki oon muuttanut tai laajentanut välillä jos joku on antanut hyviä pointteja tai uusia näkökulmia, mutten oo kokenut tarvetta olla toisille sen kummemmin mieliksi mielipiteideni kanssa. Yläasteen ja amiksen kokeilujen ja monien epäonnistumisien jälkeen oon pikkuhiljaa alkanut löytää sitä omaa vaate- ja meikkityyliänikin, tai ainakin oon oppinut löytämään niitä omia lempijuttujani joissa tunnen fiiliksen hyväks. Oon oppinut jutut mistä pidän ja mistä en, missä oon hyvä ja missä en. Käyttänyt aikaani niihin asioihin joista nautin ja joita osaan ja jättänyt vähemmälle huomiolle sellaset asiat joiden en oo kokenu olevan mun juttu. Oon kokenu omat kriisini peilikuvani ja sieltä näkyvien kilojen ja kaksoisleuan kanssa, niitä kyllä kriiseillään aina tasasin väliajoin mutta ei liikaa. Oon ollut tyytyväinen omaan elämääni, tapaani elää sitä ja elämään kuuluvista minä-kriiseistä huolimatta oon ollut aika hyvin sinut itteni kanssa jo ihan kivan aikaa. Mutta sitten lähdin Turkkiin.


Adanaan ensimmäistä kertaa saapuessani mulla ei ollut hajuakaan siitä miten paljon mun elämän- ja maailmankatsomus tulis muuttumaan, saati kuinka paljon tulisin itse siellä ollessa muuttumaan. Olin lähtenyt sinne "valmiina pakettina", sellasena Neana joksi olin yhdeksäntoista vuoden aikana muovautunut. Olin itsevarma ulkomaalainen turkkilaisten joukossa, valmiina kaikkeen mitä Turkilla oli mulle tarjota, kunnes en sitten enää ollutkaan. Pian erilainen kulttuuri ja tavat iski vasten kasvoja ja ajan myötä jotkut näistä kulttuurin osasista ja uusista tavoista alkoi syödä mun itsetuntoa. Kun mua ensimmäistä kertaa pyydettiin tekemään teetä turkkilaiseen tapaan turkkilaisella kaksiosaisella teepannulla, sellaisella mitä en ollut ikinä ennen nähnytkään, ja mä mokasin sen. Mua katsottiin vähän säälivästi kun en osannutkaan moista yksinkertaista tehtävää suorittaa ja lopulta tee keitettiin mun puolesta. Tai kun oli aika tarjoilla sitä teetä ja kaadoin vieraille kuumaa vettä ja teevettä väärissä mittasuhteissa samalla kun jokainen huoneessa olija tuijotti vuoroin mua ja vuoroin sitä väärän näköistä teesekotusta sen näkösenä että oon vuoden läppä. Tai siltä se ainakin tuntu. Kukaan näistä meikäläisen teetä juoneista tuskin tätä tilannetta enää hetken päästä edes muisti, mutta mä muistan sen nolouden tunteen vieläkin. On kamalaa tuntee ittensä tyhmäksi ja kyvyttömäksi, miten mä en osaa edes näin yksinkertaista asiaa tehdä?



Porukalla grillaillessa ollaan jakauduttu aina yleensä tyttöihin ja poikiin. Pojat grillaa ja tytöt väsää salaatin ja muut lisukkeet. Tyttöjen kanssa keittiössä hääriessä yritän olla avuksi parhaani mukaan ja tehdä oman osuuteni kokkailuista, mutten oikeestaan voi olla kovin oma-aloitteinen etten tee mitään väärin. Suomalainen perus salaattikin kun eroaa turkkilaisesta enemmän kuin voisi kuvitellakaan, eikä turkkilaisille suomalainen perus salaatti uppoa. Muiden tyttöjen pyöriessä tottuneesti ympäri keittiötä leikellen milloin mitäkin yrttinippua tai vihannesta ja sekoitellen niitä keskenään mä seison tyhmänä leikkuulaudan ääressä ja varmistan kolmatta kertaa et kuuluuhan nää silputut sipulit nyt varmasti sekottaa näiden tomaattien joukkoon? Fiilis on jotain tyhmän ja idiootin väliltä, nolottaa etten osaa tehdä mitään näistä turkkilaisista grilliruoista itse. Yritän oppia siinä samalla vaikkei ruoanlaitto mua oikeestaan edes sen kummemmin kiinnosta. Tiedän ettei tyttöjä haittaa mun hitaus tai osaamattomuus, mutta mua itseäni ahdistaa. Miksen voi olla parempi? Suomessa en tunne itteäni vuoden surkimukseks sen takia etten osaa väsätä tavallista makaronilaatikkoa ulkomuistista tai välttämättä edes syömäkelpoista makaronilaatikkoa vaikka mulla olisi resepti nokan eteen tuotuna. Miks musta sitten Turkissa tuntuu siltä että oon taidoton vätys?



Kielestä puhumattakaan. Aloin puhumaan turkkia sujuvammin ja paljon uskaliaammin noin puolen vuoden Adanassa olon jälkeen, mutta aluksi oli kamalaa olla kielellisesti kuin pieni lapsi. Kauppaan meneminenkin oli toisinaan suuri seikkailu ja yleensä ulkopuolisilta sainkin kannustavimmat kommentit. Sen sijaan Perheen äiti oli alkuun todella vaativa mun oppimisen suhteen, eikä ollut yksi tai kaksi iltaa kun kotona itkin yksin omaa paskaa turkin kieltäni ja sitä etten osaa mitään. Joksikin aikaa sulkeuduin ja vetäydyin itseeni, en enää halunnut puhua sanaakaan turkkia. Lopulta opin tuntemaan Perheen äidin paremmin, ja pelottavan ulkokuoren alta paljastui hassu ja tomera täti joka sanoo asiat suoraan ja joka oli tosiasiassa turhautunut itseensä koska ei pystynyt oman kielitaidottomuuden takia kommunikoida mun kanssa. Tästä helpottuneena mun itsetunto nousi ja pian mun turkki lähti paranemaan kovaa vauhtia. Vielä loppuaikoinakin töissä kuulin välillä yhdeltä ihmiseltä naljailua milloin mistäkin, mutta yleensä turkin kielestäni ja siitä miksen puhu sitä enempää. Siinä vaiheessa onneks muutkin jo tiputteli tätä jamppaa maan pinnalle kysymällä kuinka montaa kieltä herra itse puhuu äidinkielensä lisäksi. Ai ei yhtään?



Toisinaan siis teki mieli vaan käpertyä peiton alle ja pyytää anteeksi omaa turhaa olemassaoloaan, toisinaan taas epäonnistumisen jälkeen mussa nousi uhma huonoa fiilistä kohtaan ja itsetietoisuus: en ehkä osannut keittää sitä saamarin teetä, tehdä oikeaoppista turkkilaista salaattia tai saanut sanoja oikeaan järjestykseen, mut paskat siitä, voin opetella sen jos haluan tai vaikka olla opettelematta jos siltä tuntuu. Välillä herättelin itseäni ikävien ajatusten keskeltä ja muistuttelin itelleni että enhän mäkään pidä huonona Suomeen tullutta espanjalaista joka ei osaa vaikkapa hiihtää. Miksi mä sitten piiskasin ja pidin itseäni huonona ihmisenä jos en osannut automaattisesti tehdä jotain sellaista, mikä ei kuulu mun kulttuuriin tai tapoihin? Onhan mullakin suomalaiset taitoni joita ei turkkilaiset osaa? Joskus omat erilaiset tavat tai tottumukset nolotti ja mietin mitäköhän kaverit ja tutut musta nyt ajattelee. Pitääköhän ne mua töykeenä tai outona? Eniten siinä kai ahdisti se, että tiesin ettei turkkilaisilla kavereillani tai tutuilla ollut välttämättä mitään käsitystä siitä minkälainen mun kulttuuri on tai että minkälaiset tavat meillä on normaaleja. Mähän olin jatkuvasti uudessa ympäristössä mulle uusien ja outojen tapojen ympäröimänä, ja kaikki se mulle erilainen oli kaikille muille täysin normaalia. Seurustellessa kaikki tää korostu moninkertasena ja loin toisinaan itelleni ihan liian kovat paineet siitä millasen kuvan annan toisen kavereille itestäni ja siinä samalla siitä toisesta. On vaikeaa yrittää olla oma suomalainen itsensä ja samalla olla olematta outo muiden silmissä.



Vaikka mä koin näitä epäonnistumisen tunteita ja itsetunnon murenemisia joita osittain korjailen vielä tänäkin päivänä, Turkki myös vahvisti mun itsetuntoa suuresti. On ollut hienoa huomata olevansa suomalainen isolla ässällä, oon huomannut ajattelevani joistain asioista erilailla kuin monet turkkilaiset kaverini, käyttäydyn joissain tilanteissa eri tavalla kuin turkkilaiset ja voin tehdä sen ylpeenä siitä että näin meillä asiat tehdään Suomessa, näin me ollaan asiat opittu ja näin musta tuntuu oikeelta tehdä. Sitä on iloinen omasta taustastaan ja siitä että omaa jo tietyt vahvaksi pohjaksi muotoutuneet elämänarvot ja mielipiteet joita ylpeydellä puolustaa ja joiden takana pysyä vaikka toisinaan itsetunto ottaisikin osumaa. Vaikka en osannutkaan keittää teetä turkkilaisittain tai tein suuren määrän aloittelijoiden mokia, voin silti olla ylpeä siitä, että selvisin vuoden verran päivästä toiseen täysin uudessa ympäristössä pikkuhiljaa niitä tapoja ja kulttuuria oppien.



Oon toisinaan saanut kavereilta osakseni fiilistelyä ja kiitosta mun suomalaisista tavoista ja ajatusmaailmasta, sellasista asioista joita oon huomaamattani "opettanut" muille ja jakamalla ajatuksia saanut muiden ajatusmaailmat avartumaan. Sen kuuleminen saa mut hyvälle tuulelle. Ja vaikka kuinka oon piiskannut ja tuun varmasti vielä itseäni piiskaamaan kyvyttömyydestäni tai tyhmyydestäni turkkilaisten tapojen viidakossa, niin on hyvä muistaa että toisinaan ollaan jokainen ittemme suurimpia vihollisia. Toiveeni tulevalle vuodelle oliskin siis se, että osaisinpa olla edes vähän armollisempi itselleni ja ottaisin ne mahdolliset itsetuntooni kohdistuvat iskut edes vähän pehmeämmin vastaan.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Viikko vielä

Tai no, oikeestaan viikko ja yksi päivä lähtöön. Mun piti jo aiemmin tulla tänne kirjottelemaan tällanen höpötyspostaus, mut vaikka mun työt loppu reilu viikko sitten virallisesti, olin koko viime viikon silti töissä. Tän viikon maanantaina mä sanoin kuitenkin ihan lopulliset heipat työpaikalle ja päätin että viimeisen puolitoista viikkoo Suomessa pyhitän kaikelle muulle; kavereille, koululle, pakkaamiselle ja käytännön asioiden järkkäilyille. Ilmeisesti kuitenkin tunnolliset työssäkävijät tulee kipeeks vasta kun työt loppuu, koska eilen mulle iski flunssa päälle ja täällä nyt sit niiskuttelen menemään. Töiden ja kipeilyn lomassa en oo kerenny kauheesti fiilistellä lähtöö, enkä oo päässy oikein vieläkään siihen moodiin. Ei siis tunnu siltä, että viikon päästä huomenna oon illalla jo Adanassa enkä ainakaan ihan heti takasin oo palaamassa. Lentolippujen lisäksi oon saanut aikaseksi hankittuu uuden passin, matkalaukun ja käsimatkatavarakassin. Tarviiko sitä oikeestaan edes mitään muuta? Paitsi tietty Fazerin mustikkasuklaata laukun täyteen, mut muuten alan olee aika hyvällä mallilla näiden hommien suhteen. Sen sijaan niskassa painaa ainakin vielä muutamat viralliset asiat, mut eiköhän nekin hoidu ajallaan. Ehkä enemmän mua on jännittäny Adanassa odottavat jutut, turkkilaisen pankkitilin avaaminen, oleskeluluvan hakeminen ja muut hassunhauskat viralliset jutut. En oo tosin jaksanu niistäkään ihan kauheesti stressata näin etukäteen, katsotaan sit paikan päällä mitä eteen tulee. Kaksi vuotta sitten kaikki viralliset asiat hoidettiin mun puolesta, mutta nyt ne on kaikki mun hoidettava itse. Se on ehkä suurin jännityksen aihe miten tuun kaikesta siitä selviimään, mutta ajattelen niin että tää lähtö on jo puoli voittoo ja et kyllä kaikki tulee hoitumaan tavalla tai toisella. Toivottavasti haha.



Adanassa mua oottaa ainakin ensialkuun kämppä kahdella kämppiksellä, ei olla tehty vielä sen suurempia diilejä tyttöjen kanssa vaan katotaan puolin ja toisin miten homma lähtee käyntiin ja jos kaikki menee nappiin niin jään kolmanneks kämppikseksi. Mä oon ainakin osaltani aika innoissani asiasta, oon jutellut tosin vaan toisen tytön kanssa mut kaikesta päätellen hyvien tyyppien luo oon menossa. Mua pelotti alkuun tosi paljon se, että haluisko kukaan ulkomaalaista kämppäkaverikseen? Tai jos haluais, niin millä motiiveilla. Vaikka on (useimmiten) kivaa olla ulkomaalainen, on se toisinaan tosi väsyttävää, varsinkin sillon jos mut nähdään vaan ulkomaalaisena, ei mitenkään päin normaalina ihmisenä vaan sellasena näyttelykappaleena ketä näytellään omille kavereille ja sukulaisille ja ollaan kavereita vaan siks että oon ulkomaalainen tai koska mun kanssa voi harjotella englantia. Ei kiitos. Nää tytöt on kuitenkin onneks yhteisen kaverin kautta löydettyjä ja toinen näistä on itekin ollut joskus ulkomaalainen Englannissa, joten ymmärrystä löytyy varmastikin puolin ja toisin. Jos kuitenkin jostain syystä käy niin, etten näiden tyttöjen luo jäisikään, ei oo onneks pelkoa siitä että yhtäkkiä jäisin täysin kodittomaks ja joutuisin johonkin sillan alle asumaan matkalaukkuineni. Asumisasiat on siis suht kondiksessa tällä hetkellä.



Käytännön juttuja enemmän mua kuitenkin jännittää tää muuton henkinen puoli. Tiedostan sen, et aika kultaa muistot ja reilun vuodenkin sisällä oon kerennyt romantisoida koko vuoteni Turkissa aika pitkälti vaaleenpunaseks hattaraks ja aurinkoisiks päiviks. Loppuaika Adanassa olikin sitä koko vuoden parasta aikaa mutta niistäkin ajoista on asiat muuttuneet. En voi vaan jatkaa siitä mihin viimeksi Adanassa jäin vaikka niistä muutoksista huolimatta monet asiat onkin pysyneet ennallaan. Mulla on silti siellä samat kaverit ja ihmiset ympärillä, ja toivottavasti tulevana aikana tuun laajentamaan mun kaveripiiriä. Kaupunki on se sama ihana Adana, mikä on aika lohduttavaa. Samat lempparipaikat ja hengausmestat, ehkä uusia lemppareitakin tulee löydettyä lisää? Päivän aktiviteetit vaihtuu vapaaehtoistyöstä kokopäiväseen opiskeluun, asuinpaikka jännittävästä ja "pahamaineisesta" Daglioglusta vilkkaammalle ja trendikkäämmälle Turgut Özalille. Siteet Dagliogluun, Perheeseen ja Atoderiin kuitenkin säilyy, koska oon luvannut auttaa Alia uusien vapaaehtoisten ja projektien kanssa. Ja nyt tällä kertaa tosiaankin oon "omillani" enkä Atoderin ja Alin vastuulla. Samaa, samaa mutta silti aika erilaista. Onkin tosi jännittävää nähdä iskeekö kulttuurishokki uudestaan ja miten se näkyy ja vaikuttaa muhun tällä kertaa?



Nyt mä alan tekemään tän lähdön eteen kuitenkin jotain ettei kaikki jää ihan (tyylilleni uskollisesti) viimetippaan ja alotan kokeilemalla mahtuuko kaikki tavarat mun matkalaukkuihin. Oon thank god osannut olla ostelematta kauheesti mitään tavaraa Suomessa olon aikana, eli omistan pääasiassa vaan elektroniikkaa, vaatteita ja kenkiä. Noita viimeseks mainittuja mä joudun kyllä ehkä vähän karsimaan, o ou.. Pitäkää peukut pystyssä tän pakkaamisen suhteen!

lauantai 3. syyskuuta 2016

Synkkää






Tämä sää siis! Vitsi miten nättejä päiviä on kyllä mahtunu tällekin kuluneelle viikolle, oon niistä päässy nauttimaan lähinnä töistä käsin mutta on se vaan eri juttu olla töissäkin upeella säällä kun vesisateessa. Tällanen alkusyksy on ihan lemppariaikaa kevään ohella, on ollu kiva kun on voinu taas pukea neuletakin päälle ja lenkkarit jalkaan. Kävin pari viikkoa sitten ottamassa muutaman tatuoinnin lisää ja oon joutunut niistä osaa parannellessa hiihdellä menemään ballerinoissa ja kangaskengissä ettei tatet hankaa liikaa, mut nyt ne alkaa olla jo siinä kunnossa että uskaltaa vetää lenkkarit päälle. Viime postauksestakin on jo hetki aikaa, mutta oon ollu ihan kauheen kiireinen töissä ja kaikkialla. Viiminen virallinen työpäivä starttaa huomenna, sunnuntaina, kello kahdeksalta aamulla ja sit ois (melkeen) meikäläisen kahdeksan kuukauden ura tuolla paketissa. Ensviikolla meen vielä kahtena päivänä hommiin, mutta ne hommat teen taas vaan sijaisen roolissa ja sen jälkeen sanon ihan lopulliset heipat tältä erää. Outoa!

Oon mä muutakin tehnyt kun vaan töitä, tämän viikon maanantaina nimittäin valjastin äitini auton rattiin ja ajeltiin Keski-Suomen hoodeille. Miks muuten Keski-Suomea kutsutaan Keski-Suomeksi kun se ei oo ees keskellä Suomea? Mä en oo koskaan ajellu muuta kun Tampereelle päin niille suunnille ja senkin reissun oon tehnyt vaan motaria pitkin. Oli siistiä ajella niillä suunnilla ja nähä taas uudenlaisia paikkoja Suomesta. Aina tällasilla reissuilla huomaa kuinka vähän oikeesti onkaan nähnyt Suomea ja eri kaupunkeja täällä. Määränpäähän körötellessä ajeltiin keskellä metsikköjä ja kaikkialla oli kivan hiljaista ja rauhallista. Tässä postauksessa olevat kuvat on Pälkäneeltä, minkä ohi ajellessa bongattiin tällanen rauniokirkko, ihan sairaan cool ja ehkä vähän pelottavakin, ainakin tossa sumussa ja sateen keskellä. Wikipediasta katoin sen verran, että kirkko on n. 500 vuotta vanha ja sen katto romahti reilu sata vuotta sitten riehuneessa myrskyssä. Jonkun aikaa kirkko sai olla ihan omissa oloissaan kunnes sitä vähän kunnostettiin ja nykyään se ilmeisesti toimii kirkkona ihan tavalliseen tapaan. Tuolla sais aika makeet häät järkättyä!

Ja mitä me tehtiin noilla huudeilla? Mä kävin koulussa! Vitsi että oli hauskaa olla taas ihan konkreettisesti koulun penkillä, vaikka ei me sen ihmeempiä tehty kun tutustuttiin toinen toisiimme luokkalaisten kanssa, tai niiden jotka oli päässeet paikalle, ja käytiin läpi ihan käytännön juttuja opiskeluissa tarvittavien tietokoneohjelmien asentamisesta tuleviin opintoihin ja niiden sisältöön. Meidän opiskelut ei oo ihan vielä täydellä teholla alkaneet, mutta ensviikolla on jo meidän ensimmäiset oikeat tunnit ja siitä se sitten lähtee!

Koulussa käymisen jälkeen alkoi kuviot muutenkin selvitä ja saman päivän iltana ostinkin jo lentoliput Adanaan. Tai lentolipun! Tää on ihan ensimmäinen kerta ikinä kun ostan vaan menolipun, jännittävää! Vajaan kolmen viikon päästä, torstaina 22. päivä, mä taas meen. On ollu ihan tajuttoman outoo ajatella että pian oon menossa taas takasin. En oo oikeestaan pystyny ees sisäistämään vielä koko asiaa, koska ei vaan oo ollu aikaa fiilistellä sitä kauheesti. Oon kyllä tehny jonkunlaista to do -listaa, mutta en oo oikeesti saanu vielä listalta yliviivattua kun ton lentolipun ostamisen ja oon mä saanu vikojen bailujen päivämäärän päätettyä. Oon mielessäni päättänyt, että ylihuomenna mun työrupeeman päätyttyä alan oikeesti tekemään asioiden eteen jotain (tai sit en, aloin just kattoo American horror story 5. kautta, senkin parissa aika menee ihan mukavasti). Mulla on myös parit postaukset mitkä haluun ennen lähtöö kirjottaa joten niitäkin tässä tulossa parin viikon aikana. Joka tapauksessa, alle 20 päivää Suomessa jäljellä tällä erää ja kohta oon Adanassa, hui!