sunnuntai 21. elokuuta 2016

Mitä syksy tuo tullessaan?

Mun Suomeen paluusta on aika tarkkaan nyt kahdeksan kuukautta. Sinä aikana oon tehnyt varmaan enemmän töitä kun ikinä, tutustunut uusiin ihmisiin, viettänyt aikaa vanhojen kavereiden kanssa, saanut takaisin sellasia kavereita joiden kanssa ei oltu pidetty yhteyttä piiitkiin aikoihin, nauttinut keväästä ja kesästä ja vähän lomaillutkin. Sinä aikana oon myös kerennyt haikailla muualle, miettiä miltä maistuis elämänmeno pidemmän kaavan mukaan reppureissaillessa ja huokaillut mun huoneen seinää koristavan maailman kartan edessä. Kaiken kaikkiaan tää aika Suomessa on ollut kuitenkin aika kivaa. Kivempaa jopa kuin mitä olin odottanut! Silti, kaikesta kivasta huolimatta, koko tän ajan mun takaraivossa on leijunut yksi kysymys; mitä syksyllä? Syksy on ollut mulle se raja jolloin on alettava kehittää jotain uutta, lähinnä töiden loppumisen takia. Syksy on myös tavallaan vähän niinkuin toinen uusi vuosi; suurimmalla osalla ihmisiä lomat on lomailtu, lapset ja nuoret palaa koulun penkeille, tekee mieli uudistaa vähän kotia ja vaatekaappia ja hiustyyliä ja ja.. Toisinaan tän kahdeksan kuukauden aikana oon pähkäillyt tulevaa ihan toden teolla, joskus taas harvakseltaan koko syksy on ollut vaan mielen syvimmässä kolosessa odottelemassa. Mutta silti se ajatus syksystä on koko ajan ollut siellä ja aina tasasin väliajoin muistutellut olemassaolostaan vähän isommin. Toisaalta tietämättömyys tulevasta on ollut vähän jännittävääkin ja aika usein oon huomannut miettiväni että missähän mä oon vaikka lokakuussa? Jossain mä tuun sillon olemaan ja jossain mä tuun silloin tekemään jotakin. Mutta mitä ja missä? Mutta toisaalta tälläsenä ihmisenä joka nauttii suunnitelmien tekemisestä tietämättömyys on ollu aika ajoin aika piinaavaakin. On ollut pakko vaan malttaa ja ainakin yrittää antaa päivien kulkea omalla painollaan. Sen sijaan että oisin sitten tehnyt niitä konkreettisia suunnitelmia, oon tehnyt alustavia suunnitelmia, varasuunnitelmia ja varasuunnitelmallekin omat varasuunnitelmat.. Kuulostaa ihan hyvältä, eikö :-D

No, niinkun varmaan jossain postauksessa mainitsin, mun ihan alkuperäinen suunnitelma oli hakea ammattikorkeaan aikuispuolelle ja onnellisena opiskella siellä seuraava muutama vuosi. Opiskelin keväällä kovaa kyytiä pääsykokeisiin ja osallistuinkin pääsykokeisiin Mikkelissä ja Huittisissa mutta jäin varasijoille. Mun paras varasija tais olla joku 49, hehheh, eli en enää edes haaveillut sieltä nousevani koulupaikoille. Aloin heti miettimään mitä sitten tekisin, ja aika äkkiä AMK tulosten tultua hainkin jo toiseen kouluun, tällä kertaa ammattikoulun aikuispuolelle. Osallistuin netin välityksellä haastatteluun ja jäin odottelemaan tuloksia. Samalla olin päättänyt, että jos en pääse tähän(kään) kouluun, otan tavarani ja lähden vaan matkustelemaan. Monet illat käytin googlettelemalla eri paikkoja, maita, reittejä, lentolippuja ja matkapostauksia. Fiilistelin jo vuotta Australiassa, reppureissua Aasiassa, kavereiden tapaamista Jenkeissä tai bussimatkailua ympäri Eurooppaa. Mitä kaikkea sitä voisikaan tehdä? Samalla kuitenkin pieni osa musta toivoi, että pääsisin kouluun. Välillä taas en ollut sittenkään ihan varma mitä halusin. Ja sitten koitti viime perjantai. Se päivä, jolloin tiesin saavani tietää koulusta. Päästäkkö vai eikö päästä. Opiskellako vai eikö opiskella. Matkustaako villinä ja vapaana vai eikö matkustaa (villinä ja vapaana). Makoilin siis perjantai aamuna sängyn virkaa toimittavalla sohvallani katsellen O.C:tä, kunnes oli aika nousta ylös ja alkaa valmistautumaan työvuoroon. Ja sit mun puhelin piippasi sähköpostia, lähettäjänä koulu mihin hain. Panikoin, kädet tärisi, lähettelin muutamat paniikkiviestit Eeville, laitoin hyvän biisin soimaan, istuin ja otin mukavan asennon, huokaisin syvään (joskus oon dramaattinen, kyllä) ja avasin sen sähköpostin. Sinut on valittu opiskelemaan. Hallelujaa, kolme hurraahuutoa mut valinneille opettajille, thanks lord ja mitä näitä nyt on! Elokuun viimeisestä maanantaista alkaen mä oon siis jälleen opiskelija ja taas vähän lähempänä sitä-mikä-haluun-isona-ehkä-olla. Matkailuvirkailijan lisäksi oon myös toivottavasti siis joku kaunis päivä vielä valmis merkonomi ja ehkä mä taas näiden opintojen myötä löydän lisää sitä omaa juttuani. Vaikka opiskelun myötä menettäisinkin sen suuremman vapauden vaan mennä ja tulla missä huvittaa, saisin kuitenkin tilalle edes hetkellistä pysyvyyttä ja oman kodin jonka laittaa mieleiseksi itselleen. Ja sitä jos jotain oon tänä alkavana syksynä jo kovasti kaivannutkin. Kaikista siisteintä tästä hommasta tekee kuitenkin se, ettei mun tarvii opintojen ja oman kotikolosen rakentamisen takia heittää romukoppaan mun rakkautta matkustelua, tai Turkkia, kohtaan.

Mun koulu tulee olemaan pääosin verkko-opiskelua, mikä tarkottaa sitä että noin kuukauden päästä tähän aikaan mä myöskin pakkailen taas kamojani, hyppään lentokoneeseen ja saan taas ylpeenä kutsuu itseäni (ulkomaalaiseksi) adanalaiseksi. Aika super siistiä, etten sanois! Saan taas olla ja asua siellä missä on hyvä ja samalla tehdä jotain sellasta mikä tällä hetkellä tuntuu oikeelta, eli opiskella. Vaikka oon ihan super yyber innoissani asiasta, päälimmäinen tunnetila on ollut näinä parina päivänä kuitenkin pienoinen pakokauhu. Lentolippu, kämppä, oleskelulupa, pankkitili, torakat, matkalaukkujen kilorajat, uusi passi, ne torakat taas, ????? Miten selviin tästä kaikesta ja vielä yksin? Totuushan on se etten oo näiden asioiden kanssa oikeesti todellakaan yksin ja asuminenkin on jo turvattu mikäli en samantien vakituista kattoa pääni päälle löytäisikään. Mut oikeesti, mua pelottaa ihan sairaasti. Mitä jos kaikki menee pieleen, mitä jos en saakaan oleskelulupaa tai jos torakat valtaa mun kodin tai en saakkaan avattua pankkitiliä tai tai tai.. Luultavasti kaikki tulee lopulta menemään hyvin, asioillahan on tapana järjestyä. Ehkä pieni paniikki kuuluukin asiaan? Yks mun tän hetken lemppari quoteista onkin et jos sun unelmat ei pelota sua, ne ei oo tarpeeks isoja. Tää unelma nimenomaan pelottaa mua, mut tätä mä oon halunnu aina siitä lähtien kun viime vuonna Turkista lähdin pois, halunnut palata. Tällä hetkellä mun elämäntilanne on täydellinen siihen ja samalla käytän sen ajan hyödykseni opiskelemalla itelleni toista tutkintoa ja kehittämällä kielitaitoani. Win win situation siis kaikin puolin. Ja vaikka mua pelottaa, kurkkua kuristaa ja mielessä viuhuu toinen toistaan kauheemmat skenaariot kaikesta siitä mikä voi mennä pieleen, en voi olla hymyilemättä juntisti kun mietin itteäni kävelemässä Baraj Yolulla matkalla kavereilta kotiin, hengailua yliopistolla tai puistossa, uusien vapaaehtosten tuutorointia tai ihan vaan sitä kun shoppailen viikon hedelmäostokset perjantaimarkkinoilta (ja raahaan niitä hiki valuen himaan) ja elän taas sitä omaa adanalaista arkeani. Mä oon niin innoissani!

Tällä hetkellä tää kaikki, kouluun pääsy ja Adanaan paluu, tuntuu niin epätodelliselta etten sitä oo oikein vielä pystynyt sisäistämään kunnolla. Niiin moni yksityiskohta on vielä pimennossa ja hoidankin niitä alta pois sitä mukaa kun niitä eteen tulee ja voitte olla varmoja että niistä tuun vielä täälläkin puhumaan!

13 kommenttia:

  1. Jee, mahtavaa! Onnea koulupaikasta! :) Ja tosi siistiä, et pystyt opiskelemaan ja asumaan samaan aikaan Turkissa! Milloin oikeen oot menossa Adanaan, vasta 15.9 jälkeen? Taino varmaan joo, jos kuukauden päästä. Ajattelin, että muuten ois ehkä voinut nähdä, kun Adanan ohi ainakin mennään Kahramanmarakseen mentäessä. :D Voi olla, etten sittenkään pääse tällä reissulla Mardinissa käymään. Miehen äiti oli alkanut puhumaan, että se voi olla vaarallista mennä valkoisena, ulkomaalaisena sinne alueille nyt... että lähettävät sit varmaan bussilla takasin Alanyaan vähän aikasemmin. Mut tuleepa ainakin joitakin uusia paikkoja tälläkin reissulla. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Julia! :) Mä en oo vielä ostanut lentolippua mutta mitä luultavimmin lähden syyskuun tokavikalla viikolla Adanaan. Oispa muuten ollutkin kiva nähdä! :) Toi on kyllä ihan totta että voi olla aika riskiä varsinkin niillä alueilla, tosi harmillista.. :/ Ainakin pääsette Marakseen, ja häihin! :)

      Poista
    2. Jep niimpä! :) Joo, mut harmi että mennään siitä ohi vähän aiemmin. Ois silti kiva pysähtyä Adanaankin ainakin hetkeksi aikaa, riippuu kyllä hyvin paljon muista. Mitä sieltä kannattais tehdä/nähdä, jos on vaan vähäsen aikaa? :D

      Poista
    3. Kannattaa ainakin syödä aitoa Adana kebapia, suosittelisin paikaksi joko EyüpCania tai Yesil Kapia :) Ruoan lisäks lyhyellä visiitillä kävisin kattomassa ainakin Sabanci Merkez moskeijaa ja sitä ympäröivää puistoa :)

      Poista
    4. Kiitos vinkeistä! Tuo kebab itelläkin oli mielessä. :P

      Poista
  2. Mä oon aikaisemmin selaillut sun blogia mutta tänään vasta "perhedyin" paremmin. Ihana lukea sun kokemuksia Turkista ja EVS-ajalta! Oon itse ollut EVS-vaparina Montenegrossa (vuonna 2008, apua), ja Turkkikin on kiinnostanut pidempään (nyt myös turkkilaisen poikaystävä vuoksi.. :D). Ihana kun pääsit opiskelemaan ja samalla takaisin Turkkiin, kaksi kärpästä yhdellä iskulla! :) Mielenkiinnolla jään seurailemaan uusia seikkailuja Turkissa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei huippua, kiva että oot löytäny tänne! Mä oon muuten joskus 3 vuotta sitten lukenut myös sun blogia silloin kun EVS:ää suunnittelin ja kaivoin netin syövereistä kaikki vanhat EVS blogit joita fiilistelin ennen omaa lähtöäni ;) Ja kiitos kovasti, mustakin tää on aika siistiä enkä oikein osaa uskoo tätä todeksi vieläkään. Kiva kun jäät seurailemaan, tervetuloa! :)

      Poista
    2. Eikä, onpa hauska sattuma! :) EVS on kyllä sellainen kokemus että se ihan varmasti muuttaa elämän jollakin tavalla. Vieläkin muistelen omaa vuotta ja se tuntuu välillä tosi läheiseltä vaikka siitä onkin jo se 8 (!!!) vuotta.

      Poista
    3. Oot kyllä niin oikeessa, soisin kyllä jokaisen kokevan EVS:n jos yhtään siltä tuntuu että sitä haluais koittaa! Aika kyllä juoksee ihan järkkyä vauhtia, mietin usein itekin että miten lähdöstä on JO kaks vuotta vaikka lyhyt aika onkin varsinkin tohon sun kahdeksaan vuoteen! Kiva kuulla että vielä tonkin ajan jälkeen sitä tulee mietittyä :) Mulle on aika usein ton ajan miettiminen tosi vaikeeta ja haikeeta joiltain osin vaikka koko vuosi olikin niin upeeta aikaa ja vaikka nyt Adanaan oonkin palaamassa. Ehkä siinä on just se, ettei kaikkia sinä aikana tavattuja ihmisiä tuu tapaamaan enää uudestaan ja se on niin ikävää. Onneks sentään ne ajat on tullu kuitenkin elettyä ja ne on nyt muistoissa! :)

      Poista
    4. Mulla ihan sama juttu, edelleen tuntuu tosi haikealta EVS-jakson miettiminen. Lueskelin sun vanhoja EVS-aikaisia tekstejä ja meinas itku tulla kun mietin omia on arrival ja mid term -koulutuksia. Vaikka oon EVS:n jälkeen asunut kahteen otteeseen ulkomailla, niin silti jotenkin EVS:llä on ihan erityinen paikka sydämessä :)
      Onko sulla muuten tarkotuksena jäädä Turkkiin tai asua siellä pidempään? Mun poikaysävä on nyt THY:n lentäjäkoulussa ja suunnitelma on että noin vuoden päästä mäkin muutan Istanbuliin. Jännittää jo, mutta toisaalta Turkki on alusta asti tuntunut kotoistalta (mitä siellä nyt oon lomareissuilla käynyt), ja uskon että sopeutuisin jopa Istanbulin kaaokseen :)

      Poista
    5. Nimenomaan noi on-arrivalit ja mid-termit on sellasia liian hyviä muistoja mistä tuun tosi haikeeks. Niissä on kyllä ihan oma fiiliksensä ja se yhteenkuuluvuuden tunne on ihan älytön! :) Vau, kuulostaa huipulta! Istanbul on kyllä niin upee kaupunki, ja jos mun fiilikset ei ois niin vahvasti Adanassa niin haluaisin varmaan myöskin asua siellä. Ootko asunut aiemmin missä muualla kun Montenegrossa? :) Mulla on ainakin tänhetkisissä suunnitelmissa olla koko opiskeluaika eli kaks vuotta mutta voi olla että joudun välillä Suomeen työharjottelun yms takia :)

      Poista
  3. Onnea koulupaikasta Nea! Saanko laittaa sulle sähköpostia, haluisin kysyä sulta paria juttua tuosta opiskelusta etänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Laita ihmeessä, vastailen niin hyvin kuin osaan.. :-) mun sposti löytyy tuolta sivupalkista :-)

      Poista