torstai 7. heinäkuuta 2016

Reppureissun viimeinen kohde

.. eli rakkaista rakkain kotikoloni Adana. Ensinnäkin, mua jännitti mennä Adanaan. Viime kerrasta oli aikaa jo melkein viisi kuukautta ja moni asia oli sinä aikana kerennyt muuttua. Entä jos mua alkaiskin vaan ahistaa, enkä haluiskaan olla Adanassa? Entä jos ei enää tuntuiskaan yhtään samalta ja ihanalta niinkun viimekerralla? Mua jännitti nähdä kaverit ja tutut pitkästä aikaa. Kun aamuyöllä bussi ohitti Mersinin ja motarilla ajaessa aloin pikkuhiljaa tunnistaa paikkoja värikkäistä torneista kerrostalojen katoilla en tiennyt miten päin oisin ollut. Nyt me oltiin Adanassa. Bussi ei ajanutkaan bussiasemalle vaan tiputti meidät kyydistä jääjät tutuille kulmille. Raukasta ulkkiksesta eli meikäläisestä pidettiin kuitenkin vähän liiankin hyvää huolta eikä annettu jäädä niille kulmille pyörimään vaan pakattiin muiden tavoin servisbussin kyytiin ja ajettiin keskustaan. Kello tais repiä siinä kohtaa vasta viittä aamulla, joten mulla ei ollu toivookaan siitä että oisin päässy kaupunkibusseilla liikkumaan kavereiden kotia kohti. Pilvinen, hämärä ja vasta heräilevä tyhjä Adanan keskusta oli pieni kulttuurishokki aurinkoisten rantakohteiden jälkeen ja yhtäkkiä tunsin itteni tosi ulkopuoliseks. Hetken aikaa mietin miks ihmeessä mä olin tullut Adanaan, enkä jäänyt sinne Ciraliin. Eihän mun pitäis tuntee itteäni huonoks ja ulkopuoliseks täällä, mun omassa paikassani? Painelin ensitöikseni auki olevaan simitpaikkaan teelle ja aamupalalle, ja olemaan ihmisten keskuudessa. Rinkan kanssa istuminen aamuhämärässä yksin bussipysäkillä tuskin ois kovin fiksu veto vaikka vanhoilla huudeillani olinkin. Olin kuitenkin jostain saanut jo perskärpäsen itelleni joka mua kyttäs niin simitpaikan sisä- kun ulkopuolellakin koko sen tunnin mitä siellä istuin. Onneks tän kärpäsen huomas myös tän paikan työntekijät ja lopulta kun kaupungin bussit alko kulkemaan niin useampi silmäpari seuras että pääsin turvallisesti ja ilman yhtäkään perskärpästä bussini kyytiin. 








Sitä mukaa mitä pidemmälle bussini kanssa pääsin ja mitä enemmän näin tuttuja paikkoja muuttu myös mun mieliala. Ahdistus, jännitys ja ärtymys kaikkos ja viimeistään siinä vaiheessa kun käännyttiin Baraj Yolulle missä vietin suurimman osan mun ajastani Adanassa olin jo täyttä hymyä ja erilaisia onnen tunteita. Toisaalta jännitti, mutta vaan hyvällä tavalla. En malttanut oottaa että saisin hypätä oikeella pysäkillä pois ja olla taas keskellä sitä kaikkea. Saavuin Duygu Cafelle, kaikkien tietämälle kohtaamispaikalle, istuin pienelle aukiolle ja odottelin kaverini Karinan miestä hakemaan mua. Sää oli vieläkin harmaa ja vähän masis, mutta mulla oli niin hyvä fiilis. Ei tietoakaan aamun huonoista fiiliksistä, mulla oli vaan niin hyvä olla just siinä. Myöhemmin Karinan kanssa niiden kotikadulla kävellessä en voinu muuta kun nauraa ja hymyillä kaikelle, Karina totes mulla tainneen olla jo ikävä Adanaan. Ja oikeessahan se oli. Vaikka mulla ei useinkaan oo sellasta haikeenvaikeeta ikävää Adanaan, se tunne mikä mulla on siellä on vaan jotain niin jännittävää ettei sitä voi ees selittää. Siellä on vaan niin luonnollista ja hyvä olla. Joskus oon miettinyt tuntisinko näin jostain muusta paikasta jos oisin alunperin päätynyt johonkin muuhun kaupunkiin. Voi olla? Tykkään kuitenkin ajatella että ehkä päädyin Adanaan koska mun oli tarkotuskin päätyä sinne. Siltä se ainakin tuntuu.






Ja voi miten ihanaa oli nähdä kavereita pitkästä aikaa! Olin ajottanu mun matkan tarkotuksellisesti appelsiininkukkafestivaalien kanssa samalle ajalle, mutta huonoks tuuriks myös yliopistojen koeviikot oli meneillään samoihin aikoihin. Näin ollen ei keretty sen suuremmin kuulumisia vaihdella heti aamutuimaan vaan aika äkkiä jouduin luovuttamaan kamut koululle ja kokeita tekemään. Tässä vaiheessa vielä luulin viettäväni Adanassa vaan muutaman päivän, joten lähdin samantien palloilemaan yksin ympäriinsä ja soittelin samalla kavereille sopien treffeistä tuleville päiville. Nähtävänä oli niin mun turkin opettajaa, Perhettä, työporukkaa, kavereita ja vaikka ketä! Aika ensitöikseni lähdin moikkaamaan myös Hakania, lempparikämppiksiä ja kumppaneita. Kaks ekaa päivää meni paljolti vaan paikasta toiseen juostessa, kunnes aloin tosissani lämmittelemään ajatusta ekstraviikosta. Tiesin heti jo sillon, etten tulis sitä viettämään missään muualla kun Adanassa, jos päättäisin jäädä. Pari ensimmäistä yötä vietin Karinalla, kunnes tyttö lähti kotimaahansa lomailemaan. Harmitti tosi paljon että oltiin onnistuttu ajottaa meidän matkat just näin päällekkäin, mutta oli niin kiva keretä näkemään edes sen parin päivän ajan. Sain kutsun viipyä heillä vielä pidempäänkin, mutta musta ois ollu ehkä vähän outoa majailla niillä ilman Karinaa. Hakan ja lempparikämppikset oli heti ensimmäisestä päivästä lähtien kutsunut mut niille olemaan, joten loppuajan vietinkin tutussa osotteessa tutulla porukalla. Pari päivää hengattiin toisen kämppiksen kanssa ihan kahestaan ja siinähän ne päivät menikin paskaa musiikkia kuunnellen ja syöden. Siis ei tehty iltasin mitään muuta kun lahnailtu pitkin sohvia kuunnellen Can Kania itkien naurusta ja lopulta päädyttiin aina johonkin syömään yöpalaa.







Tänvuotiset appelsiininkukkafestivaalit oli edeltäjäänsä pienemmät niin järjestäjien kun osallistujienkin puolesta. Festivaalit oli kertaalleen peruttu terroristi-iskujen pelossa, mutta sit ne päätettiin kuitenkin järjestää. Paljon pienemmässä mittakaavassa tosin. Kävin siellä palloilemassa muutamana päivänä itekseni kameran kanssa ja yhtenä iltana mentiin sinne porukalla viettämään kunnolla aikaa. Juotiin ylilaimennettua ylihintasta kaljaa, ihmeteltiin festarimenoa ja tanssittiin villisti halaita rumpujen soittajien keskellä väsymykseen asti. Samana päivänä kun festarit sunnuntaina loppu oli myös mun paluulento Istanbulista Suomeen. Mä pohdin ja punnitsin pitkään mitä tekisin, ostaisinko liput Adanasta Istanbuliin, vaiko kokonaan uudet lennot viikon päähän. Lopulta päädyin jäämään, ja se oli niin oikee päätös. Ton ekstraviikon aikana mä kerkesin nähdä paljon enemmän vanhoja kavereita kun mitä olin kuvitellut, näin Perhettä useampaan otteeseen, nautin elämästä täysillä, tajusin taas paljon kaikkia uusia oivalluksia elämästä, itkin ja nauroin, otin uuden tatuoinnin, vietin yhden elämäni parhaimmista illoista porukassa johon tutustuin samana päivänä kaverin kaverin kaverin kautta.






Perheen tapaaminen ja Dagliogluun palaaminen pitkästä aikaa oli ihan oma lisänsä tänkertaseen Adanaan. Ilmaannuin paikalle ilmottamatta ja ei oo oikeesti mitään parempaa ku päästä Perheen halaukseen. Musta on kerta toisensa jälkeen aina yhtä ihanaa huomata kuinka kerta toisensa jälkeen oon aina yhtä tervetullut ja iloisesti vastaanotettu. Tapasin myös vihdoin kasvotusten uudet azerbaijanilaiset vapaaehtoset joiden kanssa oli kiva vaihtaa kokemuksia ja fiiliksiä ajan kanssa. Mun työpaikan pomo oli tavanomasesti überkiireinen työjuttujen ja häävalmistelujen (! oon niin katkera etten pääse osallistumaan häihin) kanssa, että kerettiin treffata just ennen mun Suomeen paluuta eli vaan yhden ja ainoon kerran reilun viikon aikana. Parempi tosin sekin kun ei mitään. Atoderille haetaan taas uusia vapareita, toivon yli kaiken että tulevat vaparit löytyis Suomesta ja samaa vähän toivottiin sieltäkin suunnilta. Katotaan kuinka käy!









Viiminen päivä Adanassa oli oudolla tavalla haikee ja toisaalta helpottava. Oli sääli taas lähtee, mut olin ilonen siitä reilusta viikosta ja kaikesta mitä se mukanaan oli tuonut. Sain niin monet kesken jääneet asiat suljettua, omaa pääkoppaa selvitettyä monista ajatuksista ja päälimmäisenä mielessä oli vaan ajatus siitä kuinka hitsin onnekas mä oon saatuani kaiken sen mitä mulla on. Ihana paikka mitä kutsuu ainakin mun toiseks kodiks, ihanat ystävät, Perhe ja mahdollisuus käydä siellä niitä moikkaamassa. Itkin portille mennessäni ja lentokoneeseen kävellessäni samalla kun vilkuttelin lempparikämppikselle ja Hakanille jotka tuli mua saattamaan, mut mieltä lämmitti ajatus siitä että kohta oisin taas jo täällä, lempparipaikassa.

Tästä tuli nyt taas vähän nyyhkyn nyyhkyn -postaus haha, enskerralla ajattelin kirjotella ihan oikeetakin asiaa liittyen bussimatkailuun Turkissa ja sensellaiseen kunhan töiltäni kerkeän! Kivaa alkavaa viikonloppua kaikille sinne ruudun toiselle puolelle! 

2 kommenttia:

  1. Aivan ihania kuvia! Tuo palatsin näköinen rakennus on upea! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kovasti! Se on itseasiassa Turkin suurin moskeija ja se on kyllä tosi upee, myös sisältä! :)

      Poista