tiistai 12. heinäkuuta 2016

Bussimatkustajan Turkki

Bussilla matkustaminen Turkissa on ihanan helppo ja kaiken lisäksi vielä useimmiten kaikin puolin tosi mukava tapa taittaa lyhyet ja pidemmätkin matkat kaupungista toiseen, suomalaisen näkökulmasta vielä todella halvalla. Joku fiksu saattaa ehkä miettiä et miksei niitäkin matkoja taittais lentäen, lennotkaan kun Turkin sisällä ei oo kovin tyyriitä nekään. Mä vannon kuitenkin silti bussimatkustuksen nimeen Turkissa. Miksi? 


Ihan ensimmäinen syy on maisemat ja kaikki se mitä näkee bussimatkan aikana. Maisemat muuttuu toinen toistaan kiehtovimmiks jo parinkin tunnin ajomatkan aikana. Karuista maisemista vehreisiin vuoriin ja turkoosina loistavaan mereen, riippuen siitä missä päin Turkkia ajelet. Vaikka näkymät ois kuinka upeet lentokoneen ikkunasta kurkittuna, bussin ikkunasta ne näyttää vieläkin upeemmilta. Yöbussin kyydissä vaikuttava näky on mereen heijastuva iso kuu täysin pimeällä taivaalla, kauniit vaaleanpunaiset auringonnousut Taurus-vuoriston takaa tai usvan peittämien metsäisten vuorien läpi ajeleminen iltasella. On ihanaa laittaa musiikit korville ja syventyä vaan omiin ajatuksiin katellen toinen toistaan kauniimpia maisemia.




Toisena syynä bussin, turkiksi otobüs, valintaan on bussimatkustuksen helppous. Bussiasemia löytyy niin suurkaupungeista monine kymmenine lähtölaitureineen kuin pienistä kyläsistäkin joiden bussiasema käsittää pienen tönön otogar tai otobüs terminali -kyltillä varustettuna ja parkkipaikalla seisovine rämisevine pikkubusseineen. Melkein kaikkialle on mahdollista matkustaa busseilla, ja pidempiäkin matkoja on mahdollista taittaa saman bussin kyydissä istuen ilman yhtäkään bussinvaihdosta. Vaikka varsinkaan suuremmissa kaupungeissa bussiasemat ei oo keskustan tuntumassa vaan syrjemmässä isojen teiden varsilla, on kulkeminen bussiasemille tehty helpoksi joko julkisilla kulkuvälineillä tai servis-minibusseilla jotka kuljettavat matkustajat ilmaiseksi bussiasemalle jostain keskeisemmältä alueelta. Adanasta lähtiessä oon esimerkiksi käyttänyt aina bussiasemalle mennessäni servis-busseja jotka lähtee keskustasta bussilippuja myyvien puljujen ulkopuolelta. 


Bussireittejä, lähtöaikoja ja hintoja voi vertailla kätevästi netissä. Teen aina kaikki omat vertailuni ja suunnitelmani oBiletin avulla, se näyttää kätevästi eri bussiyhtiöiden bussit lähtöaikoineen ja hintoineen. oBiletin sivuilta on mahdollista ostaa liput suoraan, mutta siitä mulla ei oo kokemusta koska oon aina käynyt mielummin itse ostamassa liput, bilet, joko etukäteen jostain lipunmyyntipuljusta joita on monissa kaupungeissa aina ryppäinä jollain kadulla, tai sitten vasta bussiasemalta josta myöskin löytyy bussiyhtiöiden myyntitiskit. Pääasiassa bussiliput siis tulee ostaa etukäteen, joskus oon nähnyt jonkun mattimyöhäsen juoksevan jo lähtölaiturilta peruuttavaan bussiin ja maksavan paikkansa siinä jos bussissa on ollut tilaa, mutta varmistaakseen paikkansa on liput hyvä ostaa etukäteen. Mikäli bussiliput haluaa ostaa bussiasemalta, ei kannata säikähtää bussiasemien suurta bussiyhtiöiden valikoimaa tai sitä löytääkö oikeaan määränpäähän vievän bussiyhtiön lipputiskiä. Monilla bussiasemilla matkaajaa vastaan tulee herroja jotka tiedustelevat matkan kohdetta ja opastavat sitten oikealle tiskille. Isommilla bussiasemilla oon yleensä mennyt suoraan oBiletistä etukäteen katsomani bussiyhtiön tiskille, mutta pienemmillä bussiasemilla oon yleensä antanut näiden herrojen johdattaa mut oikeelle tiskille ensin kerrottuani heille mihin haluan mennä.



Bussimatkustaminen Turkissa on mukavaa ihan jo niiden bussienkin takia. Suomessakin on mun mielestä jo vähän alettu panostaa bussien mukavuuteen wifi-mahdollisuuksilla ja laturipaikoilla, mut tässä asiassa Turkki on kyllä silti edelläkävijä. Jotkut vanhemmat bussit tai lyhyemmän matkan bussit saattaa olla vähän kämäsempiä rajoitetuilla mukavuuksilla, tai ilman mitään mukavuuksia, kuten tän postauksen kuvassa oleva tunnelmallinen pikkubussi joka mut vei Fethiyestä kuvankaunista rantatietä, sahil yolu, pitkin Ciraliin, mutta yleensä bussit on mukavilla penkeillä ja ilmastoinnilla varusteltuja täyden palvelun kulkuvälineitä varusteltuna wifillä ja viihdekeskuksella jolla voi pelailla pelejä, katsoa televisiota tai vaikka kuunnella musiikkia. Ja se laturipaikkakin puhelimia varten yleensä löytyy. Kaiken tämän lisäks matkoilla tarjoillaan ilman lisämaksuja virvokkeita vedestä limppareihin ja teehen ja kahviin sekä pientä purtavaa, omalle kohdalleni on sattunut usein muffinsseja tai muita leivonnaisia ja viimeksi jäätelöä! Pitkän matkan bussit stoppailee myös parin/muutaman tunnin välein taukopaikoilla, otobüs tesisleri, joilla on mahdollista jaloitella sekä käydä vessassa, syödä kunnon ruokaa ja ostaa matkaeväitä. 


Kappadokian reissua lukuunottamatta oon matkustanut aina bussilla yksin niin itä- kun länsi-Turkissakin, joka kerta ilman ongelmia tai kuumotuksia. Bussilippuja yksin matkaaville myydään niin, että vieruskaveriksi osuu samaa sukupuolta oleva, ei pitäis olla siis huolta siitä että joutuu yöbussissa jakamaan tilan jonkun epämääräsen jantterin kanssa. Usein on sattunut myös niin kivasti että bussissa ei oo ollut ruuhkaa ja oon saanut molemmat penkit omaan käyttööni. Joissain busseissa on myös tek koltuk rivistö eli on vain yksi penkki jolloin vieruskaveria ei voi edes saada. Oon myös todennut parhaaksi pyytää paikan aina bussin etuosasta, niin parempien näkymien kuin (varsinkin yöbussissa) kuskin ja muiden bussissa työskentelevien läheisyyden tuoman turvankin vuoksi. 



Mikäli matkustaa bussilla kaupungista toiseen esim. lentokentälle tai muuten vaan on liikkeellä tiukalla aikataululla, on hyvä pitää mielessä ettei kaikkialla Turkissa päde samat säännöt kun Suomessa kun muunnetaan matkan kilometrejä ajettavaksi tuntimääräksi. Moottoriteitä pitkin ajellessa ehkä, mutta pienemmillä teillä tai esimerkiksi itä-Turkin huonokuntoisemmilla teillä, sekä mutkaisilla ranta- ja vuoristoteillä vauhti on yleensä hitaampaa köröttelyä. Google mapsin mukaan esimerkiksi matkustusaika Alanyasta Adanaan on hiiren verran reilu kuusi tuntia, mutta nopeimmillaan oon ton matkan taittanut kahdeksassa tunnissa, pisimmillään reilussa yhdeksässä. Matkustusaika kannattaa siis yleensä tarkastaa paikallisilta tai kaikista varmimmin lipunmyynnistä hyvissä ajoin jos määränpäähän on kiire.


Ja viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, bussimatkailu Turkissa on mahtavaa myös siksi, että usein noiden matkojen aikana tapaa mitä mukavampia tai mielenkiintosempia henkilöitä. Vieruskumppaniks voi sattuu maailman söpöin mummo joka tarjoo sulle keksejä matkaevääksi tai nuori tyttö jonka kanssa juoruta turkkilaisista pojista. Pysähdyspaikalla törmäät syyrialaiseen perheeseen tai muihin ulkomaalaisiin, tai saat muuten vaan juttuseuraa paikallisista joita kiinnostaa ulkkiksen määränpää ja mielipide Turkista, mitäs tykkäät meidän maasta? Kuski saattaa olla maailman sympaattisin pappa joka huolehtii siitä ettet vilustuta itteäs ilmastoinnin alla ja apupoika joka pitää huolen että jäät nyt ihan varmasti sillä ihan oikeella pysäkillä pois kyydistä.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Reppureissun viimeinen kohde

.. eli rakkaista rakkain kotikoloni Adana. Ensinnäkin, mua jännitti mennä Adanaan. Viime kerrasta oli aikaa jo melkein viisi kuukautta ja moni asia oli sinä aikana kerennyt muuttua. Entä jos mua alkaiskin vaan ahistaa, enkä haluiskaan olla Adanassa? Entä jos ei enää tuntuiskaan yhtään samalta ja ihanalta niinkun viimekerralla? Mua jännitti nähdä kaverit ja tutut pitkästä aikaa. Kun aamuyöllä bussi ohitti Mersinin ja motarilla ajaessa aloin pikkuhiljaa tunnistaa paikkoja värikkäistä torneista kerrostalojen katoilla en tiennyt miten päin oisin ollut. Nyt me oltiin Adanassa. Bussi ei ajanutkaan bussiasemalle vaan tiputti meidät kyydistä jääjät tutuille kulmille. Raukasta ulkkiksesta eli meikäläisestä pidettiin kuitenkin vähän liiankin hyvää huolta eikä annettu jäädä niille kulmille pyörimään vaan pakattiin muiden tavoin servisbussin kyytiin ja ajettiin keskustaan. Kello tais repiä siinä kohtaa vasta viittä aamulla, joten mulla ei ollu toivookaan siitä että oisin päässy kaupunkibusseilla liikkumaan kavereiden kotia kohti. Pilvinen, hämärä ja vasta heräilevä tyhjä Adanan keskusta oli pieni kulttuurishokki aurinkoisten rantakohteiden jälkeen ja yhtäkkiä tunsin itteni tosi ulkopuoliseks. Hetken aikaa mietin miks ihmeessä mä olin tullut Adanaan, enkä jäänyt sinne Ciraliin. Eihän mun pitäis tuntee itteäni huonoks ja ulkopuoliseks täällä, mun omassa paikassani? Painelin ensitöikseni auki olevaan simitpaikkaan teelle ja aamupalalle, ja olemaan ihmisten keskuudessa. Rinkan kanssa istuminen aamuhämärässä yksin bussipysäkillä tuskin ois kovin fiksu veto vaikka vanhoilla huudeillani olinkin. Olin kuitenkin jostain saanut jo perskärpäsen itelleni joka mua kyttäs niin simitpaikan sisä- kun ulkopuolellakin koko sen tunnin mitä siellä istuin. Onneks tän kärpäsen huomas myös tän paikan työntekijät ja lopulta kun kaupungin bussit alko kulkemaan niin useampi silmäpari seuras että pääsin turvallisesti ja ilman yhtäkään perskärpästä bussini kyytiin. 








Sitä mukaa mitä pidemmälle bussini kanssa pääsin ja mitä enemmän näin tuttuja paikkoja muuttu myös mun mieliala. Ahdistus, jännitys ja ärtymys kaikkos ja viimeistään siinä vaiheessa kun käännyttiin Baraj Yolulle missä vietin suurimman osan mun ajastani Adanassa olin jo täyttä hymyä ja erilaisia onnen tunteita. Toisaalta jännitti, mutta vaan hyvällä tavalla. En malttanut oottaa että saisin hypätä oikeella pysäkillä pois ja olla taas keskellä sitä kaikkea. Saavuin Duygu Cafelle, kaikkien tietämälle kohtaamispaikalle, istuin pienelle aukiolle ja odottelin kaverini Karinan miestä hakemaan mua. Sää oli vieläkin harmaa ja vähän masis, mutta mulla oli niin hyvä fiilis. Ei tietoakaan aamun huonoista fiiliksistä, mulla oli vaan niin hyvä olla just siinä. Myöhemmin Karinan kanssa niiden kotikadulla kävellessä en voinu muuta kun nauraa ja hymyillä kaikelle, Karina totes mulla tainneen olla jo ikävä Adanaan. Ja oikeessahan se oli. Vaikka mulla ei useinkaan oo sellasta haikeenvaikeeta ikävää Adanaan, se tunne mikä mulla on siellä on vaan jotain niin jännittävää ettei sitä voi ees selittää. Siellä on vaan niin luonnollista ja hyvä olla. Joskus oon miettinyt tuntisinko näin jostain muusta paikasta jos oisin alunperin päätynyt johonkin muuhun kaupunkiin. Voi olla? Tykkään kuitenkin ajatella että ehkä päädyin Adanaan koska mun oli tarkotuskin päätyä sinne. Siltä se ainakin tuntuu.






Ja voi miten ihanaa oli nähdä kavereita pitkästä aikaa! Olin ajottanu mun matkan tarkotuksellisesti appelsiininkukkafestivaalien kanssa samalle ajalle, mutta huonoks tuuriks myös yliopistojen koeviikot oli meneillään samoihin aikoihin. Näin ollen ei keretty sen suuremmin kuulumisia vaihdella heti aamutuimaan vaan aika äkkiä jouduin luovuttamaan kamut koululle ja kokeita tekemään. Tässä vaiheessa vielä luulin viettäväni Adanassa vaan muutaman päivän, joten lähdin samantien palloilemaan yksin ympäriinsä ja soittelin samalla kavereille sopien treffeistä tuleville päiville. Nähtävänä oli niin mun turkin opettajaa, Perhettä, työporukkaa, kavereita ja vaikka ketä! Aika ensitöikseni lähdin moikkaamaan myös Hakania, lempparikämppiksiä ja kumppaneita. Kaks ekaa päivää meni paljolti vaan paikasta toiseen juostessa, kunnes aloin tosissani lämmittelemään ajatusta ekstraviikosta. Tiesin heti jo sillon, etten tulis sitä viettämään missään muualla kun Adanassa, jos päättäisin jäädä. Pari ensimmäistä yötä vietin Karinalla, kunnes tyttö lähti kotimaahansa lomailemaan. Harmitti tosi paljon että oltiin onnistuttu ajottaa meidän matkat just näin päällekkäin, mutta oli niin kiva keretä näkemään edes sen parin päivän ajan. Sain kutsun viipyä heillä vielä pidempäänkin, mutta musta ois ollu ehkä vähän outoa majailla niillä ilman Karinaa. Hakan ja lempparikämppikset oli heti ensimmäisestä päivästä lähtien kutsunut mut niille olemaan, joten loppuajan vietinkin tutussa osotteessa tutulla porukalla. Pari päivää hengattiin toisen kämppiksen kanssa ihan kahestaan ja siinähän ne päivät menikin paskaa musiikkia kuunnellen ja syöden. Siis ei tehty iltasin mitään muuta kun lahnailtu pitkin sohvia kuunnellen Can Kania itkien naurusta ja lopulta päädyttiin aina johonkin syömään yöpalaa.







Tänvuotiset appelsiininkukkafestivaalit oli edeltäjäänsä pienemmät niin järjestäjien kun osallistujienkin puolesta. Festivaalit oli kertaalleen peruttu terroristi-iskujen pelossa, mutta sit ne päätettiin kuitenkin järjestää. Paljon pienemmässä mittakaavassa tosin. Kävin siellä palloilemassa muutamana päivänä itekseni kameran kanssa ja yhtenä iltana mentiin sinne porukalla viettämään kunnolla aikaa. Juotiin ylilaimennettua ylihintasta kaljaa, ihmeteltiin festarimenoa ja tanssittiin villisti halaita rumpujen soittajien keskellä väsymykseen asti. Samana päivänä kun festarit sunnuntaina loppu oli myös mun paluulento Istanbulista Suomeen. Mä pohdin ja punnitsin pitkään mitä tekisin, ostaisinko liput Adanasta Istanbuliin, vaiko kokonaan uudet lennot viikon päähän. Lopulta päädyin jäämään, ja se oli niin oikee päätös. Ton ekstraviikon aikana mä kerkesin nähdä paljon enemmän vanhoja kavereita kun mitä olin kuvitellut, näin Perhettä useampaan otteeseen, nautin elämästä täysillä, tajusin taas paljon kaikkia uusia oivalluksia elämästä, itkin ja nauroin, otin uuden tatuoinnin, vietin yhden elämäni parhaimmista illoista porukassa johon tutustuin samana päivänä kaverin kaverin kaverin kautta.






Perheen tapaaminen ja Dagliogluun palaaminen pitkästä aikaa oli ihan oma lisänsä tänkertaseen Adanaan. Ilmaannuin paikalle ilmottamatta ja ei oo oikeesti mitään parempaa ku päästä Perheen halaukseen. Musta on kerta toisensa jälkeen aina yhtä ihanaa huomata kuinka kerta toisensa jälkeen oon aina yhtä tervetullut ja iloisesti vastaanotettu. Tapasin myös vihdoin kasvotusten uudet azerbaijanilaiset vapaaehtoset joiden kanssa oli kiva vaihtaa kokemuksia ja fiiliksiä ajan kanssa. Mun työpaikan pomo oli tavanomasesti überkiireinen työjuttujen ja häävalmistelujen (! oon niin katkera etten pääse osallistumaan häihin) kanssa, että kerettiin treffata just ennen mun Suomeen paluuta eli vaan yhden ja ainoon kerran reilun viikon aikana. Parempi tosin sekin kun ei mitään. Atoderille haetaan taas uusia vapareita, toivon yli kaiken että tulevat vaparit löytyis Suomesta ja samaa vähän toivottiin sieltäkin suunnilta. Katotaan kuinka käy!









Viiminen päivä Adanassa oli oudolla tavalla haikee ja toisaalta helpottava. Oli sääli taas lähtee, mut olin ilonen siitä reilusta viikosta ja kaikesta mitä se mukanaan oli tuonut. Sain niin monet kesken jääneet asiat suljettua, omaa pääkoppaa selvitettyä monista ajatuksista ja päälimmäisenä mielessä oli vaan ajatus siitä kuinka hitsin onnekas mä oon saatuani kaiken sen mitä mulla on. Ihana paikka mitä kutsuu ainakin mun toiseks kodiks, ihanat ystävät, Perhe ja mahdollisuus käydä siellä niitä moikkaamassa. Itkin portille mennessäni ja lentokoneeseen kävellessäni samalla kun vilkuttelin lempparikämppikselle ja Hakanille jotka tuli mua saattamaan, mut mieltä lämmitti ajatus siitä että kohta oisin taas jo täällä, lempparipaikassa.

Tästä tuli nyt taas vähän nyyhkyn nyyhkyn -postaus haha, enskerralla ajattelin kirjotella ihan oikeetakin asiaa liittyen bussimatkailuun Turkissa ja sensellaiseen kunhan töiltäni kerkeän! Kivaa alkavaa viikonloppua kaikille sinne ruudun toiselle puolelle! 

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Päivä Marmariksessa

Neljännen lomapäivän aamu oli se, kun oltiin molemmat sitä mieltä että nyt on tehtävä jotain muuta kuin loikoilla rannalla. Oltiin suunniteltu aiemmin reissua lähellä olevaan Datcaan, mutta kelit oli oikeesti niin järkyn kuumat että koko päivä Datcassa varmaan ois menny vaan tuskaillessa ja märäks läntiks maahan sulaessa. Jotain erilaista oli kuitenkin tehtävä, joten päätettiin lähteä käymään kunnolla Marmariksessa. Oltiin käyty jo yhtenä iltana aiemmin Marmariksessa moikkaamassa parin tunnin verran mun kaverin perhettä jotka oli tullu sinne parin viikon lomalle, oli hassua nähä niitä Turkissa kun vasta reilu viikko sitten olin ollut niillä kylässä kattomassa kun tyypit pakkas lomaansa varten. Tällä kertaa lähdettiin kuitenkin Marmarikseen suht ajoissa aamupäivällä, tarkotuksena vaan kierrellä ympäriinsä ja katella paikkoja.







Viime kerralla Marmariksessa käveltiin aika pitkälti samat reitit ja vähän enemmänkin, mutta siinä kuumassa säässä meidän kävelyt oli kyllä ihan tarpeeks. Käveltiin keskustan alueita ja ostoskatua pitkin, välillä pysähdyttiin jäätelölle tai kauppaan ja taas jatkettiin matkaa. Eniten meillä tais kyllä mennä aikaa kameroiden kanssa heiluessa, onneks ollaan molemmat kamerat kaulassa käveleviä ettei toiselle tuu sellasta kiirettä äkkiä napata kuvia matkanvarrelta tai toiselle tylsistymistä siihen, kun toista saa aina odottaa. Jäätelöt meillä kyllä meinas sulaa kun piti ensin saada niistä kuvat ja videotakin vielä haha.






Oon paljon lukenut facebookista kuinka Alanyassa on joidenkin ihmisten mukaan käynyt turistikato. Icmelerin pienellä rannalla sitä ei oikeastaan huomannut, mutta taas isompaan Marmarikseen tullessa olin aika järkyttyny siitä kuinka vähän lomailijoita oikeesti on. Koko matka Icmeleristä Marmarikseen huusi tyhjyyttään satunnaisia lomailijoita lukuunottamatta, samoin keskustan huudeilla ja bazaarialueella porukkaa oli ihan tajuttoman vähän. Mua harmittaa tää turistikato ihan tajuttomasti kaikkien niiden puolesta jolle turismi on se, millä tekee elantonsa. Jos ei kauppa käy niin ei tuu rahaakaan, ja jos rahaa ei tuu niin millä pärjää talven yli. Monia varmasti huolettaa turvallisuus Turkissa ja se, onko Turkkiin turvallista tällä hetkellä matkustaa. Iskut isoihin kaupunkeihin Istanbuliin ja Ankaraan on ollu suuresti esillä Suomessakin, ja monet varmasti on niiden takia valinnut lomakohteekseen jonkun 'vakaamman' paikan, jos niin nyt enää oikeestaan voi mistään paikasta sanoa. Koskaanhan ei voi tietää mitä tapahtuu, missä ja milloin. Tätä oon useaan otteeseen sanonut myös jos multa on kysytty miten uskallan vielä matkustaa Turkkiin. Tottahan se on, voihan pommi-isku sattua omallekin kohdalle. Mut toisaalta, voihan joku mut päästää päiviltäni ihan täällä kotikaupungissakin. Ymmärrän ihmisiä jotka ei ehdoin tahdoin halua lähteä Turkkiin lomailemaan, mut omalta osaltani oon sillä kannalla, etten tahdo rajottaa omaa elämääni ja antaa pelolle liikaa valtaa. Järki on tietty aina hyvä pitää päässä eikä lähtee huolettomana pää edellä riskialueille hillumaan. Mut en myöskään aio jäädä neljän seinän sisälle miettimään mitä jos jotain tapahtuu. Mä toivon yli kaiken, että tää tilanne rauhottuis ympäri maailman, ihmiset vois taas matkustaa rennommin mielin ja ettei kenenkään tarvitsis pelätä omassa kotimaassaan, lentokentillä tai ostoskeskuksissa. Tai ylipäätään yhtään missään.





ps. tällain asu ois ehkä mitä mahtavin, esim. loppuviikosta tälle vois olla käyttöö ehkä vähän enemmänkin kun kattoo näitä Lohjalle luvattuja säätiloja haha

ja pps. lukekaa mun tänään aiemmin kirjottama postaus Icmeleristä! jos sit enskerralla saisin vihdoin kirjotettuu ja julkastua viimisetkin jutut mun reppureissuun liittyen