maanantai 13. kesäkuuta 2016

Taivas keskellä ei yhtään mitään

Tiistai oli ihana päivä. Lomallahan kaikki päivät on ihania, mutta siinä tiistaissa oli jotakin vähän enemmän. Pakkasin kimpsuni ja kampsuni, sanoin heti aamusta heipat Fethiyelle ja mielessäni mietin vielä palaavani sinnekin. Ostin bussilipun Antalyaan menevään bussiin, jonka kuski lupasi tiputtaa mut oikeassa kohdassa pois kyydistä. Olinhan menossa Ciraliin, en aivan Antalyaan asti. Bussi oli reilusti pienempi kuin yleensä, rämisevä ja penkit tavallista kovemmat, mutta siinä oli tunnelmaa. Bussia ajoi pahasuinen turkkilainen pappa, kyydissään ainoastaan markkinoilta tuleva mummo, minä, moskeijan rakennustyömaalla työskentelevä nuori poika ja kaksi keski-iän ohittanutta miestä. Laskin aurinkolasit silmille, pistin musiikit korville, otin hyvän asennon ja näin olin valmis alkamaan matkan kohti Ciralia. 








Fethiyen upeiden maisemien jälkeen siirryin seuraaviin upeisiin matkamaisemiin; tien sivulla vihreitä peltoja, silmien edessä kohos upee, iso vuori. Vuoren jälkeen seikkailtiin millon pikkukylien keskellä, millon metsätiellä auringonvalossa kylpevän vaaleanvihreän metsän läpi. Oli niin kaunista. Kunnes päästiin merta mukailevalle tielle. En tienny miten päin oisin ollut, mua nauratti ja hymyilytti, teki mieli vaan kailottaa koko bussille miten en oo ikinä nähny mitään niin kaunista. Mutkainen kapea tie mäkien reunuksilla, oikeella puolella koko matkan pituudelta Välimerta, muutaman metrin pudotuksen päässä ajotieltä aukeavat poukamat pienine valkoisine hiekkarantoineen, ja ne veden värit. Mä en oo koskaan nähnyt mitään niin sinistä, niin turkoosia ja niin kaunista. Se oli jotain ihan uskomatonta. Lopulta pysähdyttiin Kasissa, missä mun oli pakko saada viimein suuni auki ja oli pakko avautua moskeijan rakentaja pojalle kuinka upee tää paikka onkaan. Poju oli samaa mieltä ja jutskailtiinkin pitkät tovit aina pysähdyspaikoilla.









Maisemia fiilistellessä matka meni joutuisaan, ja pian kuski jo huusikin meikäläisen pysäkkiä ja niin mä ja mun rinkka seisottiin auringonpaisteessa tien reunassa keskellä ei yhtikäs mitään. Vasemmalla kohos vuoret, oikealla oli metsää ja metsän keskellä yksi ainokainen alamäkeen viettävä tie mikä vei mun määränpäähän. Tiesin päätieltä Ciraliin olevan vajaat seitsemän kilometriä, kävely ei siis ollut ekana vaihtoehtolistalla. Odottelin minibussia jonka tiesin kulkevan Ciralin ja päätien väliä. Ja mä odottelin, ja odottelin ja odottelin.. Kunnes päätiellä yhdestä bussista hyppäsi alas tyttö kantaen reppua selässään ja kakkua käsivarsillaan. Kysyin josko tyttö tietäis minibussin aikatauluista, mutta olin kuulemma väärään aikaan paikalla, minibussi kulkee vain sesongin aikaan. "Mutta pelkäätkö olla mopon kyydissä?". Enhän mä pelännyt, ja pian oltiin pienen skootterin kyydissä molemmat, tyttö ja minä rinkka selässäni, kakku tällä kertaa mun käsivarsilla. Ajeltiin seitsemän kilometriä mutkaista alamäkeä alas aina Ciralin kylään saakka. Tyttö paljastuikin melkein nelikymppiseksi naiseksi, jonka tytär vietti 17-vuotis syntymäpäiviään, kakku oli haettu lähimmästä kaupungista sitä varten. Nainen oli aiemmin ollut töissä paikallisessa hotellissa, mutta tällä hetkellä oli työrintamalla jokseenkin hiljaista. Miehensä kotikylä Cirali oli vähän tylsä, isompi kaupunki houkuttelisi enemmän, vaikka kylässä onkin kaunista. Ajettiin naisen kotitalon ohi, ja nainen vaati saada viedä mut majapaikalle asti vaikka tarjouduin hyppäämään kyydistä ja kävelemään loppumatkan. Pian bongasinkin jo majapaikkani kyltin tien varrella vähän ennen varsinaista kylää, nainen toivotti hyvää loman jatkoa ja mä kiittelin avusta ja mietin miten nää kohtaamiset ihmisten kanssa on aina toisensa jälkeen yhtä mahtavia.













Kello alkoi lähennellä jo viittä kun lopulta olin Ciralissa. Turkissa ei tunnetusti aurinko paista loputtomiin niinkun meillä kesäsin, joten sain pistää vipinää kinttuihin jos mielin auringonpaisteesta keretä nauttimaan. Löysin bookingista ehkä maailman söpöimmän majoituksen itelleni, Lukkies Lodgen, johon kävin vaan checkaamassa itseni sisälle ja saatoin ehkä vähän fiilistelin mun söpöä mökkiä. Majotuksen linkkaaminen ei oo muuten minkäännäkönen mainos vaan ihan meikiksen oma viiden tähden suositus jos Ciraliin matkaatte. Lukkies ei sijainnu ihan kylän sydämessä, vaan sinne vievän ainokaisen tien varrella rauhallisella paikkaa kymmenen minuutin kävelymatkan päässä siitä missä Ciralin varsinainen elämä alkaa. Ja vitsi miten tykkäsinkään tosta majapaikasta. Ihanku ois saapunu camping-alueelle tai pieneen, muutaman mökin mökkikylään. Lodgen pihamaalla pari turkkilaista pariskuntaa kulki avojaloin pihapelejä pelaillen samalla kun yksi omistajista, vanhempi leveästi hymyilevä nainen, istutti kukkia ja teki pihahommia. Mut vastaanottanut mies antoi mun päättää missä mökissä haluaisin yöpyä ja valitsin sen minkä juurella puusta roikkui keinu. Asetuin taloksi, huokasin hetken ihastuksesta ja pakkasin reppuun pyyhkeen ja vaihtopaidan ja lähdin kohti kylän keskustaa ja merta.







Ja jos joku paikka vei mun sydämen, oli se Cirali. Heti siitä ensihetkestä asti. Mä en oo ikinä ollu Turkissa niin keskellä ei yhtään mitään. Mihin vaan katoit, näit metsää ja vuoria. Tai meren. Suurkaupungit tuntui joltain niin kaukaiselta, ettei niitä voinut uskoa olevan olemassakaan. Suurin lähin tie siellä jossain seitsemän kilometrin päässä, eikä sekään niin kovin suuri. Ja se hiljaisuus, voin kuulla sen vieläkin. Ampparit pörräämässä appelsiinipuun kukissa, mun wannabe Niken free runit pölysellä hiekkatiellä, vastaan löntystelevä koira ja ruohonleikkuri jossain kaukana. Laulavat linnut, meren vaisu ääni ja ilmassa leijuva keväisen illan fiilis. Voi vitsi jos fiiliksen vois vangita ja jakaa muille, mä jakaisin nimittäin Ciralin tunnelman teille jos voisin. Koko kylä tuntui salaiselta mökkikylältä, mihin vain harvat ja onnekkaat oli eksyneet. Olin kun Liisa Ihmemaassa, en voinut uskoo sitä todeksi.



Koko pitkän pitkällä rannalla oli ehkä kourallinen ihmisiä. Erkanin vähän vielä sivummalle muutaman ihmisen keskittymästä, etsien sitä täydellistä kohtaa uimiselle. En ollut uinut kertaakaan koko viikon aikana, en edes Ölüdenizissä, mutta täällä mun oli pakko. Oli pakko päästä uimaan! Mulla ei ollut uikkaria, mutta alkkarit ja toppi ajo aika hyvin samaa asiaa, tuskin kukaan edes huomas että olin liikkeellä väärällä varustuksella. Veden äärellä alko taas naurattaa, voiko tällanen paikka olla totta? Vesi oli kylmää ja kivet sattu tottumattomiin jalkapohjiin, mutta läpinäkyvä jalat turkoosiksi värjäävä merivesi oli lumoovaa. Siinä mä vaan kelluin, uin ympyrää ja kattelin tyhjää rantaa. Sillä hetkellä musta tuntu kun oisin ollut ainoo ihminen koko maailmassa. Aurinko oli laskemassa isojen vuorien taa ja teki rannan päässä olevan metsäisen pikkuvuoren entistä kauniimmaks. Aurinko oli mennyt jo vuorten taa kun mä nousin vedestä ja jatkoin kävelyäni rantaa pitkin. Toivotettiin hyvät illanjatkot toisillemme rannalla kalastaneen papan kanssa ja otin muutaman kuvan lisää siitä koko kauneudesta minkä Cirali mulle tarjos. Pikkuhiljaa hiivin rantapolkua pitkin isommalle tielle ja pikkumarketin kautta omaan pikkumökkiini hiukset märkinä ja lenkkarit hiekkaisina. Mikä onni ja autuus oli päästä lämpimän suihkun kautta pehmeisiin lakanoihin onnellisena kuluneesta päivästä hymy huulilla ja väsymyksen painaessa silmiä kiinni. 






Aamulla kello soi jo aikaisin, ja mä mietin useaan otteeseen jaksanko nousta. Se oli nyt tai ei koskaan, joten kampesin itteni ylös ja takki päällä pujahdin mökkini ovesta keskelle pilkkopimeää pihamaata. Ulkona oli kylmä ja pimeää, taivaalla loisti vielä tähdet. Mä en oo koskaan tainnut nähdä Turkissa tähtiä taivaalla niin paljoa kaiken valosaasteen takia. Väsymys karisi äkkiä pois viileän ilman takia. Tiellä kylän keskustaan joka toinen katulamppu oli rikki, mutta luotin siihen ettei kylässä olis sen kummemmin ihmisiä liikkeellä siihen aikaan aamusta. Rantapolkua pitkin kävellessä aamu alko sarastaa jo sen verran etten joutunut turvautumaan taskulamppuun. Jos illalla mun lisäksi rannalla oli ollut kourallinen ihmisiä, nyt olin todellakin yksin. Ootteko joskus nähnyt kun aurinko nousee suoraan merestä tai laskee suoraan mereen. Siinä on vaan jotain niin sairaan siistiä, että voidaan nähdä omilla paljailla silmillä uuden päivän alkaminen ja sen päättyminen. Auringonnousun fiilailu verotti kuitenkin veronsa, ja palasin aamun alkaessa takaisin mökkiini jatkamaan unia hetkeksi.





Mun viimeisinä hetkinä Ciralin yhdessä rantaravintolassa istuessa mä sain idean. Mitä jos mun loma ei loppuiskaan ihan niin nopeasti kun sen pitäis? Mua ei töissä kaipailis vielä kukaan, ihan hyvin voisin jäädä. Jos kävisin Adanassa parin yön verran ja sen jälkeen palaisin tänne rannikolle. Menisin vaikka sinne kauniiseen Kasiin minne tällä reissulla ei päivät riittäneet. Tai tulisin takaisin Ciraliin, missä voisin hengailla paljain jaloin hiukset sotkussa vaikka koko viikon. Olin tavallaan jo tehnyt päätökseni, näin mä teen. Loma jatkukoon, nähdään ehkä kohta taas, Adanan jälkeen? Ja niinhän mä tein, niinkun tiedätte, loma jatkui mutta sillä sekunnilla kun pääsin kotikoloon Adanaan tiesin että jos mä jossain ekstraviikon viettäisin, viettäisin sen Adanassa.

Mun lyhyt päivän visiitti Ciraliin oli ohi, ja peukaloa nostamalla mut nappas vanhan Mersun kyytiin Sanliurfasta kotoisin oleva hotellin omistaja joka oli matkalla viereiseen kaupunkiin asioita hoitamaan. Siinä päätielle ajellessa ja jutellessamme totesin toisen onnen olevan toisen suru. Mun kaunis kuva tyhjästä ja rauhallisesta Ciralista oli monen siellä asuvan pahin painajainen. Millä saada leipä pöytään, jos matkailijoita ei pieneen kylään tule? Kysyin milloin sesongin pitäisi Ciralissa alkaa, kuulemma se oli alkanut jo. Ketään vaan ei näy. Cirali on ilmeisesti kovasti ollut itänaapureidemme suosiossa, ja nyt pienessä paikassa venäläisten matkaamattomuus näkyy ja tuntuu kunnolla. Kiitin kyydistä ja hyppäsin pois samassa kohdassa missä olin edellisenä päivänä saanut skootterikyydin siltä ihanalta naiselta. Tarkoituksena oli jatkaa matkaa bussilla päätieltä kohti Antalyaa, mutta puolivahingossa ja huomaamattani löysinkin itseni maasturin takapenkiltä kahden appelsiinien kasvattajan kyydistä tekstaillen Miitulle siitä mistä mun jäänteitä kannattaa alkaa etsiä jos musta ei kuulu enää loppupäivänä haha.. Loppu hyvin kaikki hyvin, sain kyydin aina Antalyan bussiasemalle asti ja olin taas valmis jatkamaan matkaani kohti Alanyaa ja öistä bussimatkaa Adanaan. 


10 kommenttia:

  1. Oi Cırali, yksi mun suurista suosikeista Turkissa, siella on taikaa. Sun tarttee ehka palata alueelle uudestaan ja kayda ens kerralla myös viereisessa Olympoksen laaksossa, sekin on ihana ja siita viela syvemmalle löytyy pieni Adrasanin ranta-alue, joka on myös aivan ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Cıralı oli kyllä niin ihana etten kestä. Sinne jos jonnekin on pakko päästä takaisin. Ensikerralla kyllä viivyn pidempään ja kunnolla ajan kanssa! Täytyy pistää muistiin noi, googlettelin ja toi Adrasan näyttää upealta!

      Poista
  2. Se rantatie on uskomattoman upea. Haukoin itsekin henkeä bussimatkallani. Kiitos, kun kerrot matkastasi. Kuvat ovat taas hivelevän kauniita. - Aune

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kivasta kommentista Aune! :) onneksi se rantatie oli piitkä, siinä meni aika nopeasti maisemia katsellessa.

      Poista
  3. Ihana postaus! Tosi tunteella kirjoitettu, ihan kuin itsekin olis ollut siellä. Todellinen heaven on earth :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! <3 kiva jos fiilikset välitty läpi, toi oli vaan niin jotenkin sellain special place!

      Poista
  4. Voi miten ihana postaus! Ja niin kaunista! :) Surullusta vaan tuo turistien vähäisyys. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Cirali oli kyllä niin kaunis <3 se on ihan totta, monessa paikkaa tuntuu nyt näkyvän turistien vähyys, vielä enemmän sitten tällasissa paikoissa mitkä ei oo muutenkaan suuria ja ihan yybersuosittuja :/

      Poista
  5. Voidaanko mennä tonne?!?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mennääää <3 ihan viimeistää enskesän haluun kyl tonne jo takasin

      Poista