lauantai 23. huhtikuuta 2016

Ihanaan Istanbuliin

Olin pakannut rinkan lähtövalmiiksi edellisenä iltana ja ajomatkalla lentokentälle mua vähän jännitti, silleen hyvällä tavalla. Olinhan matkustanut ennenkin yksin niin Turkissa kuin sen ulkopuolellakin, mutta tiesin että tää matka tulis olemaan kuitenkin ihan erilainen. Ennen matkaa olin monesti iltaisin nukahtanut niihin ajatuksiin, missä kuvittelin itseni johonkin niistä paikoista joihin olin menossa. Oli siistiä että kohta olisin oikeasti siellä. Toisaalta mua jännitti vähän siksi, että musta jotenkin tuntui ettei mun enää "kuuluis" matkustaa Turkkiin. EVS hommat oli jo takanapäin, seukkailut seukkailtu ja kontaktit Turkkiin ollut viimisten kolmen kuukauden ajan aika vähissä. Ajatteleeko joku nyt että roikun vielä vanhassa, en osaa mennä eteenpäin, yritän todistella jotakin? Lopulta pääsin näistä hölmöistä ajatuksistani ja herättelin itseni taas siihen todellisuuteen, että mun rakkaus Turkkiin oli syntynyt jo ennen ajatustakaan vapaaehtoistyöstä, ennen yhtäkään poikkista tai koko sitä elämää minkä vuoden aikana loin. Tää reissu oli ihan vaan mua itteäni varten. 




Reissun ensimmäinen määränpää oli Istanbul. Miten ihana tunne olikaan astella Turkish Airlinesin lentokoneeseen ja toivottaa hyvät päivät turkiksi. Olin jo kaivannut sitä niin kauheen paljon! Istanbulissa sää oli harmaa ja ilta oli alkamassa hämärtyä. Koska halusin mennä helpoimman kautta rinkkani kanssa hyppäsin lentokentällä Havas-bussiin joka vei mut suoraan Taksim-aukiolle, mistä suhailin itseni Istiklal-kadun toiseen päähän Galatan tornin juurelle. Mun hostelli oli "jossain siellä" mutta koska kadut on jonkun verran enemmän sokkeloisia kun mihin oon Lohjalla tottunut, hehheh, olin ensin hiiren verran hukassa. Ennen reissua olin tehnyt päätöksen että käytän puhelinta mahdollisimman vähän tiedon etsimiseen. Nähtävyyksien yms. Googlettelu oli sallittua, mutta esim Google mapsin käyttö oli sallittua vaan tietyissä tilanteissa, muuten menisin old school -tyylillä ja kysyisin neuvoa muilta ihmisiltä. Tästä on nimittäin heitetty joskus läppää viime vuonna Turkissa ja tällä kertaa päätin että mapsit saa nyt jäädä. Ja hyvä päätös olikin! Ensimmäisenä mut hostellin suunnille ohjas söpöt raksapapat Istiklal-kadulla ja siitä eteenpäin dönerkauppias joka muisti moikkailla vielä moneen kertaan seuraavanakin päivänä kun kuljin ohi.






Niinkun aiemmin täällä kirjottelin, Istanbulissa mun oli määrä tavata mun vanha kaveri ja hänen kaverinsa, mutta ihan ensimmäistä kertaa ikinä. Tutustuttiin amerikkalaisen Benjaminin kanssa instagramissa reilu neljä vuotta sitten. Olin ladannut sinne kuvan mun tatuoinnista hashtageineen ja Benjamin sattu ettimään kuvia samasta tatuoinnista ja päätyi mun kuviin. Alettiin seuraamaan toisiamme, harvoin kommentoitiin toisillemme mitään, mutta tykkäiltiin aina toistemme kuvista. Pari vuotta sitten alettiin kommentoimaan toistemme tekemisiä ja Benjamin oli aina tosi kiinnostunu mun Turkkiin muutosta. Tammikuussa sain viestiä tyypiltä; asunko vielä Turkissa? Ollaan tulossa Istanbuliin maaliskuun lopulla. Olin silloin itsekin suunnitellut matkaani maaliskuun loppuun, joten olin ihan super innoissani. Soiteltiin ekaa kertaa ikinä FaceTimessä ja sovittiin että nähdään Istanbulissa. Tän jälkeen soiteltiin vielä useaan otteeseen joten en ees osannut enää jännittää kun lopulta astelin tyyppien hotellille Istanbulissa ja lopulta oikeesti tavattiin. Koko tilanne oli vaan niin hassu ja epätodellinen, tässä mä nyt hengaan tyyppien kanssa kenet tunnen instagramin kautta monen vuoden takaa. Toisaalta Benjaminin ja Alexin kanssa hengaillessa tuntu siltä kun oltais tunnettu aina, eikä siltä että oltais vasta tavattu. Vein tyypit Istiklal-kadulle juomaan (ihan ylihintasta) kaljaa, mistä aamuyöllä tepasteltiin Galata-sillalle asti kattelemaan edes vähän öisiä maisemia. Benjamin ja Alex kun jatko jo seuraavana aamuna matkaa takasin kotiin Miamiin, eikä siis keretty valitettavasti ihan kauheesti Istanbulista yhessä nauttia.




Kun jenkeille oli sanottu heipat kävin hostellilla nukkumassa muutaman tunnin. Viivyin Istanbulissa vain vajaat kaksi päivää joten aikaa ei ollut liiaksi hukattavana nukkumiseen heh. Kahdesta päivästäni viimeisen vietin myöskin hyvässä seurassa, nimittäin Merven kanssa. Niinkuin monien muidenkin kanssa, ollaan Merven kanssa tutustuttu blogien ja instagramin välityksellä, vaikka ei kyllä taaskaan siltä tuntunut että oltais tavattu vasta ekaa kertaa haha. Oli niin kiva viettää päivää yhdessä, käydä lauttailemassa Euroopan ja Aasian väliä, pääsin vihdoin ja viimein käymään Balatissa mihin oon muuten halunnut ekasta Istanbulin matkastani asti, syödä ihan tajuttoman hyvää ruokaa ja jäätelöä (nam) ja jutskailla kaikesta. Oon aina aiemmilla reissuillani pyöriny Istanbulissa vaan joko itekseni tai sellasten kaverien kanssa ketkä ei myöskään kaupunkia sen kummosemmin tunne. Oli jees kun tällä kertaa oli seurana sellasia ketkä kaupungin jo tuntee vaikka kuinka hyvin!




Vajaat kaksi päivää Istanbulissa meni ohi tosi äkkiä, mutta tässä vaiheessa reissua kuvittelin vielä tulevani takaisin Istanbuliin pariksi päiväksi. Suunnitelmissa oli käydä ihastelemassa tulppaaneja Emirganen puistossa, mutta ne jäi nyt välistä. Tulppaaneja oli kyllä kaupungin kukkapenkit muuten pullollaan, etten nyt ihan tulppaaneitta jäänyt. Vaikka Istanbul on aina vähintäänkin yhtä ihana kun aiemmilla käyntikerroilla, oli jännittävää päästä jatkamaan matkaa kohti uusia, näkemättömiä kaupunkeja. Galata-tornilta suhailin metrolla itteni bussiasemalle, mistä pääsin samantien aloittamaan matkani kohti Izmiriä. Tässä vaiheessa reissua sain tekstiviestin missä mua infottiin uusista turvallisuustiedotteista ja uusista varoituksista, ja siinä väsyneenä pimeässä bussissa keskellä yötä ja keskellä ei yhtään mitään, matkalla tuntemattomaan paikkaan, aloin hiiren verran kyseenalaistamaan koko reissua, varsinkin niitä osia mitkä tulisin matkustamaan yksin. Jos jenkkisotilaita lähetetään takaisin Amerikkaan, kuinka vakava voi tilanne olla? Jo aiemmin edellisenä päivänä aiemmat pommi-iskut oli aistittavissa kaupungissa, varsinkin sen keskeisimmillä alueilla. Istiklal-katu oli ainakin puolet normaalia tyhjempi ja metrossa vähän jännitti. No, jostain bussin syövereistä sain hetkeksi löydettyä wi-fin ja uutisia lueskellessani sain taas mielenrauhani takaisin, eiköhän kaikki tulis menemään ihan hyvin.

2 kommenttia:

  1. Aivan ihanat kuvat taas kerran, nyt alkoi tehda mieli Istanbuliin. Izmitin siltakin avataan kohta joten Izmirin ja Istanbulin valinen tieosuus lyhenee todella paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! :) toi uusi silta on ihan sikahieno juttu, mahtavaa että sellanen on rakennettu!

      Poista