torstai 28. huhtikuuta 2016

Izmir Zoo

Izmirin eläinpuisto, turkiksi İzmir Doğal Yaşam Parkı, oli mun ainoan kokonaisen Izmir-päiväni ensimmäinen kohde. Olin siitä lueskellut jonkun verran Suomessa ollessani ja mietin lähdenkö eläinpuistoon vai en. Siksi, että eiks eläinpuistot oo vähän niinkun lapsille suunnattuja paikkoja ja toisekseen siksi, etten ollut ihan varma mitä mieltä oon eläinpuistoista ja siitä että eläimiä niissä pidetään kaukana niiden omista oikeista elinympäristöistä.



Ihan ehdottomasti hyviä puolia oli eläintarhan puistomaisuus ja sijainti. Eläintarha sijaitsee rauhallisella alueella hyvän matkan päässä kaupungin hälinästä ja vilkkaasta asutuksesta. Eläintarha ei ollut ollenkaan karu, vaan itseasiassa se näyttää enemmänkin isolta puistolta; vihreää nurmikkoa, puita ja pensaita on kaikkialla ja kävelyteitäkin oli päällystetty pelkän asfaltin sijaan hiekalla. Torstainen aamupäivä puistossa oli tosi hiljainen, mun ja muutaman muun yksittäisen kävijän lisäksi alueella kierteli pari kouluryhmää, eli aika rauhassa sai kierrellä ja ihmetellä. Eläintarhassa noita kouluryhmiä käykin käsitykseni mukaan aika paljon, mikä on hieno juttu lasten oppimisen kannalta. Jokaisesta eläimestä löytyy myös tietotaulut niin turkiksi kuin englanniksikin, mistä eläimistä voi jokainen itsekin oppia lisää. Isoimman plussan Izmirin eläintarha saa kuitenkin siitä, että siellä autetaan pitämään elossa sellaisia lajeja joita uhkaa rankka väheneminen tai jopa sukupuutto.




Ja sitten ne huonot puolet. Ei niinkään välttämättä yksinään Izmirin eläintarhassa vaan ihan yleisesti eläintarhailussa. Eläintarhassa käynnin jälkeen, ja vielä tätäkin kirjotellessani, tunnen aika huonoo omatuntoo siitä että menin. Oon aiemmin lapsena käynyt Korkeasaaressa ja Ranuan eläinpuistossa, mutta sen verran pienenä etten oo osannut aatella sen kummemmin tällasia eettisiä kysymyksiä liittyen eniten siihen että mikä oikeus ihmisillä on pitää eläimiä 'vankina' vaan saadakseen siitä itse iloa tai hyötyä. Ja tästä asiasta oonkin potenut varmaan kovimmat morkkikset, mäkin menin sinne uteliaana, maksoin huvista ja no, olihan se jännää nähdä norsuja. Mut silti. Luulen että tää kokemus ois miljoonasti parempi jos pääsis kokemaan nää samat eläimet niin, että ne ois oikeesti omissa luonnollisissa oloissaan sen sijaan että niille on tehty omat aitaukset ja muta-altaat missä pyöriä. Mun mielestä Izmirin eläintarhassa pienemmillä eläimillä ja pienemmillä linnuilla näytti olevan ihan kivat oltavat, mutta isommille eläimille, kuten kirahveille, norsuille ja kotkille oisin suonut vähintään tuplasti isommat tilat olla ja elää. Eniten mua ehkä harmitti krokotiili jonka tilat oli tosi minimaaliset.





En tiennyt halusinko kirjottaa koko postausta ja välillä olin tätä jo poistamassakin koska omatkin fiilikset on ristiriitasia asian suhteen. Toisaalta eläintarhat ei oo mitenkään päin hyvä juttu, toisaalta taas on niissäkin omat puolensa, niinkuin esimerkiksi Izmirin eläintarhan harjoittama lajien suojelu. Toisaalta taas tunnen huonoa omaatuntoa eläintarhassa käymisestä, toisaalta olin liian utelias mennäkseni. Eläintarha itsessään oli kaunis ja eläimet upeita, mutta lähtisinkö eläintarhaan enää uudestaan, en usko. Kuulisin mielelläni teidän muidenkin fiiliksiä ja ajatuksia aiheeseen liittyen, oli ne sitten puolesta, vastaan tai vähän molempia :)

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

y u so cool

Edessä oli ensimmäinen kaupunginvaihdos! Istanbul oli ollut hyvää lämmittelyä ja fiilikseen pääsyä mutta rinkka selässä Izmirin bussiin lippuja ostaessa tuntui että tästä tää reissu vasta alkaa. Olin varautunut Istanbulin bussiaseman olevan super sekava ja olin satavarma että eksyn. En ois voinu olla enempää väärässä, liikkuminen tuolla kävi tosi kätevästi. Metrosta maanpäälle noustessa olin suoraan bussiasemalla, muutaman metrin päässä oli jo bussifirman lipunmyynti ja tiskin takaa pääsin suoraan bussilaitureille. Bussi Istanbulista Izmiriin maksoi 75 liiraa, eli n. 23 euroa. Matka kesti 8 tuntia.



Mulla ei ollut Izmirissä mitään ideaa miten pääsen bussiasemalta mun majapaikan läheisyyteen, mut lopulta kahden dolmuksen kyydillä ja pikkumatkan käveltyäni löysin mun hostellin yllättävänkin kätevästi. Uudessa kaupungissa on aina vähän jännittävää yrittää käyttää julkisia kun ei oo mitään käsitystä kaupunginosista ja julkisten reiteistä mut niin taas kysymällä selvis näistäkin asioista. Mun hostelli sijaitsi Alsancakissa tosi keskeisellä paikalla ja lähellä kaikkea, jos niin nyt voi reilun kolmen miljoonan asukkaan suurkaupungissa ollessa ees sanoa. Eniveis mun reilun vuorokauden mittaselle pikavisiitille Alsancak oli mitä mainioin alue. Mulla oli mielessä pari paikkaa missä halusin käydä ja missä hengailla ja melkeen kaikki oli kivasti kävelymatkan päässä hostellilta.



Olin mennyt muutaman edellisen yön tosi lyhyillä yöunilla, puhumattakaan bussissa vietetystä yöstä, joten olin aika valmista kauraa siinä vaiheessa kun aamulla kasin aikaa pääsin hostellille. Mä yövyin vasta avatussa, söpössä vanhassa puutalossa olleessa hostellissa, minkä omistaa nuori izmiriläinen Yunus. Hostellin porukka oli ihan mahtavaa ja mun onnekseni vielä niinkin ihanaa että pääsin samantien kirjautumaan sisään kun hostellille aamulla aikasin saavuin. Ihan ensimmäisenä meninkin nimittäin nukkumaan, mistä tunsin vähän huonoo omatuntoo, miten voin muka mennä nukkumaan heti ensimmäisenä kun saavun uuteen paikkaan! Tiesin kuitenkin että väsyneenä ois ihan turha lähtee mihinkään kun en jaksais sit mitään tehdäkään.



Pienten aamu-unien jälkeen oli vihdoin aika lähtee ottamaan selvää Izmiristä. Ja Izmir oli cool. Ei samalla tavalla cool kun Istanbul, vaan ihan ikiomalla tavallaan cool. Izmirissä oli ihan oma fiiliksensä, rentoo ja lepposaa, sininen taivas ja meri, graffitit seinissä, tyylikkäitä ihmisiä ja skeittaavia teinejä, ulkomaalaisia, puku päällä auringosta nauttivia liikemiehiä, koiran lenkkeilyttäjiä, vihreet vuoret ja nurmikkoalueita keskellä kaupungin rentoo vilinää, kahviloita ja baareja, lauttamatkoja ja kaljaa ja kavereita ilta-auringossa meren äärellä. Ja voitteko kuvitella, yhden värikkään talon vielä värikkäämmällä parvekkeella istui liiloissa haaremihousuissa pappa, jonka parta oli värjätty!! Izmir on niin paljon cool haha.



Ihan ensimmäisenä pienen Alsancakissa pyörimisen jälkeen mä diipailin itteni lautalla vastarannalle Karsiyakaan mistä otin bussin Izmirin eläinpuistoon. Olin lukenut paljon hyvää Izmirin eläinpuistosta mutta olin silti vähän kahden vaiheilla meenkö vai enkö, mutta kirjottelen siitä sitten vielä enempi omassa postauksessaan. Eläinpuistoilun jälkeen palasin takasin omille huudeille lautan kanssa, ja pakko sanoo, lauttamatkailu on ihan lemppari tapa liikkua paikasta toiseen. Oli kiva päästä vielä lauttailemaan Izmirissäkin, koska Istanbulissa kerkesin tehdä vaan kaks lauttamatkaa heh.



Ennen illan tuloa käveleskelin rantaa pitkin kohti Izmirin kellotornia, joka on kuvattu kaupungin logossakin. Mun mielestä Izmirin kellotorni on tosi nätti, ja sitä ympyröivän aukion menoa oli kiva seurailla samalla kun odottelin mun timelapse-kameran ottavan kuvia videota varten. Illalla mulla oli suunnitelmissa ottaa videota myös auringonlaskusta ja jouduin vähän kiirehtimään että kerkesin ajoissa ennenkun koko aurinko kerkeis kadota. Suomeen verrattuna Turkissa laskee aurinko melkeen kun sormia napsauttamalla, pimee tulee aina tosi äkkiä. Kerkesin kuitenkin ihan hyvin ja sain vielä oikeen aitiopaikan ihan meren ääreltä muiden auringonlaskua ihailemaan tulleiden keskeltä. Koko rannan alue oli täynnä ihmisiä; perheitä istuskelemassa nurmikolla, nuoria potkimassa palloa, vanhoja pareja kävelyllä, kaveriporukoita kaljalla, lenkkeilijöitä, kalastajia ja myös muita tällasia yksinäisiä hiihtäjiä. Oli niin rentoa!





Pian auringonlaskun jälkeen menin takaisin hostellille ja meninkin suht aikasin nukkumaan koska väsymys oli taas palannut illan aikana mukaan kuvioihin. Hostellilla jaoin mun huoneen yhden toisen tytön kanssa, joka paljastui EVS-vapaaehtoiseksi. Oli kiva vaihtaa vähän kokemuksia, tosin tää slovenialainen tyttö ei ollu ehkä ihan niin Turkki-lover kun meikis, eikä voinu ymmärtää miks halusin mun vaparivuoden jälkeen vielä tulla takas Turkkiin haha.






Seuraavana aamuna kävin hakemassa aamupalaa katukojusta ja suuntasin vielä kerran meren äärelle ennen matkan jatkumista. Izmir jäi ehdottomasti mieleen rentona ja coolina, jos se nyt ei tästä postauksesta vielä ilmennyt hehheh, ja sellasena paikkana mihin on vielä palattava. Voisin kuvitella joskus olevani Izmirissä lomailemassa niin, että tekisin sieltä aina välillä pieniä päiväreissuja lähialueiden pikkukyliin. Tällä kertaa oli kuitenkin vain pieni visiitti ja muutaman suurkaupungissa vietetyn päivän jälkeen olinkin jo innoissani tulevista pikkukaupungeista ja kylistä..

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Yksityiskohtien Balat

Tänkertanen visiitti Istanbuliin oli elämäni neljäs, ja lopultakin se, milloin pääsin vihdoin käymään kauan haaveissani olleella Balatin asuinalueella. Ennen mun ja Eevin ekaa Istanbulin reissua muistan lukeneeni kirjastossa Istanbulin matkaopasta joka suositteli menemään alueelle värikkäiden talojen perässä. Meidän viiden päivän loma oli kuitenkin liian lyhyt, eikä millään pystytty venymään sinne asti. Näin kävi lopulta mun seuraavillakin reissuilla, mutta tällä kertaa päätin ottaa noiden alueiden chekkaamisen mun pääprioriteetiksi, ja parhaaksi onnekseni mun keskiviikkopäivän ihan paras seura oli yhtä innokasta lähtemään noille hoodeille. 






Hyvän turkkilaisen aamupalan ja herkkujäätelöiden jälkeen laitettiin jalkaa toisen eteen ja käveltiin aina Balatiin asti. Käveltiin ton päivän aikana tosi paljon, huomas kyllä iltaa kohden mennessä ettei samanlaisia kävelylenkkejä tuu vedettyä ihan päivittäin; jalat oli puolkuolleet ja tiesin ettei unta ois tarvinnu kauaa houkutella jos oisin seuraavan yön nukkunut oikeessa sängyssä. Oon kyllä kuitenkin ihan ehdottomasti sitä mieltä, että matkaaja saa eniten Turkista irti kun viitsii kävellä paikasta toiseen. Vaikka siellä määränpäässä oottais mitä kivaa, niin yleensä siinä matkan varrellakin on vaikka ja mitä nähtävää ja koettavaa. Turkissa niin siistiä onkin just se, ettet oikeesti koskaan voi tietää mitä seuraavan nurkan takana on tai mihin tai kehen matkalla törmäät.







Aiemmin Balat on ollut aikoinaan Espanjasta karkoitettujen juutalaisten jälkeläisten, turkin juutalaisten, asuttamaa aluetta. Nykyisin Balat taitaa olla enemmän siirtolaisten ja muiden muualta tulleiden aluetta kuin turkin juutalaisten. Tosin pian Balatissa taitaa asua enää vaan coolit ja hipsterit (ja rikkaat), koska ilmeisesti muutkin kun matkaoppaiden kirjottajat on tajunnut Balatin tyylikkyyden. Kattelin huvikseni netistä myytäviä kämppiä Balatista ja hinnat hipoo ainakin meikäläisen silmissä jo taivaita. Enkä yhtään ihmettele, kivahan tuolla olis asua. Paitsi sillon kun pitäis raahata kauppakasseja noita tuhottoman jyrkkiä ylämäkiä pitkin ylös haha.






Balat oli siis vähintäänkin yhtä cool kun olin ajatellutkin. Käveltiin ylös, alas, ristiin ja rastiin, ja joka nurkalla oli varmasti aina jotakin nähtävää. Värikkäitä taloja, kauniita ovia, ihania yksityiskohtia, söpöjä kauppoja, kukallisia ikkunalautoja, parvekkeelta roikkuvia pyykkejä, ikkunoista vilkuttelevia mummoja ja vaikka mitä muuta. Yks mun ihan lempparijuttu oli postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyvä seinä, jossa oli jättimäiset miehen kasvot. Niin siisti! Istanbul on aina yhtä ihana kaupunki, mutta tällaset Balatin kaltaset löydöt tekee siitä aina vielä vähän enemmän ihanan.







Mun sydän sykkii siis täysillä tällasille paikoille, Adanassa tällasia huudeja lähinnä on Tepebağ (postaukset tässä ja tässä) mistä löytyy myöskin vanhoja ja värikkäitä taloja. Nyt saa siis vinkata jos tiedätte kertoo muiden kaupunkien parhaat kaupunginosat tällasten paikkojen bongailuun! Ja jos ketään kiinnostaa Balatissa vierailla, neuvoisin kävelemään Eminönüstä rantaa pitkin aina Atatürk sillan ohi kohti Eyüpiä ja samalla pitämään silmällä mäen päällä tönöttävää punatiilistä kirkkoa mikä sijaitsee Balatissa. 

Balatin jälkeen meikäläiset suuntas vielä lauttareissulle Aasiaan ja takaisin, minkä jälkeen syötiin ehkä parasta pitsaa ikinä (!!) ennenkun mun oli aika sanoa heipat kamuille ja lähteä pakkaamaan rinkka lähtökuosiin. 

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Ihanaan Istanbuliin

Olin pakannut rinkan lähtövalmiiksi edellisenä iltana ja ajomatkalla lentokentälle mua vähän jännitti, silleen hyvällä tavalla. Olinhan matkustanut ennenkin yksin niin Turkissa kuin sen ulkopuolellakin, mutta tiesin että tää matka tulis olemaan kuitenkin ihan erilainen. Ennen matkaa olin monesti iltaisin nukahtanut niihin ajatuksiin, missä kuvittelin itseni johonkin niistä paikoista joihin olin menossa. Oli siistiä että kohta olisin oikeasti siellä. Toisaalta mua jännitti vähän siksi, että musta jotenkin tuntui ettei mun enää "kuuluis" matkustaa Turkkiin. EVS hommat oli jo takanapäin, seukkailut seukkailtu ja kontaktit Turkkiin ollut viimisten kolmen kuukauden ajan aika vähissä. Ajatteleeko joku nyt että roikun vielä vanhassa, en osaa mennä eteenpäin, yritän todistella jotakin? Lopulta pääsin näistä hölmöistä ajatuksistani ja herättelin itseni taas siihen todellisuuteen, että mun rakkaus Turkkiin oli syntynyt jo ennen ajatustakaan vapaaehtoistyöstä, ennen yhtäkään poikkista tai koko sitä elämää minkä vuoden aikana loin. Tää reissu oli ihan vaan mua itteäni varten. 




Reissun ensimmäinen määränpää oli Istanbul. Miten ihana tunne olikaan astella Turkish Airlinesin lentokoneeseen ja toivottaa hyvät päivät turkiksi. Olin jo kaivannut sitä niin kauheen paljon! Istanbulissa sää oli harmaa ja ilta oli alkamassa hämärtyä. Koska halusin mennä helpoimman kautta rinkkani kanssa hyppäsin lentokentällä Havas-bussiin joka vei mut suoraan Taksim-aukiolle, mistä suhailin itseni Istiklal-kadun toiseen päähän Galatan tornin juurelle. Mun hostelli oli "jossain siellä" mutta koska kadut on jonkun verran enemmän sokkeloisia kun mihin oon Lohjalla tottunut, hehheh, olin ensin hiiren verran hukassa. Ennen reissua olin tehnyt päätöksen että käytän puhelinta mahdollisimman vähän tiedon etsimiseen. Nähtävyyksien yms. Googlettelu oli sallittua, mutta esim Google mapsin käyttö oli sallittua vaan tietyissä tilanteissa, muuten menisin old school -tyylillä ja kysyisin neuvoa muilta ihmisiltä. Tästä on nimittäin heitetty joskus läppää viime vuonna Turkissa ja tällä kertaa päätin että mapsit saa nyt jäädä. Ja hyvä päätös olikin! Ensimmäisenä mut hostellin suunnille ohjas söpöt raksapapat Istiklal-kadulla ja siitä eteenpäin dönerkauppias joka muisti moikkailla vielä moneen kertaan seuraavanakin päivänä kun kuljin ohi.






Niinkun aiemmin täällä kirjottelin, Istanbulissa mun oli määrä tavata mun vanha kaveri ja hänen kaverinsa, mutta ihan ensimmäistä kertaa ikinä. Tutustuttiin amerikkalaisen Benjaminin kanssa instagramissa reilu neljä vuotta sitten. Olin ladannut sinne kuvan mun tatuoinnista hashtageineen ja Benjamin sattu ettimään kuvia samasta tatuoinnista ja päätyi mun kuviin. Alettiin seuraamaan toisiamme, harvoin kommentoitiin toisillemme mitään, mutta tykkäiltiin aina toistemme kuvista. Pari vuotta sitten alettiin kommentoimaan toistemme tekemisiä ja Benjamin oli aina tosi kiinnostunu mun Turkkiin muutosta. Tammikuussa sain viestiä tyypiltä; asunko vielä Turkissa? Ollaan tulossa Istanbuliin maaliskuun lopulla. Olin silloin itsekin suunnitellut matkaani maaliskuun loppuun, joten olin ihan super innoissani. Soiteltiin ekaa kertaa ikinä FaceTimessä ja sovittiin että nähdään Istanbulissa. Tän jälkeen soiteltiin vielä useaan otteeseen joten en ees osannut enää jännittää kun lopulta astelin tyyppien hotellille Istanbulissa ja lopulta oikeesti tavattiin. Koko tilanne oli vaan niin hassu ja epätodellinen, tässä mä nyt hengaan tyyppien kanssa kenet tunnen instagramin kautta monen vuoden takaa. Toisaalta Benjaminin ja Alexin kanssa hengaillessa tuntu siltä kun oltais tunnettu aina, eikä siltä että oltais vasta tavattu. Vein tyypit Istiklal-kadulle juomaan (ihan ylihintasta) kaljaa, mistä aamuyöllä tepasteltiin Galata-sillalle asti kattelemaan edes vähän öisiä maisemia. Benjamin ja Alex kun jatko jo seuraavana aamuna matkaa takasin kotiin Miamiin, eikä siis keretty valitettavasti ihan kauheesti Istanbulista yhessä nauttia.




Kun jenkeille oli sanottu heipat kävin hostellilla nukkumassa muutaman tunnin. Viivyin Istanbulissa vain vajaat kaksi päivää joten aikaa ei ollut liiaksi hukattavana nukkumiseen heh. Kahdesta päivästäni viimeisen vietin myöskin hyvässä seurassa, nimittäin Merven kanssa. Niinkuin monien muidenkin kanssa, ollaan Merven kanssa tutustuttu blogien ja instagramin välityksellä, vaikka ei kyllä taaskaan siltä tuntunut että oltais tavattu vasta ekaa kertaa haha. Oli niin kiva viettää päivää yhdessä, käydä lauttailemassa Euroopan ja Aasian väliä, pääsin vihdoin ja viimein käymään Balatissa mihin oon muuten halunnut ekasta Istanbulin matkastani asti, syödä ihan tajuttoman hyvää ruokaa ja jäätelöä (nam) ja jutskailla kaikesta. Oon aina aiemmilla reissuillani pyöriny Istanbulissa vaan joko itekseni tai sellasten kaverien kanssa ketkä ei myöskään kaupunkia sen kummosemmin tunne. Oli jees kun tällä kertaa oli seurana sellasia ketkä kaupungin jo tuntee vaikka kuinka hyvin!




Vajaat kaksi päivää Istanbulissa meni ohi tosi äkkiä, mutta tässä vaiheessa reissua kuvittelin vielä tulevani takaisin Istanbuliin pariksi päiväksi. Suunnitelmissa oli käydä ihastelemassa tulppaaneja Emirganen puistossa, mutta ne jäi nyt välistä. Tulppaaneja oli kyllä kaupungin kukkapenkit muuten pullollaan, etten nyt ihan tulppaaneitta jäänyt. Vaikka Istanbul on aina vähintäänkin yhtä ihana kun aiemmilla käyntikerroilla, oli jännittävää päästä jatkamaan matkaa kohti uusia, näkemättömiä kaupunkeja. Galata-tornilta suhailin metrolla itteni bussiasemalle, mistä pääsin samantien aloittamaan matkani kohti Izmiriä. Tässä vaiheessa reissua sain tekstiviestin missä mua infottiin uusista turvallisuustiedotteista ja uusista varoituksista, ja siinä väsyneenä pimeässä bussissa keskellä yötä ja keskellä ei yhtään mitään, matkalla tuntemattomaan paikkaan, aloin hiiren verran kyseenalaistamaan koko reissua, varsinkin niitä osia mitkä tulisin matkustamaan yksin. Jos jenkkisotilaita lähetetään takaisin Amerikkaan, kuinka vakava voi tilanne olla? Jo aiemmin edellisenä päivänä aiemmat pommi-iskut oli aistittavissa kaupungissa, varsinkin sen keskeisimmillä alueilla. Istiklal-katu oli ainakin puolet normaalia tyhjempi ja metrossa vähän jännitti. No, jostain bussin syövereistä sain hetkeksi löydettyä wi-fin ja uutisia lueskellessani sain taas mielenrauhani takaisin, eiköhän kaikki tulis menemään ihan hyvin.