keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Syysloma

Täällä taas! Makailen mun huoneessa kirjottamassa tätä, tuntuu niin hassulta että vasta vajaa pari viikkoa sitten lähdin tästä samasta huoneesta kohti Berliiniä ja Turkkia, ja nyt mä oon taas täällä. Toisaalta tuntuu kuin olisin ollut pois Saksasta paljon kauemmin kun vain viikon ja toisaalta sit taas viikko meni niin hujauksessa ettei sitä oikein ees tajua. Mua jännitti menomatka oikeesti aika paljon, niin monen kulkuvälineen käyttämisen ja reilun vuorokauden reissaamisen aikana kun moni asia ois voinu mennä mönkään, mut kaikki suju tosi hyvin. Kymmenen tunnin bussimatka Berliiniin oli persettä puuduttava kokemus ja Tegelin (aika rumalla) lentokentällä viiden tunnin odottelukaan ei tuntunut niin pahalta kun tiesi että seuraavat matkat sais istua lentokoneen pehmeillä penkeillä. Reissun ainoot kuumottavat hetket koin kun ensimmäinen lento lähti tunnin myöhässä mikä tarkotti sitä että automaattisesti olisin siis tunnin myöhässä myös Istanbulissa. Vaihtoaikaa Adanan koneeseen mulla oli alunperin pari tuntia mikä on ollu mulle aina ihan riittävä aika Atatürkin kentällä. Jännitti siis vähän kerkeäisinkö vajaan tunnin sisällä Adanan koneeseen mutta onneks Atatürkin kenttä on jo sen verran tuttu että paikasta toiseen siirtyminen kävi kätevästi ilman eksymisiä. Kaikesta huolimatta kerkesin portille ajoissa ja sinne päästyäni huomasin toisenkin lennon olevan puolisen tuntia myöhässä. 




Onnistuttiin menemään Hakanin kanssa ristiin lentokentällä niin että lopulta mä olin se joka odotteli sitä terminaalin ulkopuolella kun tyyppi ite ootteli mua terminaalin sisäpuolella haha. Lopulta löydettiin toisemme ja päästiin lähtemään kotia päin. Oli niin outo tunne olla taas siellä, tutuilla kaduilla missä kaikki näytti ihan samalta kun kaksi kuukautta sitten sieltä lähtiessä. Ainoastaan joitakin vanhoja kauppoja ja ravintoloita oli sulkeutunut uusien tieltä ja jättimäisiä Atatürkin ja Turkin lippuja oli ripustettu isojen katujen ylle. Käytiin yöllä nopeesti vaan ruualla ja painuttiin nukkumaan kellon ollessa jo lähempänä aamu kolmea, mua väsytti ihan sairaasti reissaamisen jälkeen ja Hakankin lähti sunnuntaiaamuna heti töihin. Mun sunnuntai oli siis aivan täydellistä rentoilua, hengasin kämppisten kanssa, kävin itekseni syömässä ja pyörimässä kaupoilla ja koittamassa josko pystyisin vaihtamaan rahaa siitä huolimatta että oli sunnuntai ja vaalipäivä. Vaihtopiste oli kiinni mutta vaihtopisteen setä istu liikkeensä ulkopuolella pienellä penkillä ja kysy reippaasti mut huomattuaan että mitä vaihdetaan, euroja vai dollareita, samalla kun kaivo rintataskustaan paksun rullan seteleitä. Siinä kätevästi keskellä kadun ihmisvilinää setä laski mulle vaihtokurssin ja niin vaihto omistajaansa eurot ja liirat ja mua nauratti koko se tilanne. Ennen kotiinpaluuta kävin vielä läheisillä sunnuntaimarkkinoilla missä sain niin hyvää palvelua mandariiniostoksilla ettei tosikaan. Tuntu vaan niin hyvältä olla taas siellä, kotimatkalla mua vaan nauratti koko ajan ja vähän väliä huokailin sitä kuinka hyvin kaikki sillä hetkellä oli.






Yks raukka oli koko viime viikon kipeenä ja eilen alkanut koeviikkokin lähestyi lähestymistään joten viikko ei tosiaankaan ollu paikasta toiseen juoksemista vaan enemminkin mentiin aina vähän fiiliksen ja kokeisiin lukemisen mukaan. Tästä hvvä esimerkki on maanantai jolloin taidettiin yhdessä poistua neljän seinän sisältä vaan syömään Patson ranskalaisia minkä jälkeen Hakan uppoutu koulukirjoihinsa ja mä lähdin tapaamaan kavereita. Tiistaina raahauduttiin kivisillan kautta joen toiselle puolelle Optimumiin mistä mun piti muka löytää 'kaikki tarvittava', oon todennu Optimumin LC Waikikin olevan paras kyseisen ketjun liikkeitä Adanassa, mut tällä kertaa petyin ja pahasti. Missä oli kaikki kivat farkkuleggingsit?? Mun suurta shoppailupettymystä tasotti vähän hyvä lokanta missä syötiin niin hyvää kotiruokaa että! Pakko kyllä sanoo et noita ruokia syödessä tuli silti vähän ikävä Alin äidin kokkaamia herkkuja, ei oo nimittäin Suzanin ruokia voittanutta. Illaksi jouduin taas luovuttamaan Hakanin hetkeks koulukirjojen pariin mut oli silti kiva olla yksin yhessä, makailin vieressä sängyllä Siskonpetiä katellen Yle Areenalta, siis en vaan kestä kuin hyvä ohjelma se on haha.



Keskiviikkona mä lähdin Dagliogluun moikkailemaan kotihuudeja ja katsomaan oisko joku Perheestä kotona tai Ali työpaikalla. Oli niin hauska olla taas takas Daglioglussa, bussipysäkiltä kodille päin kävellessä tuntu siltä kun oisin kävellyt eskarilta kotiin työpäivän päätteeksi, ei siltä että olin tullut vaan käymään. Astelin Perheen isän työpaikalle ja voi vitsi miten ihanaa olikaan taas nähdä. Isän ilme oli kyllä niin näkemisen arvonen kun se tajus kuka olin. Tyttöni, sinäkö se oot? ja lämmin hymy päälle. Valitettavasti loput Perheestä oli jossain muualla ja Alikin tapansa mukaan huitelemassa pitkin kyliä työasioilla joten mun Daglioglun vierailu jäi odotettua lyhyemmäksi. Daglioglusta lähtiessä hyppäsin bussista vähän tavallista aiemmin ja lähdin laukkukaupoille. Mun kaikki parhaat laukut ja reput katos kun tuhka tuuleen sen kadonneen matkalaukun mukana joten asia oli korjattava eikä mun lemppari laukkukaupat pettäneet tälläkään kertaa. Illalla nähtiin meidän kaveria (ja mun mentoria) Zeynepiä ja oli kiva päästä taas juoruilemaan kaikkea työn ja vapaa-ajan väliltä hehe.



Yks mun to do -juttu reissun aikana oli käydä kampaajalla. Uskokaa tai älkää mut vuoden Adanassa asumisen aikana en käynyt kertaakaan kampaajalla vaikka Turkissa kampaajalla käynti on ihan älyttömän halpaa. Mun hiukset oli jo loppukesästä sen näköset että joka aamu teki mieli vaan vetää pää kaljuksi, tuntui ettei hiukset asettunu mitenkään päin kivasti ja koko syksyn mun hiukset on ollu tästä syystä kiinni. Ja mä inhoon pitää hiuksia kiinni! Asiaan oli siis saatava muutos ja viimein torstaina pakotin Hakanin mun mukaan kampaajalle vaikka Hakan vähän huokailikin ajatukselle 'odotella mua monta tuntia'. Vetosin kuitenkin yhteisen ajan viettämiseen ja sain sen matkaani hehe. Oikeesti olin ehkä vaan vähän huolissani siitä että kampaajapoju puhuis käyttäen jotain hankalaa kampaamosanastoa eikä ymmärrettäis toisiamme, enkä voinu ottaa sitä riskiä mun hiusparkojen kustannuksella vaikka ihan simppeleitä juttuja pyysinkin. Lopulta mun hiuksien laittamiseen meni varmaan vajaa puoli tuntia ja kampaajalta ulos astelin onnellisesti hiiren verran lyhyemmissä hiuksissa ja kaksikymmentä liiraa köyhempänä. Mun ja 12-vuotiaan söpön naapurinpojan lisäksi kukaan muu ei kyllä tuntunu huomaavan mun hiuksissa mitään eroa, mut mun päivää ilahdutti niin paljon tää ihana naapurin poika. Sit kun muistaa vielä kymmenenkin vuoden päästä kehua tyttöjen uusia hiuksia niin suosio tyttöjen keskuudessa on taattu! Illalla vietettiin toisen kämppiksen synttäreitä ja myöhemmin muistin taas kuinka ihanaa on turkkilaisten palvelujen toimivuus, onks parempaa kun mahdollisuus tilata cig köfteä suoraan kotiin kuljetettuna iltamyöhällä.




Perjantaina Hakan lähti kouluun ja mä aloin jo tajuamaan kuinka vähän mulla oli enää päiviä jäljellä. Näin jälkeenpäin ajateltuna viikko meni tosi nopeesti mutta siellä ollessa aika meni ihan maltillista vauhtia. Ehkä siks että osas ottaa rennosti ja tehdä niitä normaaleja päivittäisiä juttuja eikä ollut sellanen fiilis että pitää juosta paikasta toiseen ja nähdä ja tehdä mahdollisimman paljon mikä usein lomalla iskee, varsinkin ihan uuteen paikkaan mennessä. Heräiltyäni siivoilin vähän ja hakiessani pyykkejä takapihan parvekkeelta mulle tuli taas yks sellanen onnellisuuden tunne mikä monesti iski viikon aikana. Tiiättekö sen tunteen kun teet jotain ihan tavallista, ajat autoa musiikki soiden, vaihdat lakanoita sänkyyn ja ulkona paistaa aurinko tai kun naapurin pappa sanoo sulle moi ja yhtäkkiä sulle tulee niin hyvä fiilis ja tajuut kuinka onnellinen oot ja kuinka kaikki on ihan hyvin. Mä siis keräilin pyykkejä syliini parvekkeelta koska en löytänyt pyykkikoria ja siinä syli täynnä t-paitoja ja mustia sukkia oisin tahtonut jäädä siihen hetkeen. Ulkona paistoi aurinko mikä ei kuitenkaan puiden takia päässyt paistamaan suoraan parvekkeelle, puussa istui laulavat linnut ja talojen takaa kuulu vaimeana kadun hälinää. Kaukaa kuului mopon tööttäys, kahden talon päässä lapset pelas jalkapalloa, naapurin täti keitteli kauhojen kolinasta päätellen ruokaa samalla kun televisiossa pauhasi joku draamasarja ja jostain kantautu ruohonleikkurin hurina. Ja mulle iski se ihana tunne mikä vähän ajan päästä muuttu vähän haikeeks. Mä tajusin miten hirveen paljon mä kaipaankaan tätä elämää. Sitä, että ympärillä on elämää ja sitä että ihmiset juttelee toisilleen, lähikahvilan työntekijät muistaa sut ja jää juttelemaan niitä näitä, sitä että lapset leikkii kaduilla ja kukaan ei kato pahasti jos liityt leikkiin mukaan, sitä että jokainen päivä on vähän arvaamaton etkä voi koskaan tietää mitä tänään koet tai näät, sitä ettei työ oo siellä se suurin juttu minkä ympärillä kaikki pyörii ja sitä että vastapäisen parvekkeen mummi kutsuu sut syömään kun istut omalla parvekkeella oottamassa poikaystävääs kotiin saapuvaksi.



Toi tunne parvekkeella jäi mun mieleen koko päiväksi ja vahvisti mun fiiliksiä siitä mitä olin koko kuluneen viikon jo miettinyt, kuinka paljon Adana tuntuukaan omalta. Tajuun tällä hetkellä täällä Saksassa kokevani todennäköisesti jonkunnäköstä uuden maan kulttuurishokkia ja Turkin ajoilta jatkuvaa palautumisshokkia sekaisin. Näin ollen Turkin hyvät puolet korostuu ja Saksaan mä opettelen vasta sopeutumaan. Mutta silti. Mä kyllä tykkään Saksasta, täällä on kaunista ja ihmiset on suurilta osin ystävällisiä ja ulkomaalaisten suuren määrän takia tänne on ollu helppo sulautua joukkoon. Saksan kieli kuulostaa jännittävältä ja paikan missä marraskuussa on asteita +18 on oltava hyvä paikka. Brezelitkin maistuu hyvältä. Mutta mun tähän astisten kokemusten mukaan Saksa on myös hyvin paljon samankaltainen kun Suomi, ja vaikka Suomi kuinka rakas kotipaikka oliskin, niin alun alkaen mä halusin Suomesta pois. Johonkin missä arki ei olis niin samanlaista päivästä toiseen, missä vois nauttia olostaan päivittäin sellasessa ympäristössä missä on hyvä olla. Tää kuulostaa varmaan hölmöltä muiden korviin, onhan tää varmasti monen parikymppisen suusta kuultuna aika kliseinen juttu.





Pyykkiepisodin jälkeen lähdin istuskelemaan lemppari halppískahvilaan kirja mukanani. En oo oikeen mikään kahviloissa istuskelija, Turkissa kavereita on mun mielestä kiva nähä kahviloissa sillon tällön, mutta että lähtisin yksin ihan vaan hengailemaan on tosi harvinaista. Tällä kertaa viihdyin kuitenkin pari tuntia, oli kiva vaan istua ja syödä simit pitsaa (!!) teen kanssa, ihmetellä menoa Baraj Yolulla ja miettiä sitä millasen tulevaisuuden itelläni nään, millasen sen haluaisin olevan ja mitä mä voin tehdä saavuttaakseni tiettyjä asioita. Haaveilin myös vähän tulevasta vuodesta ja mitä kaikkea haluaisin siihen sisältyvän. Mä oon miettiny muutenkin viime viikkoina tosi paljon kaikkea ja oikeesti syventyny omiin ajatuksiini sen sijaan että vaan sysäisin ne syrjään niinkun valitettavan usein tuppaan tekemään. Vaikka tollanen mietiskely ja haaveilu tekee mut välillä vähän haikeeks, teki se samalla kuitenkin tosi hyvää että sain omia ajatuksia selkeytettyä. Nyt on taas vähän helpompi lähtä sellaseen suuntaan mihin haluaa elämässä mennä. Lopulta kun sain Hakanin kotiin iltapäivällä me lähdettiin käymään Atatürkin puistossa ja ettimässä jotain järkevää ruokapaikkaa. Päädyttiin kuitenkin syömään KFC ruokaa, kolmas ilta peräkkäin cig köfteä ois ollu kuulemma liikaa. Illalla meidän oli tarkotus mennä ulos oluselle, mutta mun fiilikset ei ollu ihan parhaasta päästä ja itkin hetken jos toisenkin tulevaa Saksaan paluuta. Päädyttiin sit lopulta vaan hakemaan parit kaljat kotiin ja pelattiin tietokoneella Mortal combatia ja syötiin sandwichjäätelöitä. Kesällä voitin muuten yhen jos toisenki Hakanin kaverin Mortal combatissa ja oon siitä asti ollu aina valmis pariin matsiin hehe.




Lauantai oli koko mun viikon lempparipäivä koska tehtiin niin paljon kaikkea kivaa ja olin koko päivän vaan niin onnellinen vaikka tiesin että sunnuntaiaamuna mun pitäis lähteä. Herättiin sopivasti kymmenen aikaa aamulla ja syötiin porukalla aamupalaa ennenkun lähdettiin Hakanin kanssa käymään keskuspuistossa ja yhdessä ihanassa kahvilassa puiston laitamilla. Syyskuussa ennen Suomeen paluuta oltiin käyty tuolla Fatman ja Eyüpin kanssa 'vikoilla kahveilla' ja ihastuin tohon paikkaan heti. Sahil aile cay bahcesi nimeä kantava kahvila on ihan joen äärellä ja kahvilan vierestä voikin lähteä pienille ajeluille gondoliveneillä. Kahvila omistaa myös aikamoisen määrän kaikenlaisia lintuja papukaijoista fasaaneihin ja ankkoihin, jotka muuten asuu söpöissä joessa kelluvissa mökeissä. Ennen keskuspuistoon menoa hypättiin kuitenkin bussista pois paljon ennen oikeeta pysäkkiä, ja kysyinkin Hakanilta eikö se muka tiedä että meillä on vielä matkaa pari pysäkkiä ennen oikeeta pysäkkiä. Sain kuitenkin osakseni vaan hyssyttelyä ja pian löysinkin itteni Adana Demirsporin fanikaupasta valikoimasta itelleni synttärilahjaa. Ihan paras ylläri ikinä! Sen lisäks että sain viettää ihan koko päivän Hakanin kanssa, pääsin myös vihdoin näkemään loput Perheestä, koko työporukan ja muita ihmisiä ketkä tuli mulle tutuksi vuoden aikana Atoderin kautta. Atoder oli syksyn aikana tehnyt dokumenttileffan talassemiasta ja tää dokumenttileffa esitettiin lauantaina Seyhanin kulttuurikeskuksessa mihin mekin Hakanin ja Zeynepin kanssa mentiin. Oli niin kiva nähdä kaikkia tärkeitä ihmisiä samalla kertaa, päästä vaihtamaan kuulumisia ja oli niin ihana huomata että vaikka mä oonkin lähtenyt joukosta pois ja tilalle odotellaan jo uusia vapaaehtoisia niin oon silti aina tervetullut ja lämpimästi vastaanotettu.





Kulttuurikeskukselta lähdettiin takasin kotiinpäin teelle, mut kotona meitä odottikin kämppikset ja parit muut kaverit maailman söpöimmän kakun kanssa. Kakun päälle oli joku raukka kahvilatyöntekijä joutunu taiteilemaan onnentoivotukset, sen jäbän ilme oli ollu kuulemma näkemisen arvonen kun näki minkä suomenkielisen hirviötekstin joutu kakun päälle kirjottamaan. Mä olin mielessäni harmitellu sitä kuinka ois ollu kiva viettää synttärit Turkissa, mutta en ois koskaan kuvitellu että oikeesti mulle ois tällasta järkätty, olihan mun synttäreihin vielä vajaa pari viikkoa aikaa. Kakun jälkeen lähettiin vielä kunnon ruoalle Bedoon, olinkin jo kaivannut niiden ruokia hehh.

Mun Saksaan lähtö suju sunnuntaiaamuna suht kivuttomasti, tällä kertaa päästiin lentokentälle asti ennenkun kävin itkemään lähtöä ja sain itteni koottua taas kasaan jo ensimmäisen lennon aikana. Tällä hetkellä mulla on ihan hyvät fiilikset, eikä mulle oo oikeestaan iskenyt vieläkään se kuuluisa reissun jälkeinen masennus mikä ainakin mulle usein iskee. Välillä iskee pieni haikeus, joko se lomaviikko oikeesti meni? Mut toisaalta seuraavien viikkojen aikana on tulossa paljon kaikkea kivaa, mm. Itävallan reissu on suunnitteilla, jouluksi ja uudeksi vuodeksi mä lähden Suomeen ja siitä jo kuukauden päästä mä oon toivottavasti taas matkalla Adanaan.

24 kommenttia:

  1. Ihan sika kiva ja positiivinen postaus! :) ite niin allekirjoitan ton onnellisuuden kokemisen ihan pienten asioiden yhteydessä. Täällä tulee aina välillä vaan pysähdyttyä miettimään kuinka onnellinen onkaan. Ymmärrän myös hyvin, kuinka haluaa elää erilaista elämää kuin Suomessa, vaikka se aina onkin rakas kotimaa. Suomi on ja pysyy, sinne voi aina mennä, mutta maailmalla on paljon kokemisen arvoisia asioita, kuten vaan se erilainen arki :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon :) oot kyllä ihan oikeessa, Suomi on ja pysyy ja parasta kai onkin se että sinne voi aina palata jos siltä tuntuu. Näin vajaat puoltoista vuotta kun on ollut pääasiassa poissa Suomesta niin sitä arvostaa ihan erilailla omaa kotimaata ja omaa kulttuuria, se kun on osa meitä ja ainakin mussa aika syvällä vaikka kaikki asiat siinä kulttuurissa ei miellytäkään.

      Poista
  2. Mua kavi melkein itkettamaan tata lukiessa. Ymmarran niin hyvin nuo fiilikset siita onnellisuuden tunteesta joita pienet asiat saa aikaan, niiden takia ma tanne olen varmaan jaanyt. Ihanaa etta paasit Adanaan viikoksi ja luvassa on taas uusia reissuja vaikka minne, mukavaa viikkoa Saksaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen kans että ne pienet ihanat hetket onkin just niitä mitkä tekee sen kotoisan fiiliksen ja sen että on hyvä olla :) Jos naapuri tuo omatekemiä keksejä niin mulle siitä ainakin tulee niin hyvä mieli, ja Turkissa mä oon entistä enemmän rakastunu siihen kokonaiskuvaan miten ihmiset toisiaan kohtelee ja elämä osataan ottaa eritavalla mitä meillä pohjosessa. Kiitos paljon kivasta kommentista Petra ja kivaa viikkoa teille kans sinne Izmiriin! :)

      Poista
  3. Tiiätkö, must tuntuu että sä kuulut Adanaan! :] Jotenkin se onnellisuus ihan huokuu näistä sun teksteistä! :)
    Samalla oon kyllä vähän kade kuinka hyvin oot onnistunut sopeutumaan Adanaan. Jos mä tietäisin että sopeudu yhtä hyvin niin saatettaisiinkin pakata laukut ja muuttaa sinne lämpöön. Mulla kulttuurishokki iskee toisinaan jo lomalla, joten en oo ollenkaan varma sopeutuisinko Adanaan edes puoliksi niin hyvin kun sä oot sopeutunut. :D Tosin on meijän ihan hyvä täälläkin ainakin toistaseks :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voihan Em oot kyllä niin ihana :) Mä oon tätä sopeutumisjuttua joskus itekin miettiny ja luulen että jos olisin Adanaan päätynyt jotain muuta kautta, esim Erasmusvaihdon tai poikaystävän kautta niin mä luulen että munkin sopeutuminen ois ollu paljon kivisempää, tai sitten varmaan en ees olisi osannut sopeutua. Mä tavallaan kai jouduin/sain opetella aika paljon itekseni ensin siellä olemaan ja kaupunkiin tutustumaan koska parin ekan kk jälkeen olin neljä kuukautta aika paljon yksinäni. Silloin se oli aika surullistakin välillä mut nyt jälkeenpäin ajateltuna se olikin varmasti vaan hyvä juttu. Ehkä te joskus asustelette siellä kans, ihan omassa asunnossa ja niin että pääsee kunnolla asettumaan :) Ehkä mäkin vielä sinne taas pääsen niin voidaan laittaa sit suomikerho pystyyn ;) Teillä onkin onneksi se rikkaus että on kaksi maata jossa olla ja asua! <3

      Poista
    2. Toi on kyllä totta. Mulla ei mitään järkyttävää kulttuurishokkia ollut kun jenkkeihin muutin (tosin siellä on aika samanlaista kun suomessa) osaltaan varmaan siks että sinne oli pakko sopeutua, vaihtoehtoja ei ollut. Kai sitä pärjää sulla kuuluisalla Sisulla paikassa kun paikassa jos on pakko ;)
      Ja tosiaan kun tota miettii niin Turkissa osasyy kulttuurishokkiin on varmaan se ettei hetken rauhaa oo sukulaisilta. Monesti mulla nimenomaan menee hermot kotona läheisiin, ei niinkään yleisesti ottaen Turkkiin. :D

      Niin tai näin, silti oot kyllä uskomattoman hyvin selvinnyt. Ehkä me vielä jonain päivänä vietetään kumpikin leppoisia eläkepäiviä Adanassa ;)

      Poista
    3. Nimenomaan toi että on ollu tavallaan pakko sopeutua mut toisaalta kun vaihdossakin tietää lähdön olleen oma haave ja idea niin shokkeja on osannut vähän odottaakin ja sopeutuminenkin varmasti sujuu helpommin kun tietää että on itse itsensä siihen soppaan laittanut hehe :D

      Haha toivotaan, tosin eläkkeeseen on vielä kauhea matka! :D

      Poista
  4. Oon samaa mieltä kuin Em, susta vaan huokuu semmoinen onnellisuus näissä Adana-postauksissa, huomaatkohan itse sitä? :) Mä niin komppaan noita fiiliksiä pienistä asioista, sen takia mäkin Turkissa viihdyn. Täällä jotenkin osaa olla onnellinen niistä pienistä jutuista, ja mä en tiedä mistä se johtuu, mutta Suomessa ei oo ikinä semmoista olotilaa ollut, vaikka rakas paikka kotimaa onkin. Ihanaa että pääset pian taas takaisin, nopeastihan nämä kuukaudet vierii :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana sinä myös! En mä kyllä tiedä huomaako sitä näin ite mutta rakkaudella on jokainen postaus kirjotettu hehe ;) Mulla tuli usein samanlaisia ilon fiiliksiä sillon kun opiskelin ja asuin Kotkassa, siinäkin on sellanen paikka missä tykkäsin olla ja asua mutta jotenkin Turkissa se on ihan erilaista. Ja luulen että se johtuu siitä että Turkissa niitä iloa aiheuttavia hetkiä tulee vastaan koko ajan, hauska katukoira tai joku joka aidan välistä ojentaa oman pihan hedelmän mitä on ollut poimimassa, kamerasta uteliaat ihmiset tai jotain muuta mitä nyt voi ikinä kuvitellakaan. Jotenkin se miten elämä on siellä niin avointa tarttuu myös itseen! :)

      Poista
  5. Niin ihana postaus taas!! Rakastan lukee sun juttuja! Ja samalla samaistun moniin asioihin, kun muutin kreikasta norjaan mulla oli ihan samanlainen vaihe päässä kun sulla :D täälläkin meno on liian samankaltaista Suomen kanssa, vaikkakin ihmiset on iloisempia ja maisemat kauniimpia. Silti sitä vaan kaipaa johkin vähän eteläisempään kulttuuriin, missä aikaa vietetään toisten ihmisten kanssa pihalla eikä kiirehditä suoraan töistä kotiin valmistautuun vaan seuraavaan samanlaiseen päivään:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Julia piristät kyllä mua aina sun kommenteilla! Mä voin kyllä ihan kuvitella ton muutoksen vaikka en oo Kreikassa enkä Norjassa käynytkään, mut voin kuvitella Turkin ja Suomen olevan aika lähellä ;) kiva kuulla etten oo näiden fiilisten kanssa yksin! Mä justiinsa luin että Suomessa tehään Euroopan lyhyimpiä työpäiviä, ja jäin miettimään et ei hitto mihin meidän kaikki aika sit menee ku tuntuu et koko elämä pyörii vaan työn ja koulun ympärillä? Toi on sellain asia mikä muakin ahistaa aika paljon, se että päivästä toiseen tehään samoja juttuja, töistä kotiin ja takas töihin, ja siinäpä se elämä sitten tuntuu menevänkin!

      Poista
  6. Komppaan Emiä, en usko että itsekään voisin sopeutua Adanaan noin hyvin :D Tai ehkä pahinta siellä onkin ne sukulaiset..? ;) Olisi hauskaa kiertää sielläkin enemmän, mutta aina on kiire, ja tulee vaan käytyä samoissa mestoissa. Ja siellä kotona kökötettyä, halusi tai ei.. Mutta hauska lukea sun kirjoituksia sieltä, oppii kaikkea uutta!
    Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ja kiva kun kommentoit! Kiva aina saada kommenttia muilta Adanan kävijöiltä :) Niinkun Emille sanoin niin mä luulen että tää matka sopeutumiseen on helpottunu paljon siks että olin aluksi paljon yksin periaatteessa "oman onneni nojassa" sen suhteen että sain mennä, tulla ja tutkia paikkoja itsekseni ja oppia olemaan siellä. Paljon tässä on kyllä vielä opittavaa ja vuosi on silti tosi lyhyt aika sen suhteen että vaikka joskus takaisin pääsisinkin niin varmasti monet epämieluisatkin asiat lävähtäis kasvoille ja kovaa taas uudestaan ja uudestaan.. :D Onko teillä oma asunto Adanassa vai asusteletteko perheen luona? Voin kuvitella että loman aikana on aika paljon sidottuna perheeseen joka siellä odottaa niin että kaikki muu jää sit vähän taka-alalle :/

      Poista
  7. Nyt on ihan liian tuttu lokanta!! Poikakaveri asu ennen tossa samalla tiellä missä toi Akdeniz Sofrasi on! Siellä on maailman parhainta ruokaa kotiruokaa ei jeeeeesus nam!!:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah mietin just ku meil sillon oli jo joskus aiemminki tost kadusta puhetta et missähän päin se sun poikkis olikaa asunu koska ollaa kyl niin samoil seuduil sit pyöritty, tosin nyt näin eri aikaan :D Hakan kans asuu noilla huudeilla niin et toi on meiänki lähin kotiruokapaikka, oli kyl nii hyvät kanat ja keitot et kelpais vaikka heti uusiks....

      Poista
    2. Aaa ei vitsit miten pieni maailma!! Se kanapata mis o vähä kaikkee on iha parasta!! Käytii tuol joskus joku kolme kertaa viikos...:----D

      Poista
    3. XD eli ei ihan turhaa hyväks kehuttu mesta! Tuol oli kyl vaik mitä kaikkee nytki, tuli oikee valinnanvaikeus!!

      Poista
  8. Ihana postaus! Pakko yhtyä edellisiin kommentteihin, jotenkin niin ihanan onnellinen postaus ja hahah musta tuntuu, niin väärältä, että oot nyt Adanasta pois, sä vaan jotenkin niiiin kuulut sinne! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heidi! Haha voi kiva kuulla että tästä postauksesta on välittyny se fiilis mikä syyslomalla oli :) mustakin vähän tuntuu siltä että oon joutunu lähtee vastoin omaa tahtoani mut ehkä sinne joskus vielä pääsee taas pidemmäksi aikaa!

      Poista
  9. Nea <3 Adana. Pakko kompata kaikkia muita ja sanoa vielä kerran että sä taidat kyllä kuulua Adanaan, niin hyvä fiilis näistä adana-aiheisista teksteistä jää lukijallekin ettei oo epäilystäkään siitä! Ilolla aina odotan sun postauksia, muistakin aiheista tietysti :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vitsit kiitos ihanasta kommentista Sanna, oot ihana <3 kiva kuulla jos näistä välittyy hyvä fiilis muillekin!

      Poista
  10. Olipas kiva postaus, välittyy ihana tunnelma kuvista :)

    VastaaPoista