torstai 12. marraskuuta 2015

Hukassa?

Viime postauksessa sanoin kuinka mä oon viimeaikoina miettinyt, syventyny omiin ajatuksiini ja antanut vaan ajatusten virrata. En oo kuitenkaan aina ollut tällanen, vaan ennemminkin sellanen joka ei oo osannu oikeen ottaa ikinä omista ajatuksista itekseen kiinni vaan oon aina tarvinnut jonkun kelle kertoa mun ajatuksista/ongelmista/suunnitelmista yms.  Yksin miettiessä tuntui että ajatukset puuroutuu yhdeksi kasaksi mihin ei saa lopulta mitään tolkkua. On ollu helpompaa kun on ollut joku kenen kanssa puhua, joku joka antaa omia ajatuksia mukaan tai ihan vaan niin että on saanut selittää sen mielessä pyörineen asian jollekin ja samalla kai itselleenkin.


Varsinkin viime syksynä Turkkiin lähtiessäni huomasin kuinka tärkeetä se onkaan että on joku jonka kanssa voi puhua ihan kaikesta. Yhtäkkiä olin vieraan kielen keskellä yksin, ilman tuttuja ihmisiä tai kavereita. Lähimmät tärkeet ja tutut ihmiset oli reilun kolmen tuhannen kilometrin päässä. Facebookista ja WhatsAppista tuli entistä tärkeempiä yhteydenpitovälineitä ja oli ihana välillä soitella kaverille tai perheelle Suomeen Skypessä, vaihtaa kuulumisia ja nauraa niille hyville vitseille mitkä vaan suomalainen voi ymmärtää. Päivän mittaan tuli tekstailtua paljon kavereille hauskoista jutuista mitä tapahtu päivän aikana, ärsytyksen aiheista ja niistä ihan normaaleista jokapäiväsistä asioista. Tätä puolin ja toisin tekstailua jatku koko mun Turkkivuoden ja jatkuu edelleen, se onkin ollut ihan huippu huomata että vaikka ois pitkiä aikoja poissa niin kaverit on silti matkassa mukana.


Jossain vaiheessa kuitenkin mulle tuli oma raja vastaan, en halunnut enää kertoakaan hankalampia asioita ja fiiliksiä muille sen tarkemmin koska musta tuntu että kuormitan mun Turkkimurheilla muita ihan turhaan. Kaikki muut oli Suomessa mistä käsin mun murheita vois olla hankala ymmärtää. Saatoin kertoa asioista muille päälipuolisesti tai heittämällä ne vitsiksi mutta ne suurimmat kysymykset ja turhautumiset siirsin vaan syrjään ja painoin menemään eteenpäin. Malinin lähdettyä Adanasta marraskuussa olin menettänyt mun ainoan englantia puhuneen oikeen kaverin ja usein mietinkin että tuunkohan olemaan koko loppuvuoden ihan yksin. Olihan mulla läheisiksi ja kavereiksi tulleita tyyppejä kuten Tayfun, Kadir ja Zeynep, mutta kaikki niistäkin mä tunsin työn kautta. Ja olihan se ihan eri juttu puhua kaikesta ja jakaa ajatuksia, purkaa ärsytyksiä ja heittää läppää toisen pohjoismaalaisen/ulkkiksen kanssa kun paikallisten. Ei paikallisten kanssa voinu samalla lailla nauraa auton kyydissä istuneelle lehmälle tai bussissa matkustaneille kanoille! Sillon tällön juttelin silloisen kämppikseni kanssa fiiliksistä tai jos jotain ikävää oli sattunut, mut vaikka meidän yhteiselo suju Gabin kanssa ihan ilman sen suurempia sanomisia me oltiin silti aika paljon eri aaltopituuksilla. Meillä oli aika pitkälti tosi erilainen kuvakulma vähän kaikkeen minkä takia välillä mun ärsytys vaan kasvo meidän juttutuokioiden jälkeen.


Varsinkin ensimmäisten kuukausien aikana Turkissa olin tosi hukassa itteni kanssa, eikä asioista vaikeneminen ja fiilisten syrjään sysääminen yhtään auttanut asiaa. Mua ahdisti turkin kielen tunnit koska yhdessä vaiheessa ei tultu Tayfunin kanssa toimeen ollenkaan, samalla joka puolelta tunsin painostusta turkin oppimista kohtaan mikä vaan sai mut vetäytymään enemmän sisäänpäin. Alin äiti oli pelottavin ihminen ikinä, miks se puhuu noin kovaa, miks en ymmärrä sanaakan mitä se sanoo, onkohan se jostain vihanen? Alin äiti patisti mua aina oppimaan lisää ja samalla mua nolotti ja ärsytti jos Suzan huomautti etten oo opiskellu sitten viimenäkemän. Vastahan me eilen nähtiin?? Vihdoin Tayfunin kanssa erimielisyydet sovittuamme alkoi oppitunnit sujua paremmin ja kieli näyttäytyä mulle ihan erilailla ja musta tuli paljon rohkeempi puhumaan ja yrittämään virheistä huolimatta. Lopulta kielen myötä niin pelottavasta Suzanistakin paljastu maailman hauskin ja ihanin tyyppi. Kovaääninen metrineljäkymmentäsenttiä lyhyt pippurinen turkkilainen kotirouva (jolta opin kaikki tietämäni turkkilaiset kirosanat) ei ollutkaan ilkeä ja pelottava vaan ainoastaan temperamenttinen turkkilainen joka oli turhautunut siihen ettei voinut kunnolla kommunikoida uuden perheenjäsenen kanssa.



Vaikka monet asiat selkiytykin kieliongelman tavoin pikkuhiljaa itsekseen oli mun itseni etsiminen pahasti kesken. Ja se jos mikä oli sellanen juttu mistä en kellekään halunnut, saati sit ois osannut, puhua. Olin lähtenyt Suomesta 'valmiina pakettina' mutta hyvin äkkiä kaikki mureni palasiksi ja tajusin olevani oikeesti hukassa oman itseni kanssa. Huomasin että se kuka Suomessa olin ei ollutkaan valmis paketti, olin vaan sellanen minkälaiseks mun elämä Suomessa mut oli tehnyt eikä sinä samanlaisena Neana oleminen tuntunutkaan enää hyvältä. Pian aloin kyseenalaistamaan ihan kaikkea; turkkilaisia, suomalaisia, eri tapoja, kulttuureja ja niiden eroja ja samankaltaisuuksia, omaa suhtautumista eri asioihin, minkälainen paikka Suomi oikeasti on, entäpä Turkki? Kaikista pelottavinta varmaan oli kuitenkin alkaa kyseenalaistamaan omaa itseään, minkälainen mä oikeasti oon, minkälainen mä haluan olla, minkälainen luonne mulla oikeesti on, minkä kulttuurin mukaan mun pitää elää, kuka mä oon?


Tällaselle ihmiselle joka ei oo osannut käsitellä asioita omassa päässään toi aika oli ajoittain tosi ahdistavaa mut näin jälkeenpäin ajateltuna se teki mulle tosi hyvää. Ajan myötä aloin taas kasailemaan itseäni yhdeksi kappaleeksi. Kun opin lisää Turkista opin paremmin tunnistamaan myös ne asiat mitkä tuntui hyviltä ja omilta niin suomalaisesta kuin turkkilaisestakin kulttuurista ja näin pystyin myös jättämään pois ne asiat mitkä ei enää tuntuneetkaan hyviltä. Monet mielipiteet ja ajatukset mistä olin ollut jotain mieltä muuttui aivan täydellisiksi vastakohdiksi kun pääsi näkemään ja kokemaan asioita aivan erilaisesta kuvakulmasta. Olin joskus ajatellut että muiden ulkomailla asuneiden jutut siitä kuinka ulkomailla asuessaan on oppinut enemmän itsestään kuin ikinä aiemmin on ollut jotain ihan huuhaahihhuli höpötystä, mut lopulta pystyin sen itsekin allekirjoittamaan. Lopulta mun suurimmat kulttuurishokit ja itseni etsiskelyt alko olla tammikuussa jo hyvällä mallilla, elämä alko tasaantumaan ja löysin uusia kavereita, elämä Adanassa rullaili omalla painollaan ja paikka alkoi tuntua kodilta. Kunnes oli aika vaihtaa maisemaa.


Saksaan lähtöä suunnitellessani en tiennyt mihin varautua. En ollut koskaan aiemmin käynyt Saksassa enkä koskaan oikeastaan ollut sen kummemmin kiinnostunut tästä maasta. Eniten mua ehkä jännitti tuleva kulttuurishokki ja miten se muhun tällä kertaa vaikuttaisi. Menisinkö kaikki taas palasiksi, lähtiskö kaikelta taas pohja ja joutuisinko käymään saman rumban taas läpi? Hetki sitten huomasin ton pelon olleen vähän turha, ehkä mä olin oppinut jotain muutakin tän vuoden aikani, ihan huomaamatta. Enää en nimittäin olettanut että mun olis oltava ja pysyttävänä jotenkin sinä samana Neana koko ajan, eihän me edes voida aina samanlaisina pysyä! Uusia asioita tapahtuu koko ajan ja kokemukset muokkaa meitä suuntaan ja toiseen, mielipiteet ja näkemykset muuttuu täysin toisiksi tai päin vastoin vahvistuu entisestään mitä enemmän oppii ympärillä tapahtuvista asioista.


Nyt kaiken tän tajuttuani mun on ollut Saksassa paljon helpompi käsitellä uusia asioita ja fiiliksiä kun tiedän sen olevan ookoo, ettei elämä ookkaan niin mustavalkosta mitä aiemmin ajattelin. Oon osannut ottaa uudet ajatukset ja oivallukset omasta itsestäni vastaan paljon paremmin. Jo tän kahden täällä vietetyn kuukauden aikana oon huomannut taas kasvaneeni vähän enemmän ja omakuva siitä minkälainen mä oon on vahvistunut. Tän kaiken ymmärtämisen ansiosta oon osannut ottaa paljon rennommin kaiken suhteen, oon ollu paljon ilosempi ja on ollut enemmänkin vaan jännittävää taas heittäytyä uusien juttujen sekaan kun tietää että vuosi sitten koettu kriisi on takanapäin ja siitä on opittu. Tältä pohjalta on mun mielestä hyvä jatkaa eteenpäin!


Mä en oikeastaan tiedä mikä tän koko tekstin idea oli hehh, tää on ollut aika pitkälti puhdasta ajatusten virtaa, mut musta oli jo pitkään tuntunut siltä että haluisin näistäkin fiiliksistä tänne kirjottaa. Ois kiva kuulla myös teidän muiden ulkkisten fiiliksiä asiaan liittyen! 

6 kommenttia:

  1. Pystyn samaistumaan hyvin. Tää aika täällä on kasvattanut mua ihan hirveästi ja kirjoittelinkin niistä fiiliksistä tuossa kuukausi sitten. Tuntuu, että oon sen jälkeen ollut kuin uudestisyntynyt, ja monet solmut päässä on alkanut pikku hiljaa avautumaan. ei kokonaan, mutta pikku hiljaa. Musta tuntuu, että mulla meni ekat kuukaudet täällä siinä alkuhuumassa ja kun mieskin oli kotona, niin ei se ollut semmoista tavallista arkea. Sitten se lähti töihin ja piti oppia olemaan yksin, piti oppia muodostamaan omat päivärutiinit ja arki iski päin pläsiä. Siitä se sopeutuminen vasta alkoi kunnolla, ja samalla alkoi mun kriiseilyt oman itseni ja kaiken ympärillä olevan kanssa. Kaikki oli suoraansanottuna ihan perseestä.

    Mun mielestä näistä asioista on hyvä puhua ääneen, toiset kuvittelee että ulkomaille muuttaminen on jotenkin hirveän upeaa ja aina ruusuilla tanssimista. Toisille ehkä onkin, mutta toisilla on vaikeampaa. Musta tuntuu, että ei semmoiset ihmiset ymmärrä, jotka ei oo itse käynyt samoja asioita läpi. Noh, en tiedä kuinka kauan vie aikaa että kaikkeen sopeutuu, mutta ainakin oon lopettanut asiasta stressaamisen, kyllä kaikki tapahtuu omalla painollaan. Mulle on ainakin kielitaito tosi tärkeä asia, en usko että tuun koskaan sopeutumaan tänne kunnolla ennen kuin oon osa yhteiskuntaa, ja siinä on suurena osana se, että pystyy kommunikoimaan samalla kielellä paikallisten kanssa ja hoitamaan asiat itse.

    Eipä tässäkään nyt ollut mitään ideaa, mutta kunhan höpötin.. ;) Tsemppiä, samoilla fiiliksillä mennään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan se kun ei ookkaan enää siellä vaan käymässä tai lomailemassa ja pitää oikeesti alkaa elää sitä arkea on kai se mihin jossain vaiheessa herää, eikä se herätys aina ookkaan niin jees. Mut sen alkushokin jälkeen pikkuhiljaa kun saa oman rytmin löydettyä ja sitä rakennettua oman näköseks. Ja siinä mullakin sit tuli noi kriisit itteni kanssa et niin, millaset jutut enää tuntuukaan omilta!

      Niinkun sanoit niin on hyvä puhuu näistä ääneen, mä luulen että kaikki kokee vähän jotain saman tapasta jossain vaiheessa ulkomaille muuttoa, varsinkin jos kulttuuri ja maa on paljon erilaisia kun se paikka mistä lähti. Onhan se ihan eri juttu asua ja alottaa oikeesti arki jossain kun olla vaan lomalla tai käymässä. Ja aikaahan se varmaan ottaakin että kunnolla sopeutuu, mut just niinkun sanoit, ei siitä kannata ottaa mitään paineita, siinä vaan tekee itsensä ahdistuneeks ja ihan suotta.

      Se että oppi kieltä oli mulle kans tosi tärkee juttu, en ois mitenkään voinu elää ja työskennellä jos en ois osannu turkkia ollenkaan ja äkkiä myös huomasi sen kuinka paljon enemmän koko turkkilaiseen elämään pääsee sisälle kun ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu ja pysty ympärillä kuultujen juttujen perusteella oppimaan paljon kulttuuristakin. Mun mielestä Turkissa on onneks kuitenkin helppo kehittää kielitaitoa koska jokapuolella on ihmisiä kenen kanssa voi jutella niitä näitä. Kiva kun höpötit, vähän tulee vaan mun vastaukset myöhässä, sori! Tsempit sinne kans :)

      Poista
  2. Ihana kirjoitus! Niissa sopeutumisen vesissa olen pyörinyt kylla monta kertaa ja vahintaan yhta monesti etsinyt itseani siina samalla, kylla se sielta löytyy. Kun lahtee pois siita totutusta ja kaavoitetusta ymparistösta löytaa jotain uutta, kaiken jalkeen taputan nykyisin itseani aika usein olkapaalle etta hyva sina. Kylla muissa kulttuureissa oleminen vaan kasvattaa ihan erilailla, ei siita paase mihinkaan. Etta hyva sinakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Petra! Allekirjotan kyllä ihan täysin, kun on uusissa ympyröissä niin ei voi välttyä niiden ympyröiden tuomalta vaikutukselta. Mikä on kyllä kaiken kaikkiaan tosi upee juttu vaikka välillä joutuiskin kriiseilemään :). Hyvä me!

      Poista
  3. Ihana lukea näitä sun tekstejä aina ja nuo kuvat :)
    Heitin sulle haastetta, löytyy mun blogista. Innostaako?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon kivasta kommentista! Ja niinkun sanottu niin haasteet kiinnostaa kovasti aina ;)

      Poista