torstai 26. marraskuuta 2015

Vapaaehtoistyöntekijäksi Turkkiin?

Kiinnostaako vapaaehtoistyö? Oletko 18-30 vuotias miespuolinen henkilö? Haluaisitko viettää 6 kuukautta Turkissa? Oppia uutta, tavata uusia ihmisiä ja työskennellä turkkilaisten parissa? Tai satutko kenties tietämään kriteereihin sopivan henkilön?

ATODER etsii kahta uutta EVS-vapaaehtoista Adanaan, Turkkiin. Tähän perään pitäisi varmaan kirjoittaa joku yleishyvä esittely Atoderista ja projektin kuvauksesta, mutta en oikein osaa. Projekti ja työtehtävät kun varmasti muuttuu ajan myötä. Sen sijaan voin sanoa, että Atoderin kanssa työskennellessä tapaa mitä mahtavimpia ihmisiä, työporukka on ihana ja vapaaehtoisesta pidetään varmasti hyvä huoli. Atoderin matkassa pääsee mukaan moneen erilaiseen työtehtävään, tällä hetkellä suunnitteilla on mm. elokuvafestivaalit ja muita pienempiä työprojekteja. Mahdollisuuksien mukaan Atoderissa on myös mahdollista toteuttaa omia projekteja omien mielenkiinnon kohteiden mukaan (mm. itse tekemäni valokuva- ja videoprojektit).

Jotta halukas voi lähteä Eurooppalaisen vapaaehtoispalvelun (EVS) kautta vapaaehtoiseksi tarvitaan siihen kolme osapuolta; lähettävä organisaatio, vapaaehtoinen ja vastaanottava organisaatio. Tässä tapauksessa siis halukas vapaaehtoinen etsii itselleen ensin lähettävän tahon (esim. Allianssi, Cimo, paikkakuntasi nuorisotoimi) joka hoitaa lähtöön liittyvät asiat Suomen päässä, tekee sopimuksen vastaanottavan organisaation kanssa  ja on vaparin tukena koko prosessin ajan aina Suomeen paluuseen asti. Vastaanottava organisaatio, tässä tapauksessa Atoder, sen sijaan on vastuussa vapaaehtoisesta kohdemaassa. Koska EVS on EU:n rahoittama ohjelma vapaaehtoisen ei tarvitse maksaa hurjia summia ryhtyessään vapaaehtoiseksi. Vapaaehtoisen tulee maksaa vain n. 10% matkakuluista välillä Suomi-Turkki-Suomi. Vapaaehtoistyöntekijä asuu ja syö ilmaiseksi minkä lisäksi kuukausittain vapaaehtoinen saa n. 80 € taskurahaa.

Vapaaehtoinen saa organisaation toimesta järjestettävää opetusta turkin kielessä ja Atoderilla on kaksi yliopisto-opiskelijaa mentoreina.

Vapaaehtoistyön aloituspäivämäärä on 3.1.2016.

Lisätietoa EVS-ohjelmasta tästä.
Projektikuvaus löytyy Atoderin Facebook sivuilta.
Lisätietoa voi kysellä myös multa blogin tai sähköpostin (nea.kariluoto@gmail.com) kautta, tai laittaa viestiä suoraan Atoderille (cmstalasemi@gmail.com).

tiistai 24. marraskuuta 2015

Mitä eroa?

Turkkiin muutto oli hyppy tuntemattomaan. Maa uusilla säännöillä, tavoilla ja normeilla. Olin sitä ennen parin vuoden ajan lukenut Turkissa asuvien suomalaisten blogeja, selaillut keskustelupalstoja ja googletellut joskus mitä kummallisimpiakin kysymyksiä liittyen Turkkiin ja turkkilaisiin. Mulla oli hyvä istanbulilainen kaveri jonka kanssa juteltiin päivittäin ihan kaikesta, siinä sivussa opin myöskin paljon uutta koko maasta. Omia lomamatkoja unohtamatta. Siitä huolimatta Adanaan mennessä erot näki selvästi, oli ihan eri juttu olla uusien juttujen ympäröimänä koko ajan ja nähdä ne pienimmät arkipäiväisetkin erot. Aluksi kaikki oli jännittävän kiehtovaa, en edes tiedä kuinka monet aamut vietin työpaikan ikkunassa hengaillen ja vaan kadun vilinää katsellen. Aika juoksi kun siivillä kun seurasi kouluun juoksevia lapsia, täysiä busseja ja mandariineja kärrääviä hevoskärryjä, mustat kaavut päällä ohi kulkevia arabeja, tööttäileviä mopoja, setää joka myi pienestä kojustaan maissia. Ei sellasta nähnyt Suomessa! Välillä jotkut asiat oli vähän ahdistaviakin, jos en ollut varma miten toimia jossain tilanteessa ja paikalla oli paljon ennestään tuntematonta porukkaa vetäydyin seinäruusuksi ja tarkkailin tilannetta sivummalta ja toivoin ettei kukaan huomioi mua haha. Opin kivoja tapoja mitä osaa hyödynnän vieläkin. Oli myös tiettyjä tapoja mitkä ärsytti mua suunnattomasti ja osa niistä kyllä ärsyttää vieläkin. Osaan lopulta tottui itsekin niin, että nyt niillä ärsytän muita.

Mä oon viimeisen kahden Saksassa asutun kuukauden ja viikon Suomessa olon aikana pistänyt muistiin vastaan tulleita kulttuurieroja ja erilaisia tapoja ja käytäntöjä näistä kahdesta maasta verrattuna Turkkiin. Tätä oli itseasiassa tosi hauska tehdä! Suomessa erot oli tosi selviä niin positiivisessa kun negatiivisessakin mielessä. Huomatkaa kuitenkin, että Suomi-listassa näkyy mun suuri paluushokki ja siksi negatiivisia asioita on noin paljon.. Nyt jälkeenpäin mietittynä listaisin lisää positiivisiakin juttuja, mut ehkä niistä saa postauksen kasaan myöhemmin. Tässä siis ihan autenttinen eroavaisuuslista made by minä.





Suomi

Siisteys ja järjestys joka puolella, erityisesti kaduilla ja kaupungissa. Missä oli tööttäilevät autot? Sieltä täältä kadun ylittävät ihmiset? Miksei täällä kukaan myy kadulla maissia tai vettä tai mansikoita? Missä kaikki kulkukoirat tai roskakasat kadun kulmassa odottamassa hakijoitaan? Kauppojen ikkunat oli siistejä ja huolella järjestettyjä, ei käsin kirjoitettuja lappuja siellä täällä mainostamassa milloin mitäkin eikä missään pieniä rähjäisiä romukauppoja. Asuinalueilla kerrostalot oli siistissä rivissä, nurmikot ojennuksessa ja kaikki kuin viimeistä piirtoa myöden suunniteltua. Mulla oli jo ikävä Daglioglun sekamelskaan. Mun ensimmäinen järkytys oli se kuinka tylsältä kaikki tuntui ja näytti. Kaikki näytti niin pelkistetyltä ja suunnitellulta, missään ei ollut pieniä ihania yksityiskohtia mihin silmä voisi tarttua.





Kylmyys ja raikkaus iski vasten kasvoja heti lentokentältä ulos astuessa. Musta oli ihanaa kun iho ei ollut nihkee, ei tarvinnut hikoilla tai miettiä mitä uskaltaa pukea päälle ulos lähtiessä ettei sula lammikoksi maahan. Sillon kun lähdin Adanasta meillä oli asteita vielä +40, Suomessa muistaakseni asteita oli plus miinus viistoista. Alkujärkytyksen jälkeen oli oikeestaan aika ihanaa pukea syystakki päälle ja laittaa kaulahuivi kaulaan. Vaikka Adana ei ookkaan mikään mieletön metropoli täynnä saastunutta ilmaa on ilman raikkaus vaan niin eri juttu Suomessa. Tuntu että vihdoin pysty oikeesti hengittämään.

Hiljaisuus joka vaan jatkoi jatkumistaan. Öisin oli ihanaa kun ei tarvinnut herätä yhdenkään auton tööttäykseen tai mopon pärinään. Mutta päivisin ja varsinkin iltasin hiljaisuus oli välillä vähän pelottavaakin. Päivisin tuntui että jotain puuttui, ensimmäisenä päivänä hätkähdin ajatukseen onkohan kaikki kunnossa kun on niin hiljaista?. Mun kotiin Daglioglussa kuului päivisin viereisen mattopesulan hurinat pitkin päivää, läheisen koulun välituntikello, tiellä kulkevat menopelit ja kaduilla toisilleen juttelevat ihmiset. Hakanin kotona tutummaks oli tullut naapurin lasten leikkien äänet, vesimeloneja huutavat vesimelonimyyjät ja vanhaa tavaraa ostavat sedät jotka päivittäin kulki parvekkeen ohi eskiciä huudellen. Yhtenä iltana baarista kotiin kävellessä olin jo aika valmista kauraa ja puoliksi hermoraunio kun koko kilometrin matkalla en nähnyt yhtäkään ihmistä. Olin varma että kohta mut joku päästää päiviltäni eikä oo edes ketään keltä pyytää apua haha.




Liikenne oli sellanen juttu mihin taas sopeutui nopeesti, oli ihan kiva ettei tarvinnut isoimpia teitäkään ylittäessä pelätä henkensä puolesta. Yhdestä jutusta en oo kyllä vieläkään päässyt eroon, nimittäin tien ylittämisestä turkkilaiseen tyyliin. Sieltä mennään yli mistä kerkeää ja mistä on lyhin matka. Täällä kylässä oon saanu kitkettyä tätä tapaa pois koska ymmärrän sen olevan ärsyttävää sellasia kuskeja kohtaan jotka ei oo tollaseen teiden ylittämiseen tottuneet. Turkissa jokainen autoilija sen tietää että mistä vaan saattaa tulla tien ylittäjä mutta Suomessa eikä Saksassa homma oo tietenkään sama.

Lasten käytös pääsi mun listalle pitkän matkustuksen täyteisen yön jälkeen kun olin Helsinkiin menevässä lentokoneessa valmiiksi jo aivan valmis ihan kaikkeen, ja tän kruunas mun takana istunut perhe jonka yläasteikänen tyttö käyttäyty kun mikäkin kolmevuotias kiukutteluineen ja raivokohtauksineen. Meinasin tän kohdan jo pyyhkiä listalta pois kunnes todistin samanlaisia juttuja pari lisää mun Suomiloman aikana. Oon varmaan ollut kymmenen vuotta sitten ihan samanlainen hirviö haha. Mut enivei, Turkissa tuntuu kunnioitus vanhempia kohtaan olevan ihan eri luokkaa jo pienemmästä lapsesta lähtien, vuoden aikana ei vastaan tullut yhtäkään haistattelevaa teiniä tai kaupan karkkihyllyn edustalla raivoavaa lasta, saati sit sellaista lasta joka aikuisten puhuessa olis roikkunu äidin helmassa huutaen äitiä ja yrittävän saada puheenvuoroa.




Vihreys, siis ai miten ihanaa oli olla taas luonnon ääressä! Puita, nurmikkoa, pensaita, METSÄ. Tätä ei varmaan tarvitse sen enempää avata hehh.

Käytöstavat ja kolay gelsinit on ehkä se mitä kaipaan täällä Saksassakin. Ei sillä, etteikö suomalaisilla tai saksalaisilla olisi käytöstapoja, mutta kaipaan niitä tiettyjä turkkilaisia juttuja, toisten huomioon ottamista pienissäkin asioissa. Muille tarjotaan omasta, vieraita kohdellaan super hyvin, autetaan tuntemattomiakin avun tarvitsijoita arjen keskellä, vanhuksille annetaan oma paikka bussissa ja naapurin lapsille viedään mehua ulos leikkien keskelle. Kaupan kassalle sanottu kolay gelsin, sairaalle naapurille gecmis olsun ja monet muut tietyissä tilanteissa sanottavat toivotukset on musta ihan parhaita. Niitä oli kiva oppia aina uusia tilanteita varten ja vielä kivempi niitä oli käyttää.




Juopot ja narkit oli yks sellanen asia mikä Suomessa asuessa oli aiemmin ihan normijuttu. Kauppakeskuksen kulmalla istuvat äijät Karhu kädessä torstaiaamuna ei missään vaiheessa ollut mikään uutinen kenellekään, eikä vanhalta viinalta haiseva hoiperteleva nainen alkon jonossa aiheuttanut sen kummempia tunteita. Vuoden aikana Adanassa en nähnyt yhtäkään tuhannen turvat olevaa ihmistä julkisilla paikoilla, en niin ainuttakaan. Päivisin kaljottelevat ihmiset oli yleensä kerääntyneet joen toiselle puolen puistoon pimeimpiin nurkkiin missä ei paljon muita näy tai sit päiväkaljan tarpeessa olevat jantterit oli siirtyneet kokonaan jonnekin kauas näkyviltä. Alkoholin käyttö Turkissa ylipäätään on paljon vähäisempää ja harmittomampaa, jos näin voi sanoo. Suomessa kävin yhtenä iltana paikallisessa pubissa/baarissa lonkerolla ja olin oikeesti silmät pyöreenä kattomassa sitä touhua. Aikuiset ihmiset tuhannen turvat, kaatuilee pitkin baaria ja haastaa riitaa baarin ulkopuolella. En oo kyllä itekään mikään herran enkeli, on varmaan kerta jos toinenkin kun ollaan oltu liian kännissä baarissa tai pihalla, mut että aikuiset ihmiset. Miksi pitää olla niin kännissä?

Mun toisena päivänä Suomessa oottelin mun äitiä kauppakeskuksessa mäkkärin kulmalla (koska ilmanen wifi) kun yhtäkkiä joku aivan sekasin oleva mies juoksee mun ohi poliisit perässään. Lopulta poliisit sai tän jannun kiinni, tutki repun ja heitti lopulta maijaan istumaan. Jäin suu auki tuijottamaan koko tilannetta, miten tällanen on voinut olla joskus ihan normi juttu? Mut ettei tää nyt mee ihan miinukselle Suomen puolelta, niin osataan sitä Turkissakin. Järkytyin kun kuulin Daglioglun olevan Adanassa tunnettu myös paikkana jossa tiettyjä huumeita on yhtä helppo ostaa kun lähimarketista leipää. Turkkilaiset huumeiden käyttäjät ehkä sit vaan narkkailee jossain piilossa, siellä en onneksi nähnyt yhtäkään sekasin olevaa narkkaria julkisilla paikoilla.




Yliampuvat seksijutut, haha tän on pakko olla ollut joku tosi hyvä juttu koska oon sen näillä sanoilla joskus sillon kirjottanut puhelimen muistiin huutomerkkien kera heti kännisten keski-ikästen perään hmm.. No enivei, Turkissa ollaan aika häveliäitä tällasten juttujen suhteen. Adanassa on ihan ok nuoren parin kävellä käsi kädessä kaupungilla, halailu ja pikku pusujenkin vaihto oli aika nähty juttu puiston suojissa ja joskus myös jossain kahvilan nurkassa, mutta sen enempää en missään nähnyt. Ja hyvä niin. Koska Lohjan Prismassa näin kun joku pariskunta tunki kieliä toistensa kurkkuun ja mies kouri naisen takapuolta siihen malliin etten tienny mihin oisin kattonu. Kesken ruokaostosten!!! Eikä tää ollu ainoo tällanen tapahtuma mistä viikon aikana vähän järkytyin, mutta ehkä paras esimerkki.

Tätä listaa katsellessa oon selvästi viikon loman aikana tarttunu isompiin asioihin, en esim. vertailemaan kauppojen ruokahyllyjä tai muita pienempiä asioita mitä taas oon tehnyt enemmän Saksalistan kohdalla. Sain vähän omantunnon tuskia luettuani ton listan uudelleen, kauheen negatiivista tekstiä Suomea kohtaan. Lupaan ja vannon ettei mun Suomiloma siitä huolimatta ollut yhtään negatiivinen.




Saksa

Tuntemattomien moikkailu yllätti mut täysin heti alkuun. Mä olin varautunut saksalaisten olevan vähän niinkuin me suomalaiset, naapureille sanotaan just ja just moit, mutta muuten ollaan omissa oloissa. Mut ei, ainakin täällä meillä kylässä (tai ehkä se johtuu just tästä kylästä, hmm..) tuntemattomat ihmiset moikkailee toisiaan kadulla! Lasten koululla moikkailen jo vähän jokaista vastaan tulevaa vanhempaa mutta musta on myös kivaa että tuntemattomatkin moikkailee, siitä tulee sellanen yhteenkuuluvaisuuden tunne.





Ihmiset ei puhu englantia, ei ainakaan kovin innoissaan. Mä lyön pääni pantiksi että saksalaiset osaa puhua englantia, siitä ei oo siis kyse. Nuoret puhuu englantia hyvin, baarissa ei oo tullu vastaan yhtäkään englantia taitamatonta tyyppiä saati sit muissa arkisissa tilanteissa. Mut siitä vähänkään vanhempi väestö! Mä en tiedä mistä se johtuu, mut ihan liian usein mun avatessani suuni englanniksi saan tympeitä katseita ja tylyjä vastauksia. Paras oli kärttynen pankkivirkailija joka käski mun opetella saksaa "vähän nopeammin" kun kerroin nettipankin käytön olevan hankalaa pelkällä saksan kielellä. Siinä vaiheessa olin ollut täällä kaksi viikkoa hehh.

Ulkomaalaisten normaalius on toisaalta kivaa, toisaalta välillä vähän ärsyttävää. Meidän pienessä kylässä on tullut vastaan ihmisiä niin monesta maasta etten pysy enää laskuissa. Ulkomaalaiset ei oo täällä enää mikään uusi juttu, on ihan normaalia olla ulkomaalainen. Sen osalta tänne on ollut helppoa tulla kun kukaan ei kyttää kadulla perään tai tuu hieromaan tuttavuutta sun ulkomaalaisuuden perusteella. Toisaalta taas tuntui siltä, että Turkissa oli helpompi esim. mokailla kun ulkomaalaisuus paistoi kymmenen kilometrin päähän, eikä kukaan olettanut että ulkkis osais turkkilaisten tapoja. Pakko myös myöntää että Adanassa oli välillä kivaa olla se outo muiden joukossa jonka maasta tai tavoista kyseltiin ja haluttiin oppia. Täällä paikallisia ei kiinnosta koska ulkkikset on jo ihan perus juttu.





Ruoka on täällä Saksassa aika samantyylistä kun Suomessa (plus makkarat) ja tosi erilaista mitä Turkissa. Tosin asun puoliksi suomalaisessa perheessä joten ehkä siksi en välttämättä nää sitä eroa niin selvästi suomalaisiin ruokiin. Se mikä kuitenkin mulle oli ihan uutta on saksalaisten ruokailutottumukset. Meidän illallinen/lämmin ruoka on saksalaisille iltaleipä, on siis kuulemma ihan normaalia syödä illalliseksi pelkkää leipää.

Viiniä saa jokaisesta kaupasta. Siis ihan kaikkialta! Supermarketista, kioskilta, Lidlistä, kosmetiikkakaupasta.  Ja se on kaiken lisäksi vielä halpaa. Lidlistä ostettiin joskus meidän spurgupiknikille reilun euron viinipullo. Jos joku niin juominen täällä ei ainakaan tuu kalliiksi.




Saksalaiset on tarkkoja eikä 'väärintekijöitä' pelätä ojentaa. Tiiättekö kun kaupan kassalle mennessä laitatte edessä olevan ja omien ostosten väliin sen kapulan joka erottaa teidän ostokset toisistaan. Turkissa tätä ei tunnu harrastavan kukaan ja siellä se raasto mun hermoja alkuun kaupan kassalla, kunnes totuin siihen enkä enää jaksanut asiaan kiinnittää mitään huomiota. Tulin Saksaan, menin kauppaan, hain hyllystä limun ja menin kassalle. En kiinnittänyt kapulaan sen kummempaa huomiota vaan laitoin kokiksen kassahihnalle sopivan matkan päähän edellä olleen naisen ostoksista. Kassaneiti ei ilmeisesti tätä ostosten väliä huomannut, vaan laskutti mun kokisen edellä olevan naisen ostoksiin. Huomautettiin asiasta samaa aikaa kassaneidille minkä jälkeen tää nainen laski muhun sellasen katseen etten ollut enää varma olinko asettanut mun limupullon liian lähelle hänen ostoksiaan vai olinko kenties tehnyt jonkun hirvittävän rikoksen tätä naista kohtaan. Siis oikeesti! Seuraavat minuutit kaupasta poistumiseen asti se nainen katto mua kun itse paholaista ja mutisi itsekseen. Eikä tää oo ainoo kokemus, ehkä paras esimerkki vaan. Myös punaisia päin kävelijöitä muistetaan ojentaa vaikka lähellä ei ois auton autoa eikä lasta joka saattais ottaa siitä huonoa mallia.





Talot on täällä hassuja. Monet talot näyttää superrikkaiden omakotitaloilta mutta onkin oikeesti pienkerrostaloja tai paritaloja. Ikkunoissa ei oo turkkilaiseen tyyliin kaltereita, mutta sen sijaan täällä on melkeen joka talossa sähköllä toimivat ikkunoiden ulkopuolelle laskeutuvat 'verhot'. Ikkunat on muutenkin täällä joko ihan sairaan pieniä tai sit tyyliin koko seinän kokosia.

Roskat lajitellaan tarkasti omiin pusseihinsa, minkä jälkeen roskapussit viedään omiin roskatynnyreihinsä roskakatokseen. Jokaisella asukkaalla on omat roskatynnyrit eri roskille, näin ollen siis esim meidän talon roskakatos on täynnä samanlaisia tynnyreitä mistä sit aina pitää arpoa mikä olikaan se meidän roskatynnyri ja mille roskille se nyt olikaan tarkoitettu. Tän lisäks nää roskatynnyrit pitää tiettyinä päivinä raahata tienvarteen roska-autoa varten. Ei oo helpoks tehty tääkään homma!




Yhden ja kahden sentin kolikot, miksi olette edes olemassa. Mun lompakko painaa varmaan kolme kiloa noiden senttien takia. Tää on siis täydellinen 1st world problem -juttu mut ihan oikeesti.

Syntymähaikara, mikä ei varmastikaan oo mitenkään päin oikea nimitys mutta en tiiä miten muuten sitä kutsua haha. Lapsen synnyttyä sukulaiset tai muut läheiset tuo/tekee perheelle lapsen nimellä ja syntymäajalla varustetun kyltin mikä laitetaan perheen pihalle seisomaan. Täällä kylässä nää kyltit on ollu usein haikaran mallisia, siitä siis syntymähaikara nimitys hehh. Asiasta enemmän tietävät saa korjata tai kertoa tästä enemmänkin!




Kosmetiikka on täällä halpaa! Rossmanniin on kiva mennä kun tietää että ostoksien jälkeen ei sieltä tuu ihan rutiköyhänä ulos. Varsinkin hiusvärit on halpoja, jopa halvempia kun Turkissa. Suomeen verrattuna hiusvärien hinnat on kolme/neljä kertaa halvemmat.

Autot, tarviiko tähän ees sanoa mitään? Musta tuntuu että täällä kaikilla on hienot autot. Jos ei kiiltävät perheautot niin muuten vaan uutuuttaan kiiltelevä Audi tai avoauto. Joskus mietin miten kukaan ees viitsii ajaa Porschea tai Mustangia. Jos mulla ois kallis auto laittaisin sen varmaan kolhuilta piiloon tai ajelisin vaan jossain pellolla missä ei olis törmäysvaaraa.




Saksalaiset tyynyt eli sellaset ihanat jättityynyt. Niihin on kiva upottaa pää nukkumaan käydessä, ah.

Maksulliset vessat on kaikkialla! Lisäks nää julkiset vessat on sellasia mihin ei noin vaan sniikkaillakkaan itteään sisään kaverin kanssa samalla viiskytsenttisellä, ehei. Vessoihin on kunnon turva-aidat ja pelit ja systeemit jotka alkaa hälyyttää jos aitojen läpi yrittää enemmän kun yksi kerrallaan. Münchenin juna-asemalla vessoihin pitää ostaa automaatista lippu haha. Hyvä ettei oo piikkilanka-aidoilla vielä varmistettu näitä vessoja. Ei vaan, musta on ihan ok maksaa siististä vessasta, mut joku raja tässäkin haha.




Oliko tässä teille muille tuttuja juttuja? Mitkä eroavaisuudet on teillä iskeneet silmään Suomen ja jonkun muun maan välillä? :)

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

21

Mulla on yksi sisko. Isosisko, jonka kanssa meillä on kolme vuotta ikäeroa, näin ollen pienenä meillä oli yhteiset kaverit ja yhteiset leikit. On kiva kun on joku joka jakaa samat muistot.

Siskon lisäksi mulla on kaksi kamalan ihanaa (ja välillä ihan kamalaa) pikkuveljeä jotka on yhtäkkiä jossain välissä jo kasvaneet isoiksi, ensikesänä juhlitaan jo vanhemman ripille pääsyä!

Ennen Turkkiin lähtöä asuin kolme vuotta Kotkassa, mun ihan ehdottomassa lempparikaupungissa koko Suomessa.

Mun elämäni aikana meillä on ollut kaikenkaikkiaan neljä koiraa joista viimeisin oli mun ikioma kääpiösnautseri Sunny.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan viisivuotiaana.



 Vielä kuusi vuotta sitten vannoin etten koskaan astu jalallanikaan Turkkiin. Hyi se turistien valtaama maa jossa papukaijatukkaiset limanuljaskat käyvät viattomien tyttösten kimppuun. Ai miten väärässä voikaan ihminen olla haha. Ja miten hiuskarvan varassa olikaan etten olisi lähtenyt tälle ensimmäiselle Turkin matkalleni joka muutti kaiken!

Numero seitsemän on aina ollut mun onnenluku. Ei sillä että se olisi ikinä mulle sen ihmeempää onnea tuottanut, mutta joskus pienenä päätin että onnenlukuni on oltava seitsemän. Logiikka??

Kahdeksan on se luku, kuinka monessa maassa olen käynyt. Kuun lopussa saan toivottavasti lisätä listaan yhden maan lisää.

Tapasin Hakanin ensimmäisen kerran yhdeksän kuukautta sitten.

Kymmenenvuotiaana olin aivan järkky Antti Tuisku fani. Mun puoli huoneesta oli vuorattu Anden kuvilla ja leikkasin lehdistä löydetyt pienimmätkin kuvat talteen. Mut onhan se nyt ihana!

Mä oon muuttanut elämäni aikana yhteensä yksitoista kertaa. Kolme eri maata, kuusi eri kaupunkia.

Asuin Turkissa kaksitoista kuukautta. Kokonainen vuosi täynnä uusia kokemuksia, itsensä hukkaamista ja löytämistä, kriisejä, onnea ja iloa, uusia ihmisiä ja hetkiä joita en varmasti koskaan unohda.



Olin kolmetoistavuotias kun tein ensimmäisen kerran kesätöitä. Kävin kuukauden päivät naapurikaupungissa vahtimassa lapsia. Jälkeenpäin oon kauhistellut miten kukaan on ottanut noin nuorta tyttöä hoitamaan kahta pientä lasta.

Ollessani neljätoistavuotias päädyin nykyiseen kaveriporukkaani. Ajatella että siitäkin on jo seitsemän vuotta.

Muutin ensimmäisen kerran omilleni ollessani viisitoistavuotias. Aloitin koulun Turussa jonka kuitenkin päätin jättää kesken. Seuraavana vuonna muutin Kotkaan mistä löytyi viimein se oma paikka ja oma koulu.

Olen päässyt näkemään kuusitoista eri kylää (?) ja kaupunkia Turkissa.

Syyskuuta oli kerennyt kulua seitsemäntoista päivää, kun saavuin Saksaan. Tänään oon ollut siis Saksassa tasan kaksi kuukautta ja yhden päivän.

Kahdeksantoistavuotias minä juhli täysi-ikäisyyttä kavereiden kanssa Lohjan yössä (XD). Vihdoin sai ostaa itse lonkeroa, pääsi maistamaan miltä maistuu punainen kala ja baarissa soi Jontte Valosaaren Jos mä oisin sun mies.

Olin ensimmäisen kerran yksin lentokoneessa yhdeksäntoistavuotiaana, kun matkustin toista kertaa Istanbuliin. Istanbul on lempparikaupungeista lempparein, enkä malta odottaa koska pääsen sinne uudestaan.



Luulin pitkään että kaksikymmentä on se maaginen ikävuosi jolloin pitää tietää mitä tekee elämällään.

Tänään olen kaksikymmentäyksivuotias! Yhdet etukäteissynttärit juhlittuna, viime vuoden juhlat vielä tuoreena muistissa ja kauhistunut ajatus siitä miten aika menikin niin äkkiä, voiko siitä muka olla jo vuosi? Ehkä hiiren verran aiempaa viisaampana ja varmempana (ja vieläkin Antti Tuisku -fanina) on hyvä lähteä ottamaan selvää mitä tämä ikävuosi tuo tullessaan :)

tiistai 17. marraskuuta 2015

Haastettu

Sain jälleen haasteen ja koska nää on musta kauheen kivoja niin otin haasteen vastaan! Kiitos tästä MatkaMartalle!

Lempiharrastuksesi (jos bloggaamista ei lasketa)?
Ehdottomasti tää valokuvien räpsiminen! Oon ollu aina vähän sellanen harrastaja jonka kiinnostus lopahtaa yhtä nopeesti kun se alkoikin. On tullu kokeiltua judot, ratsastukset, teatterit ja kansanopiston kurssit. Noista ainoa pitkäaikanen tais olla teatteri missä viihdyin yhden näytelmän verran. Valokuvausta kun voi harrastella yksinään silloin kun itseä huvittaa ilman minkään näköisiä aikatauluja mikä tekeekin tästä harrastuksesta ihan parhaan. Toinen lemppariharrastus on reissaaminen, jos sen nyt voi harrastukseksi laskea. 

Jos olisit ruoka-annos, mikä se olisi ja miksi?
Olisin Hesen kerrosateria paprikamajoneesilla koska ei oo parempaa suomalaista roskaruokaa kun se. 

Paras piirteesi isosiskona?
Tässä oli oikeesti kysymyksenä paras piirre äitinä/kummitätinä, mutta koska en oo kumpikaan, vaihdoin sen isosiskoksi. Joskus sillon kun pojat oli nuorempia olin aika tiukkis, mutta oon ottanu opikseni ja nykyään poikien ollessa jo isompia osaan ottaa jo paljon rennommin niiden suhteen. Varsinkin näin kun ei olla pitkään aikaan nähty pyrin olemaan sit oikeesti läsnä ja viettää aikaa kun ollaan samassa paikassa. Mulla on isosiskon ominaisuudessa ehkä vähän huono omatunto tän ulkomailla olon takia, onneks meillä kolmella on kuitenkin vielä yks isosisko joka kattoo Suomessa poikien perään ;). 


Jos saisit kokonaan vapaan viikonlopun, mitä tekisit?
Hmm, mun viikonloput on oikeestaan aina ihan kokonaan vapaita ja yritän niistä aina tehdä mahdollisimman rentoja ja omanlaisia. Täällä mun viikonloput on menny yleensä perjantai-iltana kavereiden kanssa ulkona jossain päin Müncheniä kaljan merkeissä, lauantaisin oon nukkunut pitkään ja päivällä hengannut kotona tai käynyt ulkona kävelyillä jos on sattunut hyvä ilma. Illalla on kiva katsoa Netflixistä leffaa ja jutella kavereiden ja Hakanin kanssa puhelimessa ja valvoa myöhään. Sunnuntaisin oon pyrkiny opiskelemaan vähän saksaa ja vaan rentoilla tekemättä mitään ihmeempiä, välillä ollaan nähty porukalla Münchenissä ja tehty jotain kivaa. Mun mielestä hyvä viikonloppu on sekotus kavereita, omaa rauhaa, tekemistä, rentoilua, eikä joku pieni reissukaan ois pahitteeks.

Mitä haluaisit vielä opiskella?
Tää kysymys on oikeestaan aikamoinen isku arkaan paikkaan, tää kysymys on ollut mielessä nimittäin vähän enemmänkin lähipäivinä! Jos ei mietitä ihan oikeita kouluja, mä haluaisin oppia vielä jonkun kielen ja ois kiva osata soittaa jotain soitinta. 


Salainen taitosi?
Hyvä kysymys haha. Tää kohta on nyt pakko jättää tyhjäks koska en vaan keksi mitään. 

Oletko syys-, talvi-, kevät vai kesäihminen?
Ihan ehdottomasti kevätihminen. Ah varsinkin Suomen loppukevään aamut kun aurinko paistaa jo ennenkun herätyskello soi, linnut laulaa ja kaikkialla on ihan vihreää ja ulkona uusien kangaskenkien alla ei enää narsku hiekoitushiekat ja kesä(loma) on ovella. Ja ne kevätillat kun aurinko pikkuhiljaa laskee ja taivas on ihanan lempeen värinen. Toisaalta jokaisessa vuodenajassa on omat ihanuutensa, mut kevät voittaa kyllä kaiken muun mennen tullen!


Seuraava itsellesi suunnittelema isompi hankinta?
Jos ei lasketa lentolippuja niin varmaan uusi puhelin. Tai ikioma kamera.

Turvavaate, johon pukeudut kun et keksi mitä laittaisit päällesi?
Malinilta saatu ihan tavallinen 3/4 hihanen musta paitatunika. Ei vaan oo parempaa vaatetta kun toi, toivottavasti löydän joskus samanlaisen kun tosta aika jättää. 

Milloin aloitat jouluvalmistelut?
Yllättäen ollaan joka toinen joulu oltu aina äidin nurkissa koko porukka (paitsi viime jouluna siskon!) millon oon ollu aika ulkopuolinen jouluvalmisteluja tehtäessä. Joulukuusi ollaan koristeltu pikkuveljien kanssa yhessä päivää ennen jouluaattoa. Yleensä joulutorttuja on tullut leivottua ja joulumusiikkia kuunneltua pitkin joulukuuta. Tykkään kyllä joulusta mutta en siitä kauheesta härdellistä mikä siihen yleensä liitetään tai niistä joululauluista mitkä pauhaa jo marketissa lokakuussa.. :D



Mä haastan tähän haasteeseen mukaan kaikki te muut, jotka tykkäätte näistä haasteita tehdä! ja ps. lisäsin tohon oikeaan sivupalkkiin kyselyn teille anonyymilukijoille, jotta pystyn vähän kartottamaan kuinka paljon lukijoita mulla kaikenkaikkiaan on :)

torstai 12. marraskuuta 2015

Hukassa?

Viime postauksessa sanoin kuinka mä oon viimeaikoina miettinyt, syventyny omiin ajatuksiini ja antanut vaan ajatusten virrata. En oo kuitenkaan aina ollut tällanen, vaan ennemminkin sellanen joka ei oo osannu oikeen ottaa ikinä omista ajatuksista itekseen kiinni vaan oon aina tarvinnut jonkun kelle kertoa mun ajatuksista/ongelmista/suunnitelmista yms.  Yksin miettiessä tuntui että ajatukset puuroutuu yhdeksi kasaksi mihin ei saa lopulta mitään tolkkua. On ollu helpompaa kun on ollut joku kenen kanssa puhua, joku joka antaa omia ajatuksia mukaan tai ihan vaan niin että on saanut selittää sen mielessä pyörineen asian jollekin ja samalla kai itselleenkin.


Varsinkin viime syksynä Turkkiin lähtiessäni huomasin kuinka tärkeetä se onkaan että on joku jonka kanssa voi puhua ihan kaikesta. Yhtäkkiä olin vieraan kielen keskellä yksin, ilman tuttuja ihmisiä tai kavereita. Lähimmät tärkeet ja tutut ihmiset oli reilun kolmen tuhannen kilometrin päässä. Facebookista ja WhatsAppista tuli entistä tärkeempiä yhteydenpitovälineitä ja oli ihana välillä soitella kaverille tai perheelle Suomeen Skypessä, vaihtaa kuulumisia ja nauraa niille hyville vitseille mitkä vaan suomalainen voi ymmärtää. Päivän mittaan tuli tekstailtua paljon kavereille hauskoista jutuista mitä tapahtu päivän aikana, ärsytyksen aiheista ja niistä ihan normaaleista jokapäiväsistä asioista. Tätä puolin ja toisin tekstailua jatku koko mun Turkkivuoden ja jatkuu edelleen, se onkin ollut ihan huippu huomata että vaikka ois pitkiä aikoja poissa niin kaverit on silti matkassa mukana.


Jossain vaiheessa kuitenkin mulle tuli oma raja vastaan, en halunnut enää kertoakaan hankalampia asioita ja fiiliksiä muille sen tarkemmin koska musta tuntu että kuormitan mun Turkkimurheilla muita ihan turhaan. Kaikki muut oli Suomessa mistä käsin mun murheita vois olla hankala ymmärtää. Saatoin kertoa asioista muille päälipuolisesti tai heittämällä ne vitsiksi mutta ne suurimmat kysymykset ja turhautumiset siirsin vaan syrjään ja painoin menemään eteenpäin. Malinin lähdettyä Adanasta marraskuussa olin menettänyt mun ainoan englantia puhuneen oikeen kaverin ja usein mietinkin että tuunkohan olemaan koko loppuvuoden ihan yksin. Olihan mulla läheisiksi ja kavereiksi tulleita tyyppejä kuten Tayfun, Kadir ja Zeynep, mutta kaikki niistäkin mä tunsin työn kautta. Ja olihan se ihan eri juttu puhua kaikesta ja jakaa ajatuksia, purkaa ärsytyksiä ja heittää läppää toisen pohjoismaalaisen/ulkkiksen kanssa kun paikallisten. Ei paikallisten kanssa voinu samalla lailla nauraa auton kyydissä istuneelle lehmälle tai bussissa matkustaneille kanoille! Sillon tällön juttelin silloisen kämppikseni kanssa fiiliksistä tai jos jotain ikävää oli sattunut, mut vaikka meidän yhteiselo suju Gabin kanssa ihan ilman sen suurempia sanomisia me oltiin silti aika paljon eri aaltopituuksilla. Meillä oli aika pitkälti tosi erilainen kuvakulma vähän kaikkeen minkä takia välillä mun ärsytys vaan kasvo meidän juttutuokioiden jälkeen.


Varsinkin ensimmäisten kuukausien aikana Turkissa olin tosi hukassa itteni kanssa, eikä asioista vaikeneminen ja fiilisten syrjään sysääminen yhtään auttanut asiaa. Mua ahdisti turkin kielen tunnit koska yhdessä vaiheessa ei tultu Tayfunin kanssa toimeen ollenkaan, samalla joka puolelta tunsin painostusta turkin oppimista kohtaan mikä vaan sai mut vetäytymään enemmän sisäänpäin. Alin äiti oli pelottavin ihminen ikinä, miks se puhuu noin kovaa, miks en ymmärrä sanaakan mitä se sanoo, onkohan se jostain vihanen? Alin äiti patisti mua aina oppimaan lisää ja samalla mua nolotti ja ärsytti jos Suzan huomautti etten oo opiskellu sitten viimenäkemän. Vastahan me eilen nähtiin?? Vihdoin Tayfunin kanssa erimielisyydet sovittuamme alkoi oppitunnit sujua paremmin ja kieli näyttäytyä mulle ihan erilailla ja musta tuli paljon rohkeempi puhumaan ja yrittämään virheistä huolimatta. Lopulta kielen myötä niin pelottavasta Suzanistakin paljastu maailman hauskin ja ihanin tyyppi. Kovaääninen metrineljäkymmentäsenttiä lyhyt pippurinen turkkilainen kotirouva (jolta opin kaikki tietämäni turkkilaiset kirosanat) ei ollutkaan ilkeä ja pelottava vaan ainoastaan temperamenttinen turkkilainen joka oli turhautunut siihen ettei voinut kunnolla kommunikoida uuden perheenjäsenen kanssa.



Vaikka monet asiat selkiytykin kieliongelman tavoin pikkuhiljaa itsekseen oli mun itseni etsiminen pahasti kesken. Ja se jos mikä oli sellanen juttu mistä en kellekään halunnut, saati sit ois osannut, puhua. Olin lähtenyt Suomesta 'valmiina pakettina' mutta hyvin äkkiä kaikki mureni palasiksi ja tajusin olevani oikeesti hukassa oman itseni kanssa. Huomasin että se kuka Suomessa olin ei ollutkaan valmis paketti, olin vaan sellanen minkälaiseks mun elämä Suomessa mut oli tehnyt eikä sinä samanlaisena Neana oleminen tuntunutkaan enää hyvältä. Pian aloin kyseenalaistamaan ihan kaikkea; turkkilaisia, suomalaisia, eri tapoja, kulttuureja ja niiden eroja ja samankaltaisuuksia, omaa suhtautumista eri asioihin, minkälainen paikka Suomi oikeasti on, entäpä Turkki? Kaikista pelottavinta varmaan oli kuitenkin alkaa kyseenalaistamaan omaa itseään, minkälainen mä oikeasti oon, minkälainen mä haluan olla, minkälainen luonne mulla oikeesti on, minkä kulttuurin mukaan mun pitää elää, kuka mä oon?


Tällaselle ihmiselle joka ei oo osannut käsitellä asioita omassa päässään toi aika oli ajoittain tosi ahdistavaa mut näin jälkeenpäin ajateltuna se teki mulle tosi hyvää. Ajan myötä aloin taas kasailemaan itseäni yhdeksi kappaleeksi. Kun opin lisää Turkista opin paremmin tunnistamaan myös ne asiat mitkä tuntui hyviltä ja omilta niin suomalaisesta kuin turkkilaisestakin kulttuurista ja näin pystyin myös jättämään pois ne asiat mitkä ei enää tuntuneetkaan hyviltä. Monet mielipiteet ja ajatukset mistä olin ollut jotain mieltä muuttui aivan täydellisiksi vastakohdiksi kun pääsi näkemään ja kokemaan asioita aivan erilaisesta kuvakulmasta. Olin joskus ajatellut että muiden ulkomailla asuneiden jutut siitä kuinka ulkomailla asuessaan on oppinut enemmän itsestään kuin ikinä aiemmin on ollut jotain ihan huuhaahihhuli höpötystä, mut lopulta pystyin sen itsekin allekirjoittamaan. Lopulta mun suurimmat kulttuurishokit ja itseni etsiskelyt alko olla tammikuussa jo hyvällä mallilla, elämä alko tasaantumaan ja löysin uusia kavereita, elämä Adanassa rullaili omalla painollaan ja paikka alkoi tuntua kodilta. Kunnes oli aika vaihtaa maisemaa.


Saksaan lähtöä suunnitellessani en tiennyt mihin varautua. En ollut koskaan aiemmin käynyt Saksassa enkä koskaan oikeastaan ollut sen kummemmin kiinnostunut tästä maasta. Eniten mua ehkä jännitti tuleva kulttuurishokki ja miten se muhun tällä kertaa vaikuttaisi. Menisinkö kaikki taas palasiksi, lähtiskö kaikelta taas pohja ja joutuisinko käymään saman rumban taas läpi? Hetki sitten huomasin ton pelon olleen vähän turha, ehkä mä olin oppinut jotain muutakin tän vuoden aikani, ihan huomaamatta. Enää en nimittäin olettanut että mun olis oltava ja pysyttävänä jotenkin sinä samana Neana koko ajan, eihän me edes voida aina samanlaisina pysyä! Uusia asioita tapahtuu koko ajan ja kokemukset muokkaa meitä suuntaan ja toiseen, mielipiteet ja näkemykset muuttuu täysin toisiksi tai päin vastoin vahvistuu entisestään mitä enemmän oppii ympärillä tapahtuvista asioista.


Nyt kaiken tän tajuttuani mun on ollut Saksassa paljon helpompi käsitellä uusia asioita ja fiiliksiä kun tiedän sen olevan ookoo, ettei elämä ookkaan niin mustavalkosta mitä aiemmin ajattelin. Oon osannut ottaa uudet ajatukset ja oivallukset omasta itsestäni vastaan paljon paremmin. Jo tän kahden täällä vietetyn kuukauden aikana oon huomannut taas kasvaneeni vähän enemmän ja omakuva siitä minkälainen mä oon on vahvistunut. Tän kaiken ymmärtämisen ansiosta oon osannut ottaa paljon rennommin kaiken suhteen, oon ollu paljon ilosempi ja on ollut enemmänkin vaan jännittävää taas heittäytyä uusien juttujen sekaan kun tietää että vuosi sitten koettu kriisi on takanapäin ja siitä on opittu. Tältä pohjalta on mun mielestä hyvä jatkaa eteenpäin!


Mä en oikeastaan tiedä mikä tän koko tekstin idea oli hehh, tää on ollut aika pitkälti puhdasta ajatusten virtaa, mut musta oli jo pitkään tuntunut siltä että haluisin näistäkin fiiliksistä tänne kirjottaa. Ois kiva kuulla myös teidän muiden ulkkisten fiiliksiä asiaan liittyen! 

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Syysloma

Täällä taas! Makailen mun huoneessa kirjottamassa tätä, tuntuu niin hassulta että vasta vajaa pari viikkoa sitten lähdin tästä samasta huoneesta kohti Berliiniä ja Turkkia, ja nyt mä oon taas täällä. Toisaalta tuntuu kuin olisin ollut pois Saksasta paljon kauemmin kun vain viikon ja toisaalta sit taas viikko meni niin hujauksessa ettei sitä oikein ees tajua. Mua jännitti menomatka oikeesti aika paljon, niin monen kulkuvälineen käyttämisen ja reilun vuorokauden reissaamisen aikana kun moni asia ois voinu mennä mönkään, mut kaikki suju tosi hyvin. Kymmenen tunnin bussimatka Berliiniin oli persettä puuduttava kokemus ja Tegelin (aika rumalla) lentokentällä viiden tunnin odottelukaan ei tuntunut niin pahalta kun tiesi että seuraavat matkat sais istua lentokoneen pehmeillä penkeillä. Reissun ainoot kuumottavat hetket koin kun ensimmäinen lento lähti tunnin myöhässä mikä tarkotti sitä että automaattisesti olisin siis tunnin myöhässä myös Istanbulissa. Vaihtoaikaa Adanan koneeseen mulla oli alunperin pari tuntia mikä on ollu mulle aina ihan riittävä aika Atatürkin kentällä. Jännitti siis vähän kerkeäisinkö vajaan tunnin sisällä Adanan koneeseen mutta onneks Atatürkin kenttä on jo sen verran tuttu että paikasta toiseen siirtyminen kävi kätevästi ilman eksymisiä. Kaikesta huolimatta kerkesin portille ajoissa ja sinne päästyäni huomasin toisenkin lennon olevan puolisen tuntia myöhässä. 




Onnistuttiin menemään Hakanin kanssa ristiin lentokentällä niin että lopulta mä olin se joka odotteli sitä terminaalin ulkopuolella kun tyyppi ite ootteli mua terminaalin sisäpuolella haha. Lopulta löydettiin toisemme ja päästiin lähtemään kotia päin. Oli niin outo tunne olla taas siellä, tutuilla kaduilla missä kaikki näytti ihan samalta kun kaksi kuukautta sitten sieltä lähtiessä. Ainoastaan joitakin vanhoja kauppoja ja ravintoloita oli sulkeutunut uusien tieltä ja jättimäisiä Atatürkin ja Turkin lippuja oli ripustettu isojen katujen ylle. Käytiin yöllä nopeesti vaan ruualla ja painuttiin nukkumaan kellon ollessa jo lähempänä aamu kolmea, mua väsytti ihan sairaasti reissaamisen jälkeen ja Hakankin lähti sunnuntaiaamuna heti töihin. Mun sunnuntai oli siis aivan täydellistä rentoilua, hengasin kämppisten kanssa, kävin itekseni syömässä ja pyörimässä kaupoilla ja koittamassa josko pystyisin vaihtamaan rahaa siitä huolimatta että oli sunnuntai ja vaalipäivä. Vaihtopiste oli kiinni mutta vaihtopisteen setä istu liikkeensä ulkopuolella pienellä penkillä ja kysy reippaasti mut huomattuaan että mitä vaihdetaan, euroja vai dollareita, samalla kun kaivo rintataskustaan paksun rullan seteleitä. Siinä kätevästi keskellä kadun ihmisvilinää setä laski mulle vaihtokurssin ja niin vaihto omistajaansa eurot ja liirat ja mua nauratti koko se tilanne. Ennen kotiinpaluuta kävin vielä läheisillä sunnuntaimarkkinoilla missä sain niin hyvää palvelua mandariiniostoksilla ettei tosikaan. Tuntu vaan niin hyvältä olla taas siellä, kotimatkalla mua vaan nauratti koko ajan ja vähän väliä huokailin sitä kuinka hyvin kaikki sillä hetkellä oli.






Yks raukka oli koko viime viikon kipeenä ja eilen alkanut koeviikkokin lähestyi lähestymistään joten viikko ei tosiaankaan ollu paikasta toiseen juoksemista vaan enemminkin mentiin aina vähän fiiliksen ja kokeisiin lukemisen mukaan. Tästä hvvä esimerkki on maanantai jolloin taidettiin yhdessä poistua neljän seinän sisältä vaan syömään Patson ranskalaisia minkä jälkeen Hakan uppoutu koulukirjoihinsa ja mä lähdin tapaamaan kavereita. Tiistaina raahauduttiin kivisillan kautta joen toiselle puolelle Optimumiin mistä mun piti muka löytää 'kaikki tarvittava', oon todennu Optimumin LC Waikikin olevan paras kyseisen ketjun liikkeitä Adanassa, mut tällä kertaa petyin ja pahasti. Missä oli kaikki kivat farkkuleggingsit?? Mun suurta shoppailupettymystä tasotti vähän hyvä lokanta missä syötiin niin hyvää kotiruokaa että! Pakko kyllä sanoo et noita ruokia syödessä tuli silti vähän ikävä Alin äidin kokkaamia herkkuja, ei oo nimittäin Suzanin ruokia voittanutta. Illaksi jouduin taas luovuttamaan Hakanin hetkeks koulukirjojen pariin mut oli silti kiva olla yksin yhessä, makailin vieressä sängyllä Siskonpetiä katellen Yle Areenalta, siis en vaan kestä kuin hyvä ohjelma se on haha.



Keskiviikkona mä lähdin Dagliogluun moikkailemaan kotihuudeja ja katsomaan oisko joku Perheestä kotona tai Ali työpaikalla. Oli niin hauska olla taas takas Daglioglussa, bussipysäkiltä kodille päin kävellessä tuntu siltä kun oisin kävellyt eskarilta kotiin työpäivän päätteeksi, ei siltä että olin tullut vaan käymään. Astelin Perheen isän työpaikalle ja voi vitsi miten ihanaa olikaan taas nähdä. Isän ilme oli kyllä niin näkemisen arvonen kun se tajus kuka olin. Tyttöni, sinäkö se oot? ja lämmin hymy päälle. Valitettavasti loput Perheestä oli jossain muualla ja Alikin tapansa mukaan huitelemassa pitkin kyliä työasioilla joten mun Daglioglun vierailu jäi odotettua lyhyemmäksi. Daglioglusta lähtiessä hyppäsin bussista vähän tavallista aiemmin ja lähdin laukkukaupoille. Mun kaikki parhaat laukut ja reput katos kun tuhka tuuleen sen kadonneen matkalaukun mukana joten asia oli korjattava eikä mun lemppari laukkukaupat pettäneet tälläkään kertaa. Illalla nähtiin meidän kaveria (ja mun mentoria) Zeynepiä ja oli kiva päästä taas juoruilemaan kaikkea työn ja vapaa-ajan väliltä hehe.



Yks mun to do -juttu reissun aikana oli käydä kampaajalla. Uskokaa tai älkää mut vuoden Adanassa asumisen aikana en käynyt kertaakaan kampaajalla vaikka Turkissa kampaajalla käynti on ihan älyttömän halpaa. Mun hiukset oli jo loppukesästä sen näköset että joka aamu teki mieli vaan vetää pää kaljuksi, tuntui ettei hiukset asettunu mitenkään päin kivasti ja koko syksyn mun hiukset on ollu tästä syystä kiinni. Ja mä inhoon pitää hiuksia kiinni! Asiaan oli siis saatava muutos ja viimein torstaina pakotin Hakanin mun mukaan kampaajalle vaikka Hakan vähän huokailikin ajatukselle 'odotella mua monta tuntia'. Vetosin kuitenkin yhteisen ajan viettämiseen ja sain sen matkaani hehe. Oikeesti olin ehkä vaan vähän huolissani siitä että kampaajapoju puhuis käyttäen jotain hankalaa kampaamosanastoa eikä ymmärrettäis toisiamme, enkä voinu ottaa sitä riskiä mun hiusparkojen kustannuksella vaikka ihan simppeleitä juttuja pyysinkin. Lopulta mun hiuksien laittamiseen meni varmaan vajaa puoli tuntia ja kampaajalta ulos astelin onnellisesti hiiren verran lyhyemmissä hiuksissa ja kaksikymmentä liiraa köyhempänä. Mun ja 12-vuotiaan söpön naapurinpojan lisäksi kukaan muu ei kyllä tuntunu huomaavan mun hiuksissa mitään eroa, mut mun päivää ilahdutti niin paljon tää ihana naapurin poika. Sit kun muistaa vielä kymmenenkin vuoden päästä kehua tyttöjen uusia hiuksia niin suosio tyttöjen keskuudessa on taattu! Illalla vietettiin toisen kämppiksen synttäreitä ja myöhemmin muistin taas kuinka ihanaa on turkkilaisten palvelujen toimivuus, onks parempaa kun mahdollisuus tilata cig köfteä suoraan kotiin kuljetettuna iltamyöhällä.




Perjantaina Hakan lähti kouluun ja mä aloin jo tajuamaan kuinka vähän mulla oli enää päiviä jäljellä. Näin jälkeenpäin ajateltuna viikko meni tosi nopeesti mutta siellä ollessa aika meni ihan maltillista vauhtia. Ehkä siks että osas ottaa rennosti ja tehdä niitä normaaleja päivittäisiä juttuja eikä ollut sellanen fiilis että pitää juosta paikasta toiseen ja nähdä ja tehdä mahdollisimman paljon mikä usein lomalla iskee, varsinkin ihan uuteen paikkaan mennessä. Heräiltyäni siivoilin vähän ja hakiessani pyykkejä takapihan parvekkeelta mulle tuli taas yks sellanen onnellisuuden tunne mikä monesti iski viikon aikana. Tiiättekö sen tunteen kun teet jotain ihan tavallista, ajat autoa musiikki soiden, vaihdat lakanoita sänkyyn ja ulkona paistaa aurinko tai kun naapurin pappa sanoo sulle moi ja yhtäkkiä sulle tulee niin hyvä fiilis ja tajuut kuinka onnellinen oot ja kuinka kaikki on ihan hyvin. Mä siis keräilin pyykkejä syliini parvekkeelta koska en löytänyt pyykkikoria ja siinä syli täynnä t-paitoja ja mustia sukkia oisin tahtonut jäädä siihen hetkeen. Ulkona paistoi aurinko mikä ei kuitenkaan puiden takia päässyt paistamaan suoraan parvekkeelle, puussa istui laulavat linnut ja talojen takaa kuulu vaimeana kadun hälinää. Kaukaa kuului mopon tööttäys, kahden talon päässä lapset pelas jalkapalloa, naapurin täti keitteli kauhojen kolinasta päätellen ruokaa samalla kun televisiossa pauhasi joku draamasarja ja jostain kantautu ruohonleikkurin hurina. Ja mulle iski se ihana tunne mikä vähän ajan päästä muuttu vähän haikeeks. Mä tajusin miten hirveen paljon mä kaipaankaan tätä elämää. Sitä, että ympärillä on elämää ja sitä että ihmiset juttelee toisilleen, lähikahvilan työntekijät muistaa sut ja jää juttelemaan niitä näitä, sitä että lapset leikkii kaduilla ja kukaan ei kato pahasti jos liityt leikkiin mukaan, sitä että jokainen päivä on vähän arvaamaton etkä voi koskaan tietää mitä tänään koet tai näät, sitä ettei työ oo siellä se suurin juttu minkä ympärillä kaikki pyörii ja sitä että vastapäisen parvekkeen mummi kutsuu sut syömään kun istut omalla parvekkeella oottamassa poikaystävääs kotiin saapuvaksi.



Toi tunne parvekkeella jäi mun mieleen koko päiväksi ja vahvisti mun fiiliksiä siitä mitä olin koko kuluneen viikon jo miettinyt, kuinka paljon Adana tuntuukaan omalta. Tajuun tällä hetkellä täällä Saksassa kokevani todennäköisesti jonkunnäköstä uuden maan kulttuurishokkia ja Turkin ajoilta jatkuvaa palautumisshokkia sekaisin. Näin ollen Turkin hyvät puolet korostuu ja Saksaan mä opettelen vasta sopeutumaan. Mutta silti. Mä kyllä tykkään Saksasta, täällä on kaunista ja ihmiset on suurilta osin ystävällisiä ja ulkomaalaisten suuren määrän takia tänne on ollu helppo sulautua joukkoon. Saksan kieli kuulostaa jännittävältä ja paikan missä marraskuussa on asteita +18 on oltava hyvä paikka. Brezelitkin maistuu hyvältä. Mutta mun tähän astisten kokemusten mukaan Saksa on myös hyvin paljon samankaltainen kun Suomi, ja vaikka Suomi kuinka rakas kotipaikka oliskin, niin alun alkaen mä halusin Suomesta pois. Johonkin missä arki ei olis niin samanlaista päivästä toiseen, missä vois nauttia olostaan päivittäin sellasessa ympäristössä missä on hyvä olla. Tää kuulostaa varmaan hölmöltä muiden korviin, onhan tää varmasti monen parikymppisen suusta kuultuna aika kliseinen juttu.





Pyykkiepisodin jälkeen lähdin istuskelemaan lemppari halppískahvilaan kirja mukanani. En oo oikeen mikään kahviloissa istuskelija, Turkissa kavereita on mun mielestä kiva nähä kahviloissa sillon tällön, mutta että lähtisin yksin ihan vaan hengailemaan on tosi harvinaista. Tällä kertaa viihdyin kuitenkin pari tuntia, oli kiva vaan istua ja syödä simit pitsaa (!!) teen kanssa, ihmetellä menoa Baraj Yolulla ja miettiä sitä millasen tulevaisuuden itelläni nään, millasen sen haluaisin olevan ja mitä mä voin tehdä saavuttaakseni tiettyjä asioita. Haaveilin myös vähän tulevasta vuodesta ja mitä kaikkea haluaisin siihen sisältyvän. Mä oon miettiny muutenkin viime viikkoina tosi paljon kaikkea ja oikeesti syventyny omiin ajatuksiini sen sijaan että vaan sysäisin ne syrjään niinkun valitettavan usein tuppaan tekemään. Vaikka tollanen mietiskely ja haaveilu tekee mut välillä vähän haikeeks, teki se samalla kuitenkin tosi hyvää että sain omia ajatuksia selkeytettyä. Nyt on taas vähän helpompi lähtä sellaseen suuntaan mihin haluaa elämässä mennä. Lopulta kun sain Hakanin kotiin iltapäivällä me lähdettiin käymään Atatürkin puistossa ja ettimässä jotain järkevää ruokapaikkaa. Päädyttiin kuitenkin syömään KFC ruokaa, kolmas ilta peräkkäin cig köfteä ois ollu kuulemma liikaa. Illalla meidän oli tarkotus mennä ulos oluselle, mutta mun fiilikset ei ollu ihan parhaasta päästä ja itkin hetken jos toisenkin tulevaa Saksaan paluuta. Päädyttiin sit lopulta vaan hakemaan parit kaljat kotiin ja pelattiin tietokoneella Mortal combatia ja syötiin sandwichjäätelöitä. Kesällä voitin muuten yhen jos toisenki Hakanin kaverin Mortal combatissa ja oon siitä asti ollu aina valmis pariin matsiin hehe.




Lauantai oli koko mun viikon lempparipäivä koska tehtiin niin paljon kaikkea kivaa ja olin koko päivän vaan niin onnellinen vaikka tiesin että sunnuntaiaamuna mun pitäis lähteä. Herättiin sopivasti kymmenen aikaa aamulla ja syötiin porukalla aamupalaa ennenkun lähdettiin Hakanin kanssa käymään keskuspuistossa ja yhdessä ihanassa kahvilassa puiston laitamilla. Syyskuussa ennen Suomeen paluuta oltiin käyty tuolla Fatman ja Eyüpin kanssa 'vikoilla kahveilla' ja ihastuin tohon paikkaan heti. Sahil aile cay bahcesi nimeä kantava kahvila on ihan joen äärellä ja kahvilan vierestä voikin lähteä pienille ajeluille gondoliveneillä. Kahvila omistaa myös aikamoisen määrän kaikenlaisia lintuja papukaijoista fasaaneihin ja ankkoihin, jotka muuten asuu söpöissä joessa kelluvissa mökeissä. Ennen keskuspuistoon menoa hypättiin kuitenkin bussista pois paljon ennen oikeeta pysäkkiä, ja kysyinkin Hakanilta eikö se muka tiedä että meillä on vielä matkaa pari pysäkkiä ennen oikeeta pysäkkiä. Sain kuitenkin osakseni vaan hyssyttelyä ja pian löysinkin itteni Adana Demirsporin fanikaupasta valikoimasta itelleni synttärilahjaa. Ihan paras ylläri ikinä! Sen lisäks että sain viettää ihan koko päivän Hakanin kanssa, pääsin myös vihdoin näkemään loput Perheestä, koko työporukan ja muita ihmisiä ketkä tuli mulle tutuksi vuoden aikana Atoderin kautta. Atoder oli syksyn aikana tehnyt dokumenttileffan talassemiasta ja tää dokumenttileffa esitettiin lauantaina Seyhanin kulttuurikeskuksessa mihin mekin Hakanin ja Zeynepin kanssa mentiin. Oli niin kiva nähdä kaikkia tärkeitä ihmisiä samalla kertaa, päästä vaihtamaan kuulumisia ja oli niin ihana huomata että vaikka mä oonkin lähtenyt joukosta pois ja tilalle odotellaan jo uusia vapaaehtoisia niin oon silti aina tervetullut ja lämpimästi vastaanotettu.





Kulttuurikeskukselta lähdettiin takasin kotiinpäin teelle, mut kotona meitä odottikin kämppikset ja parit muut kaverit maailman söpöimmän kakun kanssa. Kakun päälle oli joku raukka kahvilatyöntekijä joutunu taiteilemaan onnentoivotukset, sen jäbän ilme oli ollu kuulemma näkemisen arvonen kun näki minkä suomenkielisen hirviötekstin joutu kakun päälle kirjottamaan. Mä olin mielessäni harmitellu sitä kuinka ois ollu kiva viettää synttärit Turkissa, mutta en ois koskaan kuvitellu että oikeesti mulle ois tällasta järkätty, olihan mun synttäreihin vielä vajaa pari viikkoa aikaa. Kakun jälkeen lähettiin vielä kunnon ruoalle Bedoon, olinkin jo kaivannut niiden ruokia hehh.

Mun Saksaan lähtö suju sunnuntaiaamuna suht kivuttomasti, tällä kertaa päästiin lentokentälle asti ennenkun kävin itkemään lähtöä ja sain itteni koottua taas kasaan jo ensimmäisen lennon aikana. Tällä hetkellä mulla on ihan hyvät fiilikset, eikä mulle oo oikeestaan iskenyt vieläkään se kuuluisa reissun jälkeinen masennus mikä ainakin mulle usein iskee. Välillä iskee pieni haikeus, joko se lomaviikko oikeesti meni? Mut toisaalta seuraavien viikkojen aikana on tulossa paljon kaikkea kivaa, mm. Itävallan reissu on suunnitteilla, jouluksi ja uudeksi vuodeksi mä lähden Suomeen ja siitä jo kuukauden päästä mä oon toivottavasti taas matkalla Adanaan.