maanantai 26. lokakuuta 2015

Synkkä sunnuntai

"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

Pienen matkan päässä Münchenistä luoteeseen sijaitsee Dachaun kaupunki. Niinkuin muuallakin, näin sunnuntaisin kaupungilla on hiljaista. Hyppään junasta Dachaun asemalla ja kävelen viereiselle bussiasemalle. Kuulen bussissa puhuttavan italiaa, englantia ja espanjaa, siitä tiedän tulleeni oikeean bussiin. Mietin miltä tuntuisi asua tässä surullisen kuuluisassa kaupungissa. 


Dachaun keskitysleiri oli natsien ensimmäinen keskitysleiri. Sen avauduttua vuonna 1933 ensimmäiset vangit olivat poliittisia vankeja, sosiaalidemokraatteja, kommunisteja, kristillisiä ja liberaaleja poliitikkoja. Parin vuoden päästä Dachauhun vangittiin Jehovan todistajia, homoseksuaaleja ja siirtolaisia. Sitten juutalaisia ja romaneja. Alunperin keskitysleiri oli rakennettu kuudelle tuhannelle ihmiselle. Amerikkalaisten joukkojen vaputtaessa leirin siellä oli viisinkertainen määrä vankeja. 12 vuoden aikana Dachaussa oli yli 200 000 vankia. 31 591 raportoitua kuolemaa, tuhansia raportoimattomia. Sisälle leiriin käveltiin arbeit macht frei, työ vapauttaa, portin läpi.


Suoraan portilta avautuu suuri piha. Joka aamu ja ilta vangit kokoontuivat pihalle laskentaan. Joskus kuolleet oli kannettava laskentaan mukaan. Oli seisottava suorassa, katse tiukasti eteenpäin. Joskus vankeja seisotettiin laskennassa pitkiä aikoja, sairaita tai pyörtynyttä vierustoveria ei saanut auttaa.


Keskitysleirin vankilaa kutsuttiin Bunkkeriksi. Erillään muusta leiristä, ison rakennuksen takana. Vankeja pidettiin pimeissä selleissä viikkoja, jopa kuukausia. Bunkkerissa vankeja pahoinpideltiin ja kidutettiin. Selleihin rakennettiin pieniä pimeitä koppeja, joissa vangit saattoivat seisoa päiviä. Kopeissa oli mahdotonta istua. Piha bunkkerin ja suuren rakennuksen välissä päättyy betonimuuriin jota vasten moni ammuttiin.


Pakkotyötä, kidutusta, itsemurhia, "itsemurhia", sairauksia, lääketieteellisiä kokeita, murhia, nälkää. Aluetta vartioitiin seitsemästä vartiotornista pakoyritysten varalta. Ennen piikkilanka- ja sähköaitoja ja suurta puroa on kolme metriä leveä nurmikkoalue, "no mans land". Jos vanki astui nurmikolle oli vartijoilla lupa ampua tämä paon yrittäjänä. Vartijat saattoivat napata vangin lippalakin, heittää sen nurmikolle ja käskeä tämän noutamaan omaisuutensa. Vartijalla oli lupa ampua.


Vanhoissa kuvissa vuodelta 1938 leveän tien molemmin puolin kasvoi pienen talon korkuisia poppelipuita. Tänäpäivänä puiden latvat kurkotteli jo kaukana korkeuksissa. Tätä tietä pitkin käveltiin aamuin illoin parakista laskentaan ja laskennasta parakeille. Näiden puiden juurella tavattiin ystäviä muista parakeista, vaihdettiin informaatiota. Puiden vieressä olleista kolmestakymmenestä asuinparakista ei ollut enää yhtäkään alkuperäistä jäljellä, vain kaksi kunnostettua parakkia näyttämään meille muille millaisissa sängyissä nukuttiin ja minkälaisiin lokeroihin omat vähät tavarat laitettiin. Sänkyjen vieressä oli pitkiä penkkejä ringissä, istuttiinkohan näissä ikinä myöhään yöhön, laulettiinko, tanssittiinko, kerrottiinko vitsejä?


Käynti Dachaussa herätti niin paljon uusia kysymyksiä. Ennen tapahtuma oli ollut vaan kuvia netissä ja tietoa kirjoista, elokuvia ja dokumentteja näistä kauheuksista. Mutta että kävellä niitä samoja teitä, nähdä ne sellit ja vuosien aikana kasvaneet puut. Toisaalta tuntui niin väärältä kävellä siitä portista sisään, kävellä ympäriinsä ja katsoa sitä kaikkea ja lopulta kävellä siitä portista ulos. Toisaalta mun mielestä jokaisen pitäisi käydä tuolla, ettei se unohtuisi ja toistuisi.


6 kommenttia:

  1. :( Tekisi varmasti hyvaa vierailla tuolla. Jarkyttavaa. Toivottavasti ihminen olisi oppinut jotain vaikka vaikeaa siihen on uskoa kun katsoo maailman tilannetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vierailu oli kyllä ehdottomasti kannattava, musta on hyvä että noita paikkoja pidetään auki jokaiselle vierailla. Siinä oot kyllä aivan oikeessa, mitä kaikkea ihmiset voiskaan saada aikaan jos kaikkien tarkotusperät olis hyviä..

      Poista
  2. Vitsit ootin tätä postausta, kun näin sun kuvat Instagrammista! Varmasti oli todella pysäyttävä kokemus. Itsekin haluaisin kovasti vierailla, mutta oon sen verran herkkä ihminen että luultavasti vain pillittäisin koko ajan. En pysty edes katsomaan leffoja aiheesta ilman hirveää ahdistusta. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä pysäyttävä kokemus ja aika hurjalta tuntu kun oikeesti mietti että toi paikka on ihan aito eikä vaan rakennettu näyttämään siltä. Tuolta ei kyllä kuivin silmin pois päässy, enkä ollu ainoa joka kyyneleitä pyyhki.. Koko holokausti on niin kauhee juttu että eikai sitä kunnolla ees pysty ymmärtämään :(

      Poista
  3. Varmasti oli pysäyttävä kokemus! Itse en ole nähnyt kuin pintaraapauksen vastaavaan. Joitakin vuosia sitten kävin Vilnan KGB-museossa. Siellä on myös pieniä sellejä joihin just ja just mahtui yksi ihminen. Se oli jo karmivaa. Mitä sitten jos näkisi tuon kaiken, koko keskitysleirin, huh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toikin kuulostaa mielenkiintoiselta ja varmasti sieltäkin saa paljon tietoa asiasta. Musta on niin hyvä että noita erilaisia museoita löytyy ympäri Eurooppaa.

      Poista