perjantai 30. lokakuuta 2015

Syysloma alkakoon


Tässä se päivä nyt vihdoin on! Kaksi viikkoa sitten tuntui ettei päivät liiku mihinkään, mutta lopulta nää viikot menikin aika äkkiä. Pikkuhiljaa alkaa jännitys hiipimään mun mieleen, ihanaa olla kohta taas siellä, missä tietää kadut ja kulmat ja missä on niin hyvä olla. Jotenkin käsittämätöntä että oon ollut Adanasta pois jo melkein kaksi kuukautta. Välillä koko sen aikainen elämä tuntuu vaan todentuntuiselta mutta kaukaiselta unelta, toisinaan taas kelaan mielessäni niitä hetkiä kun vaikka juoksin rappukäytävässä omalle kotiovelle tai kun kävelin töihin eskariin. Tosin niitä hetkiä on aika harvassa, oon pyrkinyt olemaan ajattelematta liikaa ettei tulis ihan liian kova ikävä. Nyt tätä kirjoittaessa iski ihan kamala ikävä haha. Onneksi kuitenkin pian alkaa mun suuri seikkailu Münchenistä Adanaan ja siellä mä sitten oon. Seitsemän kokonaista päivää. Aika vähän mutta parempi sekin kun ei mitään! Mun matka kotiovelta kotiovelle tulee kestämään kaiken kaikkiaan noin 26 tuntia. Ihan käsittämätöntä, en oo ikinä reissannu putkeen noin pitkää aikaa! Nappaan ensin Herrschingistä junan Müncheniin, minkä jälkeen vaihdan bussiin joka mut (kaiken toivon mukaan hehh) vie yön aikana Berliiniin. Aamupäivällä diipailen itteni junalla Berliinin keskustasta lentokentälle, sitten lennän Istanbuliin ja lopulta Istanbulista Adanaan. Ja sitten taas sama homma toisinpäin ensiviikon sunnuntaina. Olisin voinut matkustaa Münchenistä suoraan Istanbuliin, mutta koska meillä on Baijerin alueella syyslomat niin lentojen hinnat oli aivan älyttömän kalliit minkä lisäksi olisin kerennyt olla Adanassa vaan vajaat viisi päivää. Berliinin kautta lentäminen vei siis voiton tällä kertaa.

Eniveis, mä lähden nyt tekemään viimiset pakkailut ja parin tunnin päästä istunkin jo junassa kohti Müncheniä. Kivaa viikonloppua kaikille, palaillaan taas loman jälkeen!

maanantai 26. lokakuuta 2015

Synkkä sunnuntai

"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

Pienen matkan päässä Münchenistä luoteeseen sijaitsee Dachaun kaupunki. Niinkuin muuallakin, näin sunnuntaisin kaupungilla on hiljaista. Hyppään junasta Dachaun asemalla ja kävelen viereiselle bussiasemalle. Kuulen bussissa puhuttavan italiaa, englantia ja espanjaa, siitä tiedän tulleeni oikeean bussiin. Mietin miltä tuntuisi asua tässä surullisen kuuluisassa kaupungissa. 


Dachaun keskitysleiri oli natsien ensimmäinen keskitysleiri. Sen avauduttua vuonna 1933 ensimmäiset vangit olivat poliittisia vankeja, sosiaalidemokraatteja, kommunisteja, kristillisiä ja liberaaleja poliitikkoja. Parin vuoden päästä Dachauhun vangittiin Jehovan todistajia, homoseksuaaleja ja siirtolaisia. Sitten juutalaisia ja romaneja. Alunperin keskitysleiri oli rakennettu kuudelle tuhannelle ihmiselle. Amerikkalaisten joukkojen vaputtaessa leirin siellä oli viisinkertainen määrä vankeja. 12 vuoden aikana Dachaussa oli yli 200 000 vankia. 31 591 raportoitua kuolemaa, tuhansia raportoimattomia. Sisälle leiriin käveltiin arbeit macht frei, työ vapauttaa, portin läpi.


Suoraan portilta avautuu suuri piha. Joka aamu ja ilta vangit kokoontuivat pihalle laskentaan. Joskus kuolleet oli kannettava laskentaan mukaan. Oli seisottava suorassa, katse tiukasti eteenpäin. Joskus vankeja seisotettiin laskennassa pitkiä aikoja, sairaita tai pyörtynyttä vierustoveria ei saanut auttaa.


Keskitysleirin vankilaa kutsuttiin Bunkkeriksi. Erillään muusta leiristä, ison rakennuksen takana. Vankeja pidettiin pimeissä selleissä viikkoja, jopa kuukausia. Bunkkerissa vankeja pahoinpideltiin ja kidutettiin. Selleihin rakennettiin pieniä pimeitä koppeja, joissa vangit saattoivat seisoa päiviä. Kopeissa oli mahdotonta istua. Piha bunkkerin ja suuren rakennuksen välissä päättyy betonimuuriin jota vasten moni ammuttiin.


Pakkotyötä, kidutusta, itsemurhia, "itsemurhia", sairauksia, lääketieteellisiä kokeita, murhia, nälkää. Aluetta vartioitiin seitsemästä vartiotornista pakoyritysten varalta. Ennen piikkilanka- ja sähköaitoja ja suurta puroa on kolme metriä leveä nurmikkoalue, "no mans land". Jos vanki astui nurmikolle oli vartijoilla lupa ampua tämä paon yrittäjänä. Vartijat saattoivat napata vangin lippalakin, heittää sen nurmikolle ja käskeä tämän noutamaan omaisuutensa. Vartijalla oli lupa ampua.


Vanhoissa kuvissa vuodelta 1938 leveän tien molemmin puolin kasvoi pienen talon korkuisia poppelipuita. Tänäpäivänä puiden latvat kurkotteli jo kaukana korkeuksissa. Tätä tietä pitkin käveltiin aamuin illoin parakista laskentaan ja laskennasta parakeille. Näiden puiden juurella tavattiin ystäviä muista parakeista, vaihdettiin informaatiota. Puiden vieressä olleista kolmestakymmenestä asuinparakista ei ollut enää yhtäkään alkuperäistä jäljellä, vain kaksi kunnostettua parakkia näyttämään meille muille millaisissa sängyissä nukuttiin ja minkälaisiin lokeroihin omat vähät tavarat laitettiin. Sänkyjen vieressä oli pitkiä penkkejä ringissä, istuttiinkohan näissä ikinä myöhään yöhön, laulettiinko, tanssittiinko, kerrottiinko vitsejä?


Käynti Dachaussa herätti niin paljon uusia kysymyksiä. Ennen tapahtuma oli ollut vaan kuvia netissä ja tietoa kirjoista, elokuvia ja dokumentteja näistä kauheuksista. Mutta että kävellä niitä samoja teitä, nähdä ne sellit ja vuosien aikana kasvaneet puut. Toisaalta tuntui niin väärältä kävellä siitä portista sisään, kävellä ympäriinsä ja katsoa sitä kaikkea ja lopulta kävellä siitä portista ulos. Toisaalta mun mielestä jokaisen pitäisi käydä tuolla, ettei se unohtuisi ja toistuisi.


lauantai 24. lokakuuta 2015

Herzogstand

Oon ollu hävettävän laiska. Laiska matkaaja, turisti ja uuteen kotipaikkaan tutustuja. Oon ollut nyt Saksassa viisi viikkoa, ja näiden viikkojen aikana oon saanu takapuoleni siirrettyä vaan Müncheniin ja takaisin kylään. Mitä mä oon Münchenissäkään tehnyt? Käynyt yhdessä puistossa, Oktoberfesteillä, seikkailut metrolla ja juonut kaljaa ja Yormasista ostettua halpaa (mut hyvää) lonkeroa. Siis voitteko kuvitella! En oo tehny mitään jännittävää ja turistia. Syytän siitä kuitenkin sateisia viikonloppuja ja aikaisin pimeneviä arki-iltoja. Neuchwansteinin prinsessalinnaankaan ei lopulta lähdetty huonon sään takia. Viime vuonna alko tässä vaiheessa olla jo viisi uutta kaupunkia nähty Turkista, tosin ei oo ihan reilua verrata Turkin aikoihin missä mulla ei alkuun ollu oikeesti arkisin mitään tekemistä (= oli aikaa matkustella). Tänään kuitenkin asiaan tuli muutos!


Sinne kiivettiin ylös asti!

Säätiedotteet lupaili vihdoinkin tän kaiken sateen ja pimeyden keskelle täydellistä päivää, 17 astetta lämpöä ja pelkkää aurinkoa, joten mun perhe päätti lähteä viettämään lauantaita Alpeille. Olin tervetullut mukaan joten mikäs siinä! Vaikka en oo mikään innokas laskettelija tai vaeltaja niin Alpit on ollu mulle jo pitkään sellanen "ois kiva joskus käydä" -juttu, vähän niinkuin Oktoberfestitkin oli. Mietin kuitenkin tänne tullessa että onkohan Alpeilla mulle mitään tarjota jos mua ei kerta innosta laskettelu eikä mikään hurja vaeltaminenkaan, mitä mä siellä sitten tekisin? Ajattelin kuitenkin tarttua tilaisuuteen, parin tunnin vuorilla kävelyssä tuskin menettäisin yhtään mitään ja reitinkin luvattiin olevan ihan vaaraton tällaselle alottelijalle.




Aamulla puoli kymmeneltä käännettiin auton nokka kohti etelää ja lähdettiin ajelemaan kohti Herzogstandia. Meiltä paikanpäälle ajaa reilussa tunnissa, ei siis mikään hurjan pitkä ja uuvuttava ajomatka. Vajaan tunnin ajon jälkeen ajettiin ensin serpenttiinitietä ylös reiluun kahdeksan sadan metrin korkeuteen älyttömän upeisiin maisemiin värikkäiden puiden reunustaman järven rantaan mistä jatkettiin vuorelle ylös gondolihissillä. Hissillä matka taittui parissa minuutissa, kävellen hommaan olis kuulemma saanu uppoomaan enemmän ja vähemmän kaksi tuntia. Matkan helppo osuus oli siis takana ja seuraavaks alkoi meikäläistä pelottava fyysinen osuus, jalkaa toisen eteen ja edessä siintävää huippua kohti! Siinä vaiheessa kun näin vuoren huipulta laskeutuvan alle 5-vuotiaita ja yli seitsemänkymppisiä kanssareissaajia uskalsin huokasta helpotuksesta, ehkä mullakin on kaikki mahdollisuudet päästä ylös asti haha.




Mä en oo ihan varma kuinka kauan me käveltiin huipulle mutta ei siinä kovin kauaa nokka tuhissu. Reitti oli ihanan helppo, suurimmilta osin tasasta, leveää polkua, joissain kohdissa sai katsoa tarkkaan mihin astui ja välillä piti kiipeillä kivien päällä, mutta niinkun sanottu huippua valloittamassa oli kaiken ikäsiä ja rotusia reippailijoita. Pienemmätkin koirat sulavasti paineli menemään pitkin polkuja lauantaisella lenkillään. Yritin bongailla vuorieläimiä mutta en onnistunut löytmään yhtäkään vuorivuohta, sen voisikin lisätä Saksa-bucketlistiin haha.




Huipulta alas laskeutuminen kävikin sit vähän joutuisammin ja käytiin testaamassa paikan päällä oleva ravintola ennen takaisin gondolihissille kävelyä. Tän ravintolan näkymät oli ainakin ihan huippuluokkaa, kelpas syödä upeissa maisemissa. Oli myöskin niin hassua tajuta että ihan kivenheiton päässä on Itävalta. Tai kivenheitolta se ainakin ylhäältä käsin vaikutti, lähellä olevat vuoret kuuluu vielä Saksalle, mutta jo toinen vuoririvi on Itävallan omaisuutta. Tolla hetkellä sain taas sen ihanan tunteen mikä on ollu hetken kadoksissa, mä haluan matkustaa lisää. Heti kun oon palannut Adanasta alan suunnittelemaan tulevia reissuja. Listalla on ainakin Itävalta ja pari muutakin naapurimaata. Nyt siis käsi ylös kaikki Saksaa/lähialueita tuntevat, nyt saa suositella mielenkiintosia paikkoja, missä kaikkialla kannattaa käydä?



Kun odoteltiin gondolihissiin pääsyä nähtiin kun ylös vuorelle tuli bändi soittokamppeineen ja mietittiin mitkähän bailut siellä ravintolassa ollaan järkkäämässä, osa ravintolasta kun oli suljettu varauksen vuoksi. Meidän päästyä maan kamaralle seuraavalla gondolilla lähti ylös juhlapukuihin pukeutuneita ihmisiä sydänilmapalloja kourassa, pääteltiin kyseessä olevan häät. Tällä hetkellä ei kyllä tuu munkaan mieleen mitään parempaa paikkaa pistää häitä pystyyn kun Herzogstand, oli siellä vaan niin upeet maisemat.




Ennen takaisin auton kyytiin istumista ja serpentiinitietä alas ajelemista käytiin istuskelemassa järven rannalla ja nauttimassa vielä luonnon väreistä, siis kattokaa noita puita! Olin ihan sanaton kuinka upeet voikaan maisemat täällä olla. Tää päivä oli kyllä kaiken kaikkiaan tosi ihana, oli niin kiva viettää aikaa perheen kanssa upeessa paikassa vapaa-ajallakin. Kulunut viikko on menny kaikessa arjen hässäkässä tosi äkkiä mikä on ihanaa siks että Turkin reissu lähenee, ihana päästä rakkaisiin paikkoihin näkemään kaikkia tärkeitä ihmisiä ja ottamaan rennosti. Huomenna käydään vielä tyttöjen kanssa yhessä must visit -paikassa ennen uuden viikon alkamista, mut siitä enempi huomenna..

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Hyvä päivä koska...

... lapset heräsi aamulla ennen mua,

löysin kaupasta mustikkarahkaa, 


aurinko paistoi,

nukuin (aamu)päiväunet,

kuuntelin koko päivän Koray Avcia,

näin kadulla tuttuja,



junamatka Müncheniin lasten kanssa meni moitteettomasti,

myös Münchenissä paistoi aurinko,

tajusin Münchenin olevan aika kaunis,


takaisin kotikylään tuleva juna oli pari minuuttia myöhässä,

junan myöhästymisen takia olin ajoissa saksan kurssilla,

sain uuden kaverin,

jaksoin pyöräillä koko ylämäen kotiin,


sain kehuja,

ostin bussiliput Berliiniin ensiviikoksi,

laskin Berliiniin olevan enää yhdeksän yötä, 

ja Adanaan kymmenen,


söin jauhelihakeittoa,

tehtiin tyttöjen kanssa viikonloppusuunnitelmia,

huomenna on jo torstai,


ja kohta pääsee viileisiin lakanoihin nukkumaan!

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Tavallinen tiistai

Herään ensimmäisen kerran itsekseni 5.35 ja toisen kerran 5.55. Ahdistaa! Miksen voi osata nukkua täällä kellon soittoon asti? Lopulta mun herätyskello soi 6.15 ja pomppaan ylös heti väsymyksestä huolimatta. Jos kyseessä olisi oma kouluunlähtö torkuttaisin niin pitkälle kun mahdollista, mutta koska mulla on kaksi pientä koululaista huolehdittavana on parempi nousta heti ylös. Käyn ensitöikseni sytyttelemässä valoja yläkertaan ja avaan lastenhuoneen oven. Annan lasten heräillä itsekseen ja painelen keittiöön tekemään lapsille eväät kouluun. Leipää, hedelmiä, kasviksia ja jugurttia eväslaatikkoihin ja juomapullo reppuun. Tähän aikaan aamusta oon itekin aika zombi mutta onneksi aamutoimet hoituu jo rutiininomaisesti eikä porkkanoita pilkkoessa tarvitse miettiä yhtään mitään. Valmistelen lapsille aamupalaa, mysliä ja kaakaota, ja kello 6.44 lapset tulee syömään. Tällä välin käyn itse vaihtamassa päivävaatteet päälle ja petaan oman petini. 6.54 juodaan vielä kaakaota ja leikitään legoilla ja pehmoleluilla. Tekstaan huomenet Turkkiin WhatsAppin kautta ja toivotetaan hyvät työpäivät perheen vanhemmille.


7.06 kuunnellaan vessassa Taylor Swiftiä ja ihastellaan biisin musiikkivideota samalla kun puetaan vaatteita päälle, mietitään mikä on hienoin t-paita ja puetaan pehmolelullekin housut jalkaan. Laitan samalla omatkin hiukset kuriin ja meikkiä naamaan. Taylor Swift vaihtuu Frozen -elokuvan biiseihin 7.25 kun pestään hampaat ja laitetaan tytön hiukset ponnarille. Tasan 7.30 käy käsky; takit päälle ja kengät jalkaan, kohta lähdetään! Saan vähän vastusteluja, eikö voitais pelata vielä yksi peli? Rappukäytävässä ollaan siitä huolimatta jo kello 7.40, kunnes muistan että tälle päivälle on luvattu sadetta.


Äkkiä takas sisälle, kenkien vaihto kumisaappaisiin ja sateenvarjot kainaloon. Koulumatka voi alkaa, 7.45 ollaan jo matkalla kohti koulua, onneksi koulumatka ei ole pitkä. Koululla huomataan tytön sisäkenkien kadonneen, onneksi ne kuitenkin löytyy luokkakaverin naulakosta.



8.01 oon ulkona koulusta ja väsymyksen takia päätän käydä kaupan kautta ennen kotiin paluuta. Pelkään että jos meen suoraan kotiin niin sänky veis voiton ja menisin takaisin nukkumaan. Käyn läheisessä Tengelmannissa ostamassa aamupalaksi brezelin ja hedelmärahkaa, iltapäiväksi energiajuoman. Sekoilen sanoissa kassalla, auf wiedersehenistä tulee jotain ihan muuta ja toivon että mun ulkomaalaisuus loistaa pitkälle. Parempi kai olla sekoileva ulkkis kun outo paikallinen haha.



Oon kotona jo 8.25 mutta jumitun kylpyhuoneen penkille selaamaan instagramia, facebookkia ja uusia postauksia. Kun puhelin on selattu siistin yläkerrasta tavarat omille paikoilleen ja lasten aamupalat pois pöydältä. 8.55 teen oman aamupalani, pistän Netflixistä Big Bang Theoryn pyörimään kahden jakson verran.


Oon tehnyt tiistaista itelleni siivouspäivän ja seuraavat pari tuntia pyhitänkin imurille ja pölyräteille. Kesken siivouksen oven taakse tulee joku mies kyselemään jotain galluppia, sanon etten osaa saksaa ja mies jatkaa matkaansa toisten ovien taakse. Kuumottelen miehen oikeita motiiveja, sillä muutama viikko takaperin läheisessä kylässä vanha pappa oli päässyt hengestään ryöstäjien takia. 11.40 oon viimein valmis ja lagailen hetken sängyssä puhelinta selaillen. Puhun äidin ja mummin kanssa vajaan tunnin Skypessä.


12.30 kaivan saksan kirjat esille ja teen maanantaina saadut kotiläksyt. Oon jonkun verran muita kurssilaisia jäljessä koska alotin kurssin muita myöhemmin mutta kiitän 15-vuotiasta itseäni joka edes joskus oli kuulolla ruotsin kielen tunneilla. Siis en ois ikinä uskonu et ruotsin kieli oikeesti tulis auttamaan mua joskus oppimaan saksaa haha. 


13.00 syön välipalaa ja alan valmistautua koululle lähtöön. Tasan tunnin päästä kello 14.00 oon koululla, moikkaan tutut iltapäiväkerhon ohjaajat ja metsästän lapset eri luokista. Ollaan ulkona ennätysajassa, yleensä iltapäiväkerhossa on niin jees ettei sieltä tekis mieli lähtee kotiin ollenkaan. Jäädään koulun pihalle hetkeksi leikkimään hippaa kunnes alkaa sataa. Manaan mielessäni varmaan miljoonatta kertaa SunExpressin ja mun kadonneen matkalaukun, mun ainoot hyvät kengät kun on siellä. Onneksi sade lakkaa nopeasti eikä mun kengät kastu ihan läpimäriksi.



Kotona ollaan 14.50, tarkistan tulleet läksyt ja teen lapsille välipalaa sillä välin kun lapset leikkii omia leikkejään. Välipalan ja mun kahvin jälkeen on läksyjen aika, 16.33 on molempien läksyt tehty. Kissat juoksee ympäri kotia ja koko ajan jommalle kummalle saa olla avaamassa ulko-ovea. Koko on tuonut kuolleen linnun terassin ovelle ja toivon että se kantais sen itse pois.



16.40 annan lapsille luvan katsoa lastenohjelmia sen aikaa kun lämmitän kanaa ja keitän riisiä. Riisin kiehumista odotellessa katselen lentoja Suomeen joulun pyhiksi. Mulla olis mahdollisuus taas päästä töihin viideksi päiväksi rakettimyyntiin. Onneksi ei oo vielä kiire päättää lähdenkö Suomeen 'lomalle' vai jäänkö tänne.


17.04 riisi on viimein valmis ja kanakin lämmintä, katan pöydän ja odottelen muutaman minuutin lastenohjelman päättymistä. Lapsille ei maistu riisi, miksei oo pastaa? Perheen isä tulee kotiin vähän tavallista myöhemmin tasan kello 18.00, vaihdetaan kuulumiset päivästä ja kerron miten meillä on päivä mennyt.


18.10 soitellaan Hakanin kanssa Skypessä ja harmikseni kuulen että Hakanin kämppiksen tyttöystävä lähtee Adanasta takaisin kotiinsa samana päivänä kun mä saavun Adanaan. Ois ollu niin kiva taas nähdä. Ehkä sitten keväällä? 18.50 lopetellaan puhelua ja mä käyn siivoomassa lastenhuoneen yökuntoon. Normaalisti tehtäis se lasten kanssa yhdessä, mutta ilta on venynyt jo vähän pitkäksi. Huone on aika äkkiä siivottu, lasten mennessä sänkyyn mäkin tuun istuskelemaan omaan huoneeseeni 19.00 ja lueskelen suomityttöjen WhatsApp keskustelua. Meidän piti nähdä porukalla mutta mun ei olis enään ollut mitään järkeä lähtee Müncheniin ilta kuuden jälkeen, joutuisin jo kohta kääntymään takaisin kotiin päin.


19.25 meen olohuoneeseen juttelemaan perheen vanhempien kanssa kuluneesta päivästä ja puhutaan keskiviikon suunnitelmista. Keitän teetä ja tunnin päästä oon taas omassa huoneessani, selaan instagramin ja facebookin. Suihkun jälkeen istun koneelle kello 21.35 ja muokkaan tämän postauksen kuvat valmiiksi ja lisään ne bloggeriin. Panikoin vähän tulevaisuutta ja lueskelen hetken nettisivuja liittyen ensikevään yhteishakuun.


22.20 meen sänkyyn selailemaan hetkeksi puhelinta, nauran tyhmille vineille, juttelen Hakanin kanssa ja viimein vähän kello 23.00 jälkeen koko kämppä on hiljainen ja mäkin alan unille.


Sellainen oli meikäläisen perus arkipäivä Saksassa. Maanantaisin ja keskiviikkoisin lisää actionia päivään tuo mun kielikurssi ja keskiviikkoisin yleensä matkataan lasten kanssa junalla Müncheniin Suomikouluun. Tää keskiviikko on kuitenkin poikkeus, tänään tehdään pannukakkua ja katsotaan leffaa, ja jos yhtään noita lapsia jo tunnen niin mitä luultavimmin se elokuva tulee olemaan Frozen haha. Nyt taas kello lähentelee jo yhtä, mun on siis aika laittaa itteni valmiiksi koulusta hakua varten :)

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Hans im Glück

Eilisellä piknikillä sovittiin että tänään sunnuntaina mentäis käymään jossain museossa, täällä Münchenissä kun tietyissä museoissa on sunnuntaisin sisäänpääsy vaan euron. Suunnitelmana oli kai suunnata sinne heti kello yhdeltä, mut taidettiin olla museossa vasta joskus neljän aikoihin; jäädään aina jumittamaan meidän tapaamispaikalle juna-asemalle vähintään tunniks eikä tääkään päivä ollu poikkeus, lisäks mentiin vielä juna-aseman Burger Kingiin parantelemaan tyttöjen darraa hetkeksi. Lopulta seikkailtiin ittemme metrolla kohti museoita ja päädyttiin erääseen modernin taiteen museoon.



Mä en oo oikeestaan mikään kauheen innokas taidemuseoissa kävijä, tykkään enemmän sellasista museoista missä on oikeesti jotain tarinaa, mm. sotamuseot ja Kotkan Vellamo on mun mielestä tosi kiinnostavia. Oli kuitenkin kiva nähä tyttöjä, päästä taas Müncheniin eikä euron pääsymaksu museosta oo kovin paha niin mikäs siinä! Taidettiin kyllä enemmän vaan naureskella omille jutuillemme kun keskittyä itse näyttelyihin, mut en tiiä voiko kauheesti enempää odottaa vähän nukkuneilta nälkäsiltä ihmisiltä.. Kunnes lopulta päästiin itse asiaan ja lähettiin syömään!




Ruokapaikaksi valikoitu 'koivupaikka' eli Hans im Glück, mistä nää kuvatkin on, jonka joku tytöistä oli joskus bongannu. Sisätiloissa tosiaan oli koivuja ja tosi lämmin tunnelma ja ravintolassa ollessa oli ihan sellanen fiilis vähän kun ois keskellä metsää ollut. Istuttiin kuitenkin suht lähellä uloskäyntiä joten mun kuvista ei nyt välttämättä niin näy se tunnelma mikä tuolla oli, mutta tuonne on ehdottomasti mentävä joskus uudestaan ja suosittelen muillekin Saksan matkaajille, ymmärtääkseni näitä rafloja on muuallakin kun vaan Münchenissä. Ruokalistalta meille valikoitu hampurilaisia ja oli meinaan niin hyviä. Kannatti kärsiä puoli päivää ruokaa odotellen haha, oli sen arvosta!


Tää viikonloppu vilahti ohi äkkiä mut sehän tarkottaa vaan sitä että on ollu kivaa! Sain vihdoin tällä viikolla hommattua itelleni kuukausikortin millä pääsen suhailemaan junilla ja metroilla niin paljon kun sielu sietää ympäri Münchenin huudeja. Niin kiva että nyt voi aina lähtee näkee kavereita tai muuten turisteilemaan ihan millon huvittaa, eikä toi tunnin junamatka meiltä kylästä Müncheniinkään oo niin paha kun uskois. 

Kivaa alkavaa viikkoa kaikille missä ikinä oottekaan! :)