tiistai 8. syyskuuta 2015

Tokavika

Mitä voisin sanoo. Ei tunnu miltään. Ei tunnu siltä että voisin tänne mitään järkevää kirjottaa. Kaikki on samanlaista. Tänään on mun viiminen kokonainen päivä, mutta ei oo sellasta fiilistä et nyt äkkiä pitäis vielä kävellä tutut paikat, tehdä sitä ja tota. Oon jo henkisesti ja fyysisesti valmistautunu lähtöön ja vikat päivät haluun viettää just näin, hengaten ja tehden ihan niit arkipäiväsiä juttuja kaupassakäynnistä telkkarin eessä istumiseen ja vielä yhillä kahveilla käyden. Päivät toistaa toisiaan ja ainoo ero normaaliin oli kun eilen tyhjensin mun vaatekaapin ja rekin vaatteista, kiersin huoneet ja keräilin omat tavarat pois. Lajittelin vaatteet ja löysin laatikoiden pohjalta muistoja. Nyt ne on kaikki kasattuna kahteen matkalaukkuun. Siellä ne oottaa mua kotona sängyn päällä hakemistaan. Enkä ees itkenyt. En pakatessa, enkä ees sillon kun sanoin heipat Alille ja sen perheelle. Ihankun nähtäis kohta jo uudestaan. Dağlıoğlun kaduilla vikoja kertoja kävellessäkään ei ollu sen kummempaa haikeutta, eikä sillon kun sanoin kavereille heipat. Enkä tajuu mistä tää johtuu. Ehkä sitä ei vielä itekään niin tajua että huomenna mä ihan oikeesti lähden täältä. Ehkä sen sit tajuaa huomenna. Tai viimeistään kun on oikeesti Suomessa. Ehkä se voi johtuu myös siitä että seuraavan reissun ajankohta Adanaan on jo suurinpiirtein suunniteltu. Tiiän että jo kohta nään taas nää kadut, marketit, ihmiset ja tutut paikat. Oon haikeena vaan sillon kun mietin mitä tänne jää, ilman mua. Mut mua oottaa sit taas uudet jutut. Mä toivon ettei toi toista päivää taivaalla leijuva hiekkapilvi vaikeuta mun lentoja ja niiden sujuvuutta, en meinaan kestäis mitään ylimäärästä sähläystä lähtöön. Parasta vaan niin et kaikki sujuis smoothisti ja pääsisin lähtee niinkun oon valmistautunu. Vaikka en oo lähtöpaniikeissa niin on mieli vähän maassa. Tekis mieli vaan skipata kaikki viimiset heipat ja lennot, voisin teleportata itteni suoraan vaan Suomeen. Valitettavasti niin ei vissiin voi tehdä joten ainoo vaihtoehto on nauttia ja kärsiä huominen sellasenaan. Nyt lähen viel moikkaamaan parit työkamut ja sit loppuaika onkin pyhitetty Hakanille ja kumppaneille.

8 kommenttia:

  1. Löysin blogiisi vasta hiljattain, mutta tätä on ollut jo lyhyemmälläkin välillä kiva seurata. Milloin olet lähdössä Saksaan? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! :) lähen Saksaan jo ensviikon torstaina :)

      Poista
  2. Lahtevalla on aina jotenkin helpompaa, se sinne jaava elama varmasti tulee ikavöimaan pidemman sua. Kohti uusia seikkailuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen kans vähän näin, mulla on heti uudet jutut eessä mut tänne jää kaikki muistot. Toisaalta kyllä kiva päästä kattoo uudet paikat! :)

      Poista
  3. Nytkö se tapahtuu, Adana-elämä vaihtuu Saksaan. Ihana on ollut seurata sun blogia, ilmoitathan misä osoitteessa jatkuu Saksa :) Turvallista matkaa, vai taidatkin olla jo Suomessa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla että jutut kiinnostaa vielä sieltäkin päästä :) kiitos paljon, täällä vielä Izmirissä oottelen lentoa Suomeen :)

      Poista