keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Aamuinen Ammersee ja kuulumisia

Tiistaina vietyäni lapset kouluun jatkoin muutaman minuutin kävelymatkan päähän järven rantaan ottamaan muutamat kuvat aamuisesta järvestä. Tein jo saman reissun maanantaiaamuna ihan vaan huomatakseni ettei mulla ollut muistikorttia mukana.. Täällä on jo aamut (ja päivät ja illat..) tosi kylmiä mutta niin nättejä ettei ees aamun kylmyys kauheesti haitannut. Ilma oli sen verran kirkas että näin jossain kaaaukana siintävät Alpitkin! Sunnuntaina lähdetään tyttöporukalla superturreiks Neuschwansteinin linnaan aka. Prinsessa Ruususen linnaan, ja siinä saadaan jo vähän lähempää kontaktia Alppeihinkin. Huippuu!





Täällä arki rullaa jo mallikkaasti, oon saanut itellenikin jo aika hyvät arkirutiinit pystyyn. Toisaalta on ihanaa että on ihan tavallinen koulupäiviä mukaileva arki, toisaalta välillä just nyt kaipaisin sitä että voi keskellä yötä kipaista ostamaan jäätelöä Özgelinkayasta tai lähtee bussiretkelle toiselle puolelle kaupunkia jos huvittaa. Voinhan mä täälläkin ottaa junan ja matkata Müncheniin mutta ne reissut on aika usein vaan viikonloppujuttuja eikä niin ekstempore mitä aiemmin Adanassa ollessa. Yks juttu mitä mulla ei kuitenkaan Adanassa ollut on täällä ihan huippu juttu; meidän yhdeksän hengen tyttöporukka! Oon ollu aina vähän sitä mieltä et mielummin tutustuu paikallisiin ja muihinkin ulkkiksiin kun että hengais vaan ja ainoastaan omanmaalaisten kanssa ja oon sitä mieltä kyllä vieläkin. En kuitenkaan voi kieltää sitä etteikö varsinkin vuoden Adanassa olon jälkeen oo ihan supermahtavanihanaa et saa puhuu omaa kieltä ja viettää aikaa sellasessa porukassa missä voi ihan vapaasti höpöttää ja heittää läppää niin et ne muut oikeesti tajuu sen vitsin syvimmän idean!! Tällä porukalla on käyty jo Oktoberfestit (niistä juttuja myöhemmin!) ja seuraavana tosiaan prinsessalinna tulevana viikonloppuna.




Mutta ei huolta, ei oo menny ihan pelkäks suomen puhumiseks tää mun aika. Alotin nimittäin viimeviikolla saksan kielikurssin tasolta A1.2 ja ajattelin sen olevan ihan ok, voisin kuroa muita kiinni itsenäisellä opiskelulla. Kunnes menin kurssille ja tajusin kaikkien olevan joko a) kielineroja  tai b) osaavan paljon enemmän kun mitä taso A1.2 tarkoittaa. Menin sinne kuitenkin rohkeesti vielä seuraavallakin kerralla mutta tajusin vaan entistä paremmin ettei toi kurssi todellakaan oo mulle. Tänään menin uudelle kurssille joka on tarkotettu ihan alottelijoille ja johan alko tuntuu enemmän omalta ryhmältä haha. Katotaan miten toi saksan kieli tarttuu meikäläisen päähän, kuulemma Baijerin murre on aika omaa luokkaansa joten saas nähä kuinka hyvin tullaan saksalaisten kans ymmärtämään toisiamme. Lohduttaudun sillä että Adanassakin oli oma puhetyylinsä ja hienosti opin sitäkin! Tähän mennessä oon oppinut perus fraaseja saksaksi, muistan miten sanotaan saksaksi pyörä, huomannut miten ruotsin ja englannin osaaminen on iso apu ja oon alkanut jo vihaamaan sanaa entschuldigung, pahoittelut. Siis ei varmaan oo olemassa kammottavampaa sanaa haha.





Oon myös löytäny jo tän kylän ensimmäiset turkkilaiset, itseasiassa jo mun ensimmäisenä päivänä koululla tuli vastaan pariskunta ja yhtäkkiä tajusin että hei mähän ymmärsin mistä he puhuivat. Yks päivä lopulta keräsin rohkeuteni ja menin juttelemaan niille, oli niin hassua puhua turkkia jossain muualla kun Turkissa. Oli myöskin aika siisti tunne et pysty puhumaan tuntemattomillekin, oon huomannu et saksalaiset ei oo kauheen innokkaita englannin puhujia, ainakaan nää ketkä on mun kohdalle osuneet. Lisämotivaatiota ainakin oppia sitä saksaa!



Täällä Saksassa syysloma lähestyy ja mun pitäis kohta alkaa päättää lähdenkö lomaksi Turkkiin vai en. Lentoliput alkaa olla jo aikamoisissa summissa koska ilmeisesti puoli Müncheniä haluaa Turkkiin syyslomalle hehh.. Haluisin tottakai sinne käymään, edes viikoksi, mutta saas nähdä!

ps. Jos on jotain postaustoiveita liittyen ihaan mihin vaan niin laittakaa tulemaan! Mä veikkaan ettei kukaan jaksa kattoo loputtomiin kuvia tästä meidän Ammersee järvestä ja lukee pelkkää sekalaista höpötystä. Mulla on parit vanhat luonnokset kansiossa pyörimässä mut mielelläni ottaisin vastaan jotain ideoita teiltäkin jos vaan niitä on! :)

tiistai 22. syyskuuta 2015

Maanantai-ilta

Eilen oli koko päivän tosi nätti päivä, asteita oli vähän vajaat kakskymmentä ja aurinko paisto täydeltä taivaalta. Lähin illalla kävelylle järven rantaan ja ei voi muuta sanoo kun et onneks paras Jenna lainas mulle oman kameransa tänne mukaan, Ois nimittäin niin surkeeta ottaa täällä kuvia pelkällä puhelimella! Kaikkialla on niin nättiä ja oonkin nyt nauttinu tästä luonnosta, mitä Adanassa sai hakemalla hakea, ihan täysillä. Täällä löytyy melkeen kaikki mistä pidän, on järvi ja on metsää. Vuoret vaan puuttuu mut onneks Alpeille ei oo kovin pitkä matka.




Herrsching on siis aivan järven laitamilla, meiltäkin on linnuntietä rannalle varmaan pari sataa metriä. Nyt vesi on jo kauheen kylmää, uimaan en enää lähtis mut tuolla rannalla on kiva istuskella ja käveleskellä. Ja mikä parasta, tolta rannalta lähtee ihania pieniä polkuja metsään ja pitkin rantaa missä saa olla ihan rauhassa, välillä saattaa joku lenkkeilijä pyyhältää ohi. Kävin rannalla ja sen viereisessä puistossa sunnuntainakin ja ajattelin koko paikan huutavan tyhjyyttään, kymmenen tuhannen asukkaan kylässä tuskin olis paljon liikettä sunnuntaisin mut en ois voinu olla enempää väärässä. Porukkaa oli vaikka kuinka!




Tuntuu hassulta että oon ollu täällä kohta vasta viikon! Jotenkin kai on ajantaju mennyt kokonaan kun koko ajan tapahtuu jotain uutta, ehkä tää pian lähtee tästä tasaantumaan ja pääsee ihan kunnolla arkeen kiinni. Tähän väliin pakko sanoo et aamuherätykset kuuden jälkeen on lähteny käyntiin yllättävän hyvin! Kesällä nimittäin herättiin usein puolen päivän aikoihin, eikä Suomessakaan kauheest kerenny unirytmiä korjailemaan ja kelasinkin jo et millastahan kärsimystä tulee ekat viikot olemaan kun kello pirahtaa aamulla mut oon heränny aina ennen kellon soittoa ihan itestään. Tosin lapsien kouluun viennin jälkeen oon jatkanu mun unia aina reilun tunnin verran mut se on ehkä ihan ok näin alkuun hehe.




Nyt kun on ollu paljon kaikkee uutta opittavaa ja menoa koko ajan en oo paljoo kerenny ees ikävöimään Turkkiin. Välillä tulee mieleen joku muisto tai ajatus mut oon saanu vedettyä ne ajatukset takas. En oo pystyny lukee mitään vanhoja postauksiakaan, saati sit kattoo videoita. Parempi ensin asettuu tänne paremmin ja ikävöidä sit, ehkä ajan kuluessa ei tunnu sit enään niin pahalta ajatus etten ookkaan siellä. Ja onhan mulla täälläkin vaikka mitä kaikkea siistiä vielä tulossa, oktoberfestitkin oottelee lauantaina hehe.. Mulla oli alunperin ajatuksena että oisin lähteny Turkkilomalle alkukeväästä, mut ilmeisesti mun ensimmäinen loma onkin jo marraskuun alussa. Houkuttelis käyttää se Adanan reissuun mut saas nyt nähdä.




Tapasin mun eilisellä kävelyllä tosi symppisnaisen joka kävi mulle juttelee saksaks. Yllättäen en ymmärtänyt sanaakaan mut selvis et tää nainen osaa myös englantia. Juteltiin sit hyvät tovit siinä ja tuli ihan sellaset Turkkivibat, samanlaisia kohtaamisia kun oli siellä jatkuvasti. Tosta tuli ihan hurjan hyvä mieli ja lopuks ennen kun lähdettiin omiin suuntiimme tää nainen vielä toivotteli mulle hyviä aikoja Saksassa ja että toivottavasti nään Saksan parhaat puolet ja tapaan hyviä ihmisiä. Ihana!





Nyt lähen valmistelee itteäni koulureissuu varten, näkyillään seuraavan kerran viimeistään Oktoberfest juttujen merkeissä!

lauantai 19. syyskuuta 2015

Baijerista

Ekat päivät on nyt takana Herrschingissä ja ajatus siitä, että vielä viime viikolla olin Adanassa tuntuu hassulta. Vielä hassumpaa on se kuinka luontevalta tuntui tulla täysin tuntemattomien ihmisten kotiin ja nyt olla täällä. Hassulta se tuntuu varmaan molemmin puolin. Musta on kyllä niin hienoo kuinka hyvin mut on otettu täällä vastaan ja vasta näin kahden kokonaisen päivän jälkeen tuntuu kuin olisin ollut täällä jo kauemmin. Koko ajan tietysti tulee kaikkea uutta ja erilaista vastaan, sulaudunhan tässä toisten arkeen ja opettelen asioita mitkä on perheen tapoja ja miten asiat täällä tehdään. Vielä ei oo kyllä tullu mitään kovin kummallista vastaan, paitsi ehkä pyykinpesukone mitä en saanu auki vaikka miten päin yritin.. Ehkä opin senkin pian!  








Tää oli nyt vaan tällain pikanen olen elossa -postaus, kirjottelen sit taas enempi ensviikolla kun saan jotain kuviakin enempi kun vaan nää hämärät illalla nopeesti otetut kuvat!

maanantai 14. syyskuuta 2015

Suomessa

Mun Suomeen lähtö ei todellakaan menny niinkun oppikirjoissa. Ensinnäkin lentokentälle mennessä Sunexpressin tiski oli jo suljettu koska tultiin myöhässä mielenosotusten takia, seuraavaks mun laukuissa oli liikaa painoa mut onneks ne katottiin läpi sormien koska mulla ei ollu rahaa ku kymppi lompakossa. Siinä sit ooteltiin mun lentoa ja porttien aukeemista ennenkuin menin turvatarkastuksesta läpi, en halunnu vielä jättää Hakania ja oishan se nyt ollu typerää istuu ovilla ja oottaa konetta yksinään. Jossain vaiheessa ovet avautuvat ja oottelen et suurin osa menee koneeseen, menisin sit vasta vikojen joukossa kunnes tajuttiin et ei helkkari seurataan väärää jonoa, mun jono oli menny jo ja virkailija huutelee vikoja Izmiriin lähtijöitä. No sit äkkii turvatarkastukseen missä virkailijat junttaa mun laukun läpivalasuun. "Mitä sulla on täällä laukussa?" Mun laukku sattu olemaan iso Niken urheilukassi täynnä tavaraa joten oli aika hankala arvata mitähän tavaraa ne sieltä katteli. Ei auttanu muu kun leväyttää kassi auki ja esitellä tavarat yksitellen. Ilmeisesti kiinnosti teekupit ja kahvinkeitin, eikä ne niitä sit halunnu onneks takavarikoida. En ees pakatessa tajunnu että niistä teekupeista vois jotain tulla. Sit vaan äkkiä kamat takas laukkuun samalla ku virkailijat huuteli Izmiriin lähtijöitä, portti menis kiinni ihan just! Olin lähössä siitä virkailijan luota kunnes se käski mun eka sulkee mun kassin. Meinasin sanoo et et oo saakeli tosissas, siin sit asettelin mun kamat uudestaa laukkuun et sain vetoketjun kiinni samalla ku virkailijat alko sulkee ovia. Hakan sit huuteli niille porttien takaa et hei oottakaa hetki! Lopulta pääsin lentokoneeseen enkä ollu ees myöhässä, piti jopa hetki oottaa että pääsin omalle paikalle.  Olin alottanu itkut Hakanin kämppiksiä hyvästellessä ja yllättäen lentokentällä jatkanu samaa puuhaa, kentältä koneeseen kävellessä sain keräillä itteeni vähän väliä mut onneks taas nähtiin turkkilainen toisista välittäminen, mun edellä koneeseen mennyt poika anto mulle paperia ja lentoemäntä piti huolta että onhan mulla kaikki kunnossa ja saatte vielä omalle paikalle. Izmirissä mun piti odottaa reilu kuus tuntia seuraavaa lentoa eikä menny sekään keikka ihan putkeen. Suurimpana kämminä se, että mun laukut ei menneetkään suoraan Helsinkiin, toisin kuin luulin, vaan ne oli jääny hihnalle pyörimään. Reippaana tyttönä olin tietty paukannu suoraan passintarkastukseen ja siitä portille oottelemaan lentoa eikä näin ollen mulla ollu mitään mahiksia päästä niitä laukkuja hakemaan. Sitä sitte selvittelin maailman töykeimmän ja ilmeisen elämäänsä kyllästyneen lentokenttäpoliisin kanssa, mm. kommentit "ei oo mun ongelma/mitä mä voin asialle tehä/huolehtisit omista tavaroistas" sai mun leuan loksahtamaan ja olin niin lähellä räjähdyspistettä. Lopulta se sit soitti parit puhelut ja joku ihana nainen kävi tekemässä mun laukuille jotain. Nimenomaan jotain, koska mun toinen laukku ei ikinä saapunut Helsinki-Vantaalle.. Eikä kukaan ilmeisesti tiedä vieläkään missä mun tavarat menee, kun ei mun sähköposteihinkaan kukaan vastaa Sunexpressiltä. Et sellain matka!

Suomessa kaikki on menny ihan jees, viikko kun on vaan aikaa niin joka päivälle on jotain tekemistä niin et tylsää ei oo päässy tulee. Oon myös kokenu pieniä takasinpaluun kulttuurishokkihetkiä mut kirjottelen niistä enempi myöhemmin kun pääsen oikeelle koneelle kuvien kanssa. Seuraavaks kirjottelen varmaan Saksan päästä, kolme yötä ja oon jo niillä huudella! Sormet ja varpaat ristiin et saan mun matkalaukun ennen sitä!

tiistai 8. syyskuuta 2015

Tokavika

Mitä voisin sanoo. Ei tunnu miltään. Ei tunnu siltä että voisin tänne mitään järkevää kirjottaa. Kaikki on samanlaista. Tänään on mun viiminen kokonainen päivä, mutta ei oo sellasta fiilistä et nyt äkkiä pitäis vielä kävellä tutut paikat, tehdä sitä ja tota. Oon jo henkisesti ja fyysisesti valmistautunu lähtöön ja vikat päivät haluun viettää just näin, hengaten ja tehden ihan niit arkipäiväsiä juttuja kaupassakäynnistä telkkarin eessä istumiseen ja vielä yhillä kahveilla käyden. Päivät toistaa toisiaan ja ainoo ero normaaliin oli kun eilen tyhjensin mun vaatekaapin ja rekin vaatteista, kiersin huoneet ja keräilin omat tavarat pois. Lajittelin vaatteet ja löysin laatikoiden pohjalta muistoja. Nyt ne on kaikki kasattuna kahteen matkalaukkuun. Siellä ne oottaa mua kotona sängyn päällä hakemistaan. Enkä ees itkenyt. En pakatessa, enkä ees sillon kun sanoin heipat Alille ja sen perheelle. Ihankun nähtäis kohta jo uudestaan. Dağlıoğlun kaduilla vikoja kertoja kävellessäkään ei ollu sen kummempaa haikeutta, eikä sillon kun sanoin kavereille heipat. Enkä tajuu mistä tää johtuu. Ehkä sitä ei vielä itekään niin tajua että huomenna mä ihan oikeesti lähden täältä. Ehkä sen sit tajuaa huomenna. Tai viimeistään kun on oikeesti Suomessa. Ehkä se voi johtuu myös siitä että seuraavan reissun ajankohta Adanaan on jo suurinpiirtein suunniteltu. Tiiän että jo kohta nään taas nää kadut, marketit, ihmiset ja tutut paikat. Oon haikeena vaan sillon kun mietin mitä tänne jää, ilman mua. Mut mua oottaa sit taas uudet jutut. Mä toivon ettei toi toista päivää taivaalla leijuva hiekkapilvi vaikeuta mun lentoja ja niiden sujuvuutta, en meinaan kestäis mitään ylimäärästä sähläystä lähtöön. Parasta vaan niin et kaikki sujuis smoothisti ja pääsisin lähtee niinkun oon valmistautunu. Vaikka en oo lähtöpaniikeissa niin on mieli vähän maassa. Tekis mieli vaan skipata kaikki viimiset heipat ja lennot, voisin teleportata itteni suoraan vaan Suomeen. Valitettavasti niin ei vissiin voi tehdä joten ainoo vaihtoehto on nauttia ja kärsiä huominen sellasenaan. Nyt lähen viel moikkaamaan parit työkamut ja sit loppuaika onkin pyhitetty Hakanille ja kumppaneille.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Meri ja minä

Reilu viikko sitten käytiin Mersinissä. Oon käyny Mersinissä tän vuoden aikana vaan kolmesti, tai no nyt neljästi, ois varmaan tullu käytyä enemmän jos jossain keskustan huudeilla ois mahollisuus päästä uimaan. Mersiniin mentiinkin oikeestaan vaan siks et mun piti ostaa sieltä jotain. Oon jokaisesta käydystä kaupungista aina ostanut jonkun pienen turhakkeen, enkä ollu aiemmilla reissuilla muistanu joten asia oli korjattava. Mersiniin pääsee Adanasta kätevästi junalla, matka maksaa muistaakseni edestakas n. 4 € ja junia menee useita päivän mittaan. 





Mersin on mun mielestä ihan kiva paikka. Ei mikään mieletön menomesta mut antaa kivaa vaihteluu Adanassa oloon ja tietty vieressä oleva meri on suuri plussa. Ja värikkäät dolmukset! Iso miinus on kuitenkin kaupungin muoto. Hölmön pitkulainen niin et laiskat ei kerkee nähä kaupunkii päivässä jos ei ota bussii alle. Koska oltiin laiskoja päädyttiin vaan pyörimään sataman lähettyvillä ja bazaarilla. Syötiin myös ihan ylihintasta aitoo Mersinin tantunia, joka on vähän niinku meiän tortilla, ja sit lähettiinki jo takas Adanaan.



onks pelottavampia smurffeja haha

Mä en tiiä onks Turkissa ainuttakaan kunnon huvipuistoa, sen sijaan melkeen jokaisessa kaupungissa on jonkun näkönen tivolin tyylinen lunapark. Adanassakin on, mut en oo siellä käynyt kertaakaan. Satamassa kävellessä bongattiin Mersinin lunapark ja jäätiin katsomaan yhen laitteen menoa, missä riiputtiin välillä parissa kymmenessä metrissä ja sen jälkeen sieltä tultiin milloin mitenkin alas, välillä pää alaspäin ja välillä ei oikein tienny minne naama osottaa. Hakan heitti läpällä et mennääks tohon? Innostuin tietty heti ja mentiin sit eka kattomaan et joudutaanko maksaa ittemme kipeiks laitelipuista. Hakan tais vähän toivoo et hinnat ois korkeet ettei sen tarvis tulla tohon mut laitelippu maksoki vaa reilun euron joten ei auttanu ku kiivetä laitteeseen hehe. Siinä vaiheessa tais kyl mennä meikäläisellä pupu pöksyyn ku näin nippusiteillä kiinni olevia osia, laitteen johdot oli kaikkien ulottuvilla eikä laite näyttänytkään enää läheltä niin hyväkuntoselta.. Noh hengissä selvittiin vaikka vikojen kierroksien aikana olin aika varma et koht tää koko romu rämähtää alas, sen verran kovaa natinaa piti meiän penkit.







Lunaparkista bazaareille lähtiessä bongattiin kilpikonna! Se uiskenteli ihan lähellä rantaa venesataman veneiden välissä. Oon nähny kilpparin tasan kerran aiemmin luonnossa Alanyassa, mutta en koskaan näin läheltä. Ton kuvassa olevan sukelluksen jälkeen se nous vielä pintaan ottamaan happee, oli muuten niin siistin näköstä!








Illan päätteeks oltiin menossa vielä käymään kirkossa, mut siellä oli joku tilaisuus menossa joten ei kehdattu sit vaan pamahtaa paikalle. En kyllä tiiä oisko se ollu vähemmän huomiota herättävää kun se, et kuikuiltiin auki olleesta ovesta sisälle ja kaikki sisällä olijat käänty kattoo meitä samaa aikaa haha. Lähettiin sit vähin äänin paikalta ja palattiin takas Adanaan. Tää oli mun vika Adanan ulkopuolinen reissu tältä erää, arvon vielä vähän itekseni jaksanko lähtee Karataşiin yksin vai en. Ois kiva olla ruskee kun tuun Suomeen mut toisaalta vähän tylsää makoilla Karataşissa yksin. No, saas nähä!