perjantai 28. elokuuta 2015

Ristiriitaista

Viimiset pari viikkoa on menny mun to do -listaa toteutellessa, joitain juttuja oon tehny itekseni mutta useimmiten oon saanu Hakanin mun seuraan yleensä sen omasta vapaasta tahdosta. Joskus oon saanu ehkä vähän houkutella hehe. Olin vähän huolissani et onks ärsyttävää mennä toiselle ihan ilmiselviin paikkoihin päivästä toiseen mut kuulemma tuo hyvää tasapainoo ja vaihteluu kotona istumiselle. Mun to do -listalta löytyi paikkoja joissa käydä vielä kerran lähikaupunkien lisäks mm. yliopisto, järvi, pari tiettyä moskeijaa, halusin tehdä vielä bussiajelun linjalla 142 ('Adanan halvin kiertoajelu'), syödä tiettyjä ruokia ja juoda granaattiomenakaljaa. Mun lista on Karataşia vaille valmis, pari juttua piti pyyhkii listalta pois koska niiden toteutus ei enää onnaa. Esimerkiks mun lempi şavurmapaikka pisti lapun luukulle enkä haluu syödä muiden şavurmoja. Nyyh. 



Päiviä on jäljellä tasan 12. Alan jo toistaa itteeni mut oikeesti, mihin tää aika meni? Kun käynnistin mun laskurin päiviä oli jäljellä reilut 90! Nyt jäljellä on enää vaan kourallinen päiviä ja hetkiä täällä. Otsikon mukaan kaikki on kuitenkin aika ristiriitasta. Mun päässä risteilee miljoona eri ajatusta ja jokainen uus ajatus aina kumoo aiemman. Toisaalta mä oon niin valmis palaamaan Suomeen. Välillä toivoisin vaan että mun päivälaskuri näyttäis et ois jo lähtöpäivä. Haluun jo istuu mummin olkkarissa syömässä Mariannekarkkeja ja kattoo Emmerdalea. Lähtä Hennan kans ABClle ihan vaan huvin vuoks. Laittaa itteni ihmisen näköseks samalla lonkeroo juoden ja jotain Hennan suomiräppibiisei kuunnellen ja lähtä sit porukalla Amarilloon. Pukee päälle nahkatakin ja valittaa kylmästä. Käydä Prisman valikoimilla ja ostaa muumilimua. Mut sit taas en. Miten mä voin lähtee täältä. Joo mä tiiän et siihen lopulta tottuu ja ikäväkin helpottaa mut en tiiä miten kestän ne fiilikset mitkä väistämättäkin tulee jossain vaiheessa vastaan. Se kun tiiän jokaisen täällä jatkavan elämäänsä, mut mä en oo sitä arkee täällä enää jakamassa. Mulla on enää ''vaan'' ne mielikuvat ja muistot.



Hakanin olemassaolo ei tee asiasta yhtään helpompaa ja ollaan (= mä oon) miettiny useena päivänä mielessäni että mitä me sit oikeen tehään. Hakan jää tänne lopettelemaan yliopistoaan ja mä lähden Saksaan ihan uusiin kuvioihin. Toisaalta oon niin tajuttoman kateellinen Hakanille, sen elämä täällä tulee jatkumaan suht samanlaisena koulun, työn ja arjen takia. Mä sit taas alotan jälleen ihan uudenlaisen elämän Saksassa enkä tiiä miten voin yhdistää uuden oppimisen Saksassa, kaipuun Turkkiin, uudet ystävät ja kuviot ja seukkailun kolmen tuhannen kilometrin päässä olevan tyypin kanssa. Yhessä vaiheessa kaikki vaihtoehdot kuulosti huonoilta, en halunnu elää skypen ja whatsapin varassa mut en myöskään erota ilman mitään kunnon syytä kun täs sopuisasti ollaan kohta oltu 'jo' puol vuotta yhessä. No eniveis sain lopulta mäkin päätökseni tehtyy ja alustavien suunnitelmien mukaan tulisin Adanaan kotihuudeille lomailemaan alkuvuodesta.




Vaikka oonki kaikille Adanaan jääville superkateellinen niin toisaalta oon niin onnellinen siitä että lähden Saksaan. Oon vähän sillä kantilla et vielä kun on nuori ja mistään riippumaton niin pitää nähdä ja tehdä. Voihan sitä tietty vanhemmallakin iällä, mut tällaset aupparihommat ja muut on yleensä nuorten juttuja ja tää on ollu sellanen kokemus minkä oon jo pitkään halunnu kokee. Lisäks jos jäisin Suomeen niin kaikki ois varmaan kolme kertaa raskaampaa. Joutuisin totutella taas Suomeen ja tiiän että siitä ei tulis yhtään mitään ainakaan nyt. Uudestaan ulkomaille lähtö on siis ihan hyvä ratkasu, ei jää liikoja murehtimaan ja suremaan kun on koko ajan jotain uutta. Oon onneks löytäny myös ihanat suomiaupparit Münchenin ympäriltä (plus muunmaalaiset aupparit), joten tylsistymään ei ainakaan kotona pääse jos niikseen tulee. Ootan myös innolla et pääsen heti suoraan tavalliseen arkeen kiinni Saksassa. Näin vuoden kun arki on ollu sitä et aikataulut ja työpäivät yms vaihtelee jatkuvasti ni on ihan huippuu päästä elämään ihan tavallista arkee aikatauluineen kaikkineen. Mulla on myös ihana perhe mua oottamassa, en malttais oottaa et pääsen jo lapsukaisten kans touhuumaan.




Ehkä nää ristiriitaset ajatukset johtuu näistä viimisistä päivistä. Toisaalta sopeutuu lähtöajatukseen ja oottaa kaikkia niitä kivoja tuttuja asioita ja uusia seikkailuja Saksassa. Toisaalta iskee pakokauhu, en haluu pois näiden ihmisten ja tän kulttuurin ja tutuiks tulleiden asioiden luota. Välillä sen lähdön todellisuuden tajuu, tällä hetkellä taas ei todellakaan tunnu siltä et ensviikko on mun viiminen kokonainen viikko täällä tältä erää. Toisaalta on ihana saada tää vuosi päätökseen, sulkee se samassa paikassa mistä kaikki alko, kerätä muistot ja miettiä mitä kaikkee tää vuosi mulle anto. Tiiän että viiminen päivä tulee olee tunteita ja kyyneleitä täynnä (koska oon tääl kyyneleissä jo tätä kirjottaessa haha) mut en vois olla onnellisempi ja kiitollisempi siitä miten upeen vuoden oon saanu viettää kaikkineen, ei sitä voi ees sanoin kuvailla. Oon pikkuhiljaa alkanu myös fyysisesti tekemään lähtöä, oon alottanu pakkaamaan, erotellu vaatteet mitkä otan mukaan ja mitkä jää tänne syyrialaisille, viikonlopun aikana ois tarkotus valita mun valokuvaprojektiin tulevat kuvat ja tehdä mun Adana -video loppuun, oon sopinu päivät milloin nähdä vielä tärkeitä ihmisiä ja miettiny vähän vikojen päivien ohjelmaa. Mä oon ehkä vähän lievästi dramaattinen (voiks näin sanoo) joidenkin asioiden suhteen, mutta viiminen juttu ennen kun myöhään illalla lähden kohti Suomea on et haluun syödä EyüpCan ravintolassa Adana kebapia, koska se oli tänne tullessa ihan ensimmäinen paikka mihin mentiin, se paikka mistä kaikki alko. Plus tietty luultavasti oon nälkänen joten onks parempaa Suomeen lähtö ruokaa kun Adana kebu, en usko.



Alottelin tätä postausta kirjottamaan jo eilen ja olin jo ihan suhtkoht fine ajatuksen kanssa et Adanassa olon lisäks mulla on Hakanin kanssa enää aikaa vaan tää vajaa kaks viikkoa. Ollaanhan oltu nyt viis kuukautta tiiviisti yhessä ja tää koko kesä vielä tiiviimmin kun oon melkeen jokayö täällä Hakanin nurkissa ollu ja melkeinpä päivätkin ollaan yhessä vietetty viikonloppuja lukuunottamatta. Viimeyönä kuitenkin kaikki meni ihan päälaelleen kun toinen sai käskyn fulltime työntekijäks seuraavan kolmen viikon ajaks, mikä tarkottaa sitä et seuraavat kolme viikkoo Hakan on töissä joka ikinen päivä aamusta iltaan. Onneks Hakanin pomo tietää kotiin lähtevästä tyttiksestä joten parin vapaapäivän viettäminen on vissiin ihan ookoo.. Toivottavasti ei toi mielipide muutu kovin moneen kertaan!

10 kommenttia:

  1. Nauti sun viimeisistä päivistä Adanassa, tulevasta ajasta Suomessa ja Saksassa, tee just niitä juttuja mitä haluut ja mitkä tuntuu hyvältä, älä liikaa murehdi tulevaa tai mennyttä (eiks oo helpommin sanottu kuin tehty). Jos niin on tarkotettu niin kyllä se Hakan sua Adanassa odottelee, ja jos ei.... jotain mahtavaa kuitenkin tulee vielä eteen, eiks vaan? :) Kuulostanko liian kliseiseltä jos sanon, että kyllä kaikki järjestyy just niin kuin on tarkoitettu, ajan kanssa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on et kaikki sujuu sit omalla painollaan, tavalla tai toisella :) eikä se kai oo siitä kiinni et kuka oottaa ja ketä mut vaan siitä et miten sujuu sit eri maissa olo näin pitkän ajan, mut senkin näkee sit jo kohta hehh.. Onneks tänne pääsee aina kyläilee! :)

      Poista
  2. Samoissa fiiliksissä ollaan täälläkin! Meikäläisen laskuri näyttää neljää päivää, ja aloitin itsekin lähtöpostauksen kirjoittamisen n. viikko takaperin enkä vieläkään oo saanu aikaseks julkaista sitä koska tuntuu että kirjoittaessakin sanat juuttuu kurkkuun ja hirvee ikävä iskee vaikka ei oo vielä ees lähtenykää. Äh. Tää on aina tämmöstä, toivottavasti saat vikat päivät vietettyä niinku oot suunnitellu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voiei sulla päivät vähenee ja vähenee, ei mee kauaa ni ollaan molemmat siellä pohjosessa.. Samaistun kyllä ihan täysin, tällasten kirjottelu on hankalaa kun tuntuu et kaikki mitä sanoo on ihan toissijasta eikä osaa oikeen sanoo mitään järkevää. Tsempit sulle kaks Suomeen paluuseen! :)

      Poista
  3. Tuntuu että lähtemisessä on aina vaikeinta se että sinne ne tärkeät ihmiset jää elämään sitä ihan samaa arkea ja itsellä muuttuu koko arki kerta rysäyksellä. Ja vieläpä sellaiseen arkeen jota ne tärkeet ihmiset ei oo ees nähnyt :(
    Mutta toisaalta on onni että sulla on heti paaaljon tekemistä. Et yksinkertaisesti pysty istumaan sohvalla itkemässä ;) Kyllä se siitä, nauti viimeisistä päivistä ja voimia hyvästeihin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Vaikka ihanahan se on et pääsee uusiin kuvioihin välillä ja kattelee millast muualla on, tänne jäävät kun sit taas on kateellisia mulle kun pääsen muualle ja mä sit taas niille kun ne saa jäädä. Kiitos paljon oot ihana <3

      Poista
  4. Haha mäki meen joka kerta syömään Adana kebua(tosin Eyvaniin) kun on kone laskeutunut ja edellisenä iltana ennen lähtöä on aina jäähyväiskebujen aika! Mikään ei oo parempaa ku Adana kebap!:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah se siis kuuluu muidenki tapoihin! Mä en välillä voi sietää sitä hajuu mikä kebulois leijuu mut Adana kebap on muuten kyl niin namm <3 Eyvanissa oon muuten käyny sillon sun suosituksesta ja siel on kyl nii hyvää ruokaa!

      Poista
    2. Ne lisukkeena olevat marinoidut sipulit on parasta siellä!:DD

      Poista
    3. Eii nyt tuli kauhee nälkä XD

      Poista