lauantai 1. elokuuta 2015

Päivät vähenee

Luin yks päivä mun ja Kadirin vanhoja sähköposteja aika tarkalleen tasan vuoden takaa. Mun mieleen tuli kaikki ne fiilikset ja hetket mitkä viime kesänä koin kun niitä sähköposteja vastaanotin ja lähetin. Muistan useimman viestin kohdalla vieläkin missä olin ja mitä tein kun puhelin piippas vastaanotettua sähköpostia. Valmistautumassa töihin lähtöön kun sain ensimmäisen vastauksen Kadirilta. Kerrossängyn alapedillä odottamassa herätyskellon soimista kun Kadir kerto mulla olevan hyvät mahikset päästä heidän vapaaehtoseks. Omatekosen hiusvärin poispesun jälkeen vapaapäivänä kun kuulin että mut on hyväksytty tähän projektiin.



Elokuun aikanen aamu olkkarin lattialla nukutun paniikinomaisen yön jälkeen kun kuulin etten tarvitsekaan viisumia, nyt vaan hommaamaan lentoliput. Lentoliput näkyi sähköpostissa kummitädin luona Kotkassa. Prismassa eväitä ostamassa kun mulle kerrottiin kämppiksestä, Adana kebapista ja kuumista kesistä. Mun viime kesä pyöri tosi vahvasti EVS:n ympärillä, välillä mielessä oli paniikkia kun mikään ei ollut varmaa, välillä taas olin onneni kukkuloilla ja mietin vaan kaikkia niitä paikkoja missä pääsisin käymään. En voi uskoa että tosta ajasta, kaikista noista tunteista ja muistoista on oikeesti jo vuosi.



Vielä hassumpaa on miettiä että kaikki tää alko jo paljon aikasemmin. Aika tarkalleen kaks vuotta sitten löysin ekat EVS-blogit, olin mummilla talonvahtina, makasin omassa sängyssäni yöllä pää täynnä ajatuksia valmistumisen jälkeisestä elämästä kuunnellen yhtä tiettyä biisiä mitä vieläkin kuunnellessa toi aika muistuu niin vahvasti mun mieleen, etsin netistä tietoo mahdollisuuksista lähteä ulkomaille ja siitä se sitten lähti. Mulla ei kai koskaan ollut tiettyjä odotuksia tän vuoden suhteen vaikka muiden blogeja luinkin, kaikkien EVS-kokemus kun on omanlaisensa riippuen paljolti siitä tietenkin millanen ite oot mut myös siitä missä asut ja mitä työtä teet. En ois kuitenkaan ikinä osannu oottaa tällasta vuotta.



En oo varmaankaan ensimmäinen enka myöskään viimeinen vapaaehtonen joka tihrustaa itkua loppuraporttia kirjoittaessaan. Ei niinkään ne herkät kysymykset kuukausirahan saamisesta, kielitunneista tai henkilökohtaisen tuen saamisesta mutta ne vastaukset. Kaikki ihanat ja kamalat muistot, ihmiset, tapahtumat ja pienet yksityiskohdat tulee mieleen. Tää vuosi on ollu aivan uskomaton. Ei mitään ilotulitusta ja superduperlaiffii 12 kuukautta putkeen, aika tavallista arkea suurimmilta osin, mut tää arki täällä on ollut kuitenkin ihan omanlaistaan. Näihin kuukausiin on kyllä mahtunu noita huippuja kokemuksia enemmän kun oisin voinu kuvitella, välillä ne vaan tuppaa unohtumaan kun kivoja juttuja on tapahtunut niin paljon.



Ois eri asia olla täällä kahden kuukauden jaksolla millon ei kerkeis välttämättä siihen elämään niin asettumaan mutta lyhyen jakson aikana kaikki uudet ja jännät asiat tapahtuu niin pienen ajan sisään etta kaikki tuntuu ehka intensiivisemmältä ja jännemmältä. Vuodessa taas kerkee tehdä ja nähdä paljon, tulee tutuks monet paikat, ihmiset, tavat ja kuviot mutta mukaan astuu myös arki mikä välillä iskee päin näköö eikä aina ehkä parhaalla tavalla. Eniveis en ikinä vaihtais mun omaa vuotta täällä mihinkään, ja muille EVS hommasta haaveileville suosittelen pitkää jaksoa ihan ehdottomasti jos ittee yhtään pidempi jakso houkuttaa.

Mun Suomeen paluuseen on laskurin mukaan nyt vajaat 6 viikkoa. Toisin sanoen 39 päivää. Toisin sanoen noin 936 tuntia. Mulla on monta postausideaa ennen Suomeen lähtöä, monta asiaa tehtävänä, paljon ihmisiä nähtävänä ja listalla liian monta asiaa mitä pitää muistaa ostaa ja mitä syödä (joo tein listan) ennen lähtöä. Joka toinen päivä en ees muista sitä tosiasiaa että täältä lähden, joka toinen päivä taas nieleskelen kyyneleitä vihreeraitasessa bussissa. Työpaikalla tai vaatekaupassa. Tai Hakanin sohvalla.

4 kommenttia:

  1. Voi miten surullinen teksti, tai ainakin mulle tuli tosi surullinen fiilis :( Adanasta on tullut sulle varmaankin tosi tärkeä, toinen koti ja nyt sieltä pitäis lähteä ja jatkaa elämää eteenpäin :( Tsempit täältä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna <3 vuoden aikana tähän elämään, paikkoihin ja ihmisiin kyllä kiintyy niin kovasti, eikä mulle tullu ees sellasta fiilistä vasta kun viimisten kuukausien aikana että täältä on lähettävä joskus takas, kai tänne on jo silleen niin tottunu vaikka toisaalta aika lyhyen aikaa olinkin. Lomat tänne on kuitenkin jo suunniteltu vaikken täältä poiskaan oo vielä lähtenyt :)

      Poista
  2. Parasta on juuri se, etta se vuosi on taynna normaalia arkea ja mahtavia muistoja, olet siis sopeutunut normaaliin elamaan ja saanut paljon uusia tuttuja. Lahtö on taatusti vaikeaa mutta sulla on uusia seikkailuja edessa ja taas kerran: ihania kuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista Petra :) alkuun se arki ahdisti, oli sellanen mielikuva et jokaisen päivän pitäis olla siisti ja tehä kaikkee uutta, onneks lopulta tajusin ettei sen niin pidäkään mennä vaikka ulkomailla onkin :)

      Poista