tiistai 18. elokuuta 2015

Päivä keskuspuistossa

Olin sunnuntaiks linnottautunu koko päiväks kotiin joten maanantaina oli tehtävä jotain. Olin sen suuremman kiertelyn ja kävelyn sijasta enemmän vaan hengailumielellä liikkellä joten siihen mielentilaan keskuspuisto on just oikee valinta. Puiston tutkiskelun lomassa voit istuu ison puun varjossa nurmikolla, jollain varjoisalla penkillä tai vaikka viilentää itteäs isoimman suihkulähteen vierellä. Sieltä lentää kivasti vettä ihmisten päälle jos tuuli on sopiva hehe. Kaiken kaikkiaan taisin viettää puistossa reilut neljä tuntia, aika meni kun siivillä! 





Tällä hetkellä mun päiviä ennen Suomeen paluuta on jäljellä 22. Siis en voi käsittää miten tää vuosi meni näin äkkiä? Syksystä talveen aika meni vielä aika hitaasti mutta helmikuun jälkeen aika on lähteny juoksee ihan hurjaa vauhtia. Mulla ei oo tullu vielä ihan virallisen kammottavaa lähtöahdistusta, ei sitä osaa ees kuvitella että Suomeen lähtö on niin lähellä. Enemmän tuntuu kai siltä että lähden Suomessa käymään mutta tuun jo pian takas ja jatkan täällä ihan normi arkee. En oo uhrannu ajatustakaan pakkaamiselle, saati sit muille lähtövalmisteluille. Ainoastaan oon tehny listan asioista mitä pitää viel tän kolmen viikon aikana tehdä, mitä syödä ja juoda ja ketkä ihmiset pitää vielä nähdä. Suurin osa noista on mun työkavereita, joukossa on myös turkin opettaja ja muutama kaveri. Hakanin toinen kämppis tyttöystävineen tulee onneks Adanaan kaks päivää ennen mun lähtöö, keretään sit viel viettää aikaa kunnolla porukalla.






Mulla ei oo koko tän vuoden aikana ollu varsinaista koti-ikävää, vaikka loppusyksystä olikin vaikeempi ajanjakso. Asiaan tais vaikuttaa niin Malinin lähtö kun tylsyys siks ettei mulla ollu oikeita töitä. Olin siinä vaiheessa jo saanu tuntumaa turkkilaiseen elämänmenoon siihen turhautuen ja välillä turhautti sekin kun kielikään ei sujunu niin hyvin kun oisin halunnu ja päivät tuntu välillä aika raskailta. Oon kuitenki muuttanu elämäni aikana niin useesti että tännekin oli silleen helppo tehdä koti ja sopeutua vaikka välillä ärsyttikin kaikki. Luulen että jos oisin asunu koko elämäni samassa talossa mun perheen kanssa ois asian laita varmasti ihan toinen. Toisaalta se sopeutuminen on kyllä varmasti vieläkin käynnissä, vuosi on kuitenkin sen suhteen aika lyhyt aika, mut oon paremmin oppinu ottaa asiat vastaan silleen kun ne vastaan tulee. Vuoden vaihtuessa alko olo jo helpottaa ja kaikki alko sujumaan tosi hyvin. Uskon myös sen auttaneen tänne sopeutumisessa että olin ollu Turkista innostunu jo useemman vuoden ennen Adanaan tuloa ja Turkkiin olin aina pidemmäks aikaa halunnu. Vuodeks tänne lähteminen oli oma haave ja päämäärä. Sen sijaan jos oisin Hakanin tai jonkun muun jantterin tavannu ennen tätä EVS vuotta ja tullu tänne sen takia en tiiä oisko mun sopeutuminen ollu näin nopee ja suht kivuton.







Täällä oloo on helpottanu niin kriiseilyaikana kun ihan viimeaikoinakin suomalaiset kaverit kelle voi purkaa mitä vaan kellonajasta huolimatta. Whatsapissa tulee läheteltyy kavereille viestejä ärsyttävistä ja hauskoista sattumista mitä arjessa kokee, jo se auttaa kun pääsee ne jollekkin heti kertomaan. Viimeks tänään tekstasin kaverille Suomeen turhautumistani kun joku jantteri juoksi mun perään tuolla puistossa ja tuli neuvomaan mulle reitin keskustaan. Olin vähän hoo moilasena et häh, kysyinkö sinult jotai, tiiän kyllä reitin keskustaan? :D No yllättäen tää oli huomannu mun ulkomaalaisuuden kilometrin päähän ja halus tulla jutulle, ja jos oisin vaikka halunnu hänen mattokauppaan lähtee sinne keskustaan? Heil on tietty Adanan halvimmat matot ja varmasti saa halvemmalla ku Antalyasta! Tai jos ei mattokaupoille ni jos ihan vaan vaik hänen kans teelle? Ois varmaan pitän kysyy et käykö jos maksan maton sit vaik pullopanteil tai jollaa, valitettavast mun ulkomaalaisuus ei taio mun taskuihin tuhansia.





Eniten yhteenottoja on ollu mun ja Turkin välillä varmaan joidenkin kulttuurierojen takia. Joskus ihmisten erilaiset ajattelutavat on saanu mut tolaltaan. Välillä oon ottanu ite nokkiini ja ahdistunu siitä miten asiat täällä hoidetaan, tai miten joku ihminen on ne hoitanut. Joskus mikään ei oo ollu yhtä ärsyttävää ja saanu mun päässä kiehumaan kun nokan vartta pitkin kattovat myyjät vaatekaupassa, ohittelevat äidit kauppajonossa, töykeet ihmiset bussissa, perään kääntyvät katseet kadulla, kyyläävät miehet, ulkkishintaa pyytävät myyjät, hullut bussikuskit. Tai kun joku haukkuu sua ilman syytä eikä ymmärrä et tajuut joka sanan ja mietit missä on se paljon puhuttu turkkilainen ystävällisyys? Mielipiteitä ja ihmissuhdeneuvoja (ja vapaita aviomies ehdokkaita) tyrkyttävät puolitutut. Joskus musta tuntui vaan ettei täällä kukaan oo muuta ku rahan perässä tai haluu muuta kun hyötyy susta. Aika usein tuli huomattuu et itseään eurooppalaiseks ja vapaamieliseks kutsuvat olikin just niitä vastakohtia ja uudet kaverit paljastukin vaan helpon eurooppalaisen perässä juoksijaks ja tunsit ittes jo siks jotenkin hyväkskäytetyks. Jotkut lyöttäyty seuraan siks et oli siistii kun oli ulkkis kaverina, mut en haluu olla kenenkään näyttelyesine. Hiljattain tajusin yhden kaverin omaavan ihan vastakkaisen ajatusmaailman mun kanssa, mietin pitkään miks me edes ollaan kavereita. Kunnes tajusin että eihän me ees olla kavereita, mun kautta tällä tyypillä on vaan tiukempi ote ja kontrolli vaimoonsa joka on oikeestikin mun kaveri. Joskus on turhauttanu säännöt ja tavat, miks mun pitää jutella naapurille kun en ees pidä siitä naisesta, pitkissä housuissa suhaaminen pitkin Dağlıoğlua etten saa katseita perääni, varotteluja ulos menemisestä myöhään ettei kukaan hullu käy kimppuun, laukkujakaan ei saa koskaan kantaa ite vaikka haluais, on tiettyjä juttuja mitkä yleensä tytöt tekee ja mitä pojat tekee.





Näiden huonojen juttujen eteen on kiilannu kuitenkin ne monet hyvät ja upeet jutut mistä vois monissa paikoissa vaan haaveilla. Monesti oon yllättyny ihmisten lämmöstä ja taidosta ottaa tällanen suomalainenkin juttuun mukaan. Spontaaneja ystävällisyyden osotuksia kun alakerran syyrialaispoika nappaa roskapussin kädestä ja kiikuttaa sen parin talon päähän roskapaikkaan. Mukava lähikaupan setä joka heilauttaa kättä sille ettei sulla oo tarpeeks kolikoita mukana, maksat sitten enskerralla! Tai kadulla hymyilevät ja iltoja toivottelevat papat ja ne teinitytöt ketkä kehuu sun kenkiä ja jää juttelemaan sulle kadunkulmassa niitä näitä. Naapuri joka tuo omatekemää baklavaa oven taakse ja vanhat ihmiset ketkä yllättää sut totaalisesti avarakatseisuudellaan ja saa sut tuntemaan ittes hölmöks siks et ees kuvittelit niiden olevan jotain muuta. Arkipäivän pieniä muistamisia ja välittämisen eleitä, Alin äiti joka antaa mun kuulla kunniani jos en oo hetkeen käynyt kylässä, sillä on jo tullut ikävä! Sillon on parasta vaan antaa iso halaus ja kertoo kuinka paljon mullakin on ollut ikävä. Se että apua tarjotaan ja annetaan automaattisesti, kuitenkaan sitä liikaa tuputtamatta. Mun on annettu tutustua itekseni Turkkiin, Adanaan ja Dağlıoğluun, niihin tapoihin ja sääntöihin. Kukaan ei oo kertonu miten mun pitäis Dağlıoğlussa olla tai käyttäytyä, joskus oon kysyny Alilta neuvoa, mut usein senkin neuvot on ollu aika ympäripyöreitä eikä kukaan koskaan oo kieltänyt multa mitään, kaveripojatkin on kotiin ollu aina tervetulleita. Kun oot löytäny turkkilaisista ne hyvät tyypit, sellaset kaverit kenen kanssa viihdyt ja haluut olla, niin ne varmastikin sit on hyviä tyyppejä. Pettymysten jälkeen onks parempaa ku löytää kaveriks Hasan kuka saattaa sut kello kolme yöllä kävellen Dağlıoğlusta lentokentälle ja tylsänä päivänä kattoo sun kans ehkä maailman paskinta elokuvaa. Sellasia kavereita ketkä näkee sut kaverina, ihan tavallisena ihmisenä kenen kanssa käydä kahvilla tai leffassa sen sijaan et oisit helposti sänkyyn kaadettava suomalainen. Kun saat palvelua elektroniikkaliikkeessä ihan tavallisena asiakkaana, etkä vaan outona ulkomaalaisena joka puhuu hassusti ja jolta udellaan koko elämäntarina. Hassuja tunteita kun omaksut itelles turkkilaisia tapoja ja onnistumisen tunteita kun teet jonku asian 'ihan niinkun turkkilaiset'. Ihania fiiliksiä kun kävelet illalla pitkin Adanan katuja ja tajuut kuinka huippu mesta tää Turkki kaikenkaikkiaan on, vikoineen päivineen, ja kuinka onnekas mä ihan oikeesti oon että oon tän mahdollisuuden saanu ja sen kautta tutustunu kaikkiin näihin ihmisiin ja saanu kaikki pienet ja suuret kokemukset.



Huuhu, tällästä pohdintaa näin yötä vasten! Oon tosi huono ilmasemaan itteeni selkeesti mut toivottavasti ei oo ollu ihan kauheen hankalaa luettavaa hehe. Meidän piti lähtä pienelle päiväreissulle viereiseen Tarsuksen pikkukaupunkiin huomenna mut jonkun pitää täällä kai tehä oikeitakin töitä joten mennään varmaan sit keskiviikkona. Josko huomenna ois sit munkin aika vihdoin ja viimein alottaa se youthpassin tekeminen.. 

ps. julkasin aiemmin tänään postauksen Kappadokian tokasta päivästä, lukaskaapas sekin jos ette oo jo lukeneet! musta tuntuu et näit mun postauksia tulee nyt niin reipasta vauhtii et en ihmettelis vaik joku jäiskin välistä..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti