tiistai 25. elokuuta 2015

Mun työt ja työihmiset

Mä en oo tainnu kirjotella paljoo mitään tarkempaa mun varsinaisesta työpaikasta ja organisaatiosta vaikka täällä on teksteissä vilahdellu työjuttuja ja millon kenenkin työkaverin nimi. Kaikki mun työt ei oo kuitenkaa tapahtunu tän varsinaisen työpaikan sisällä, esim. kun olin viereisellä koululla opettamassa eskareita, lisäks oon ollu muutamassa muussa paikassa töissä. En oo niitä alkanu sen kummemmin täällä erittelemään koska siinä sekois varmaan jo mun sanat, ajatuksenjuoksu ja ehkä tekin. Mut ei sillä niin väliä, availen tätä koko mun EVS työhistoriaa vähän nyt tässä.  


Ihan alunalkujaan kun Adanaan lähdin mulla oli tiedossa vaan se, etta mun organisaatio on Atoder (Adana talasemi ve orak hücre anemi hastaları koruma ve dayanişma derneği, jep voitte vaan kuvitella kuinka kauan meni ton litanian opetteluun lol), eli tiettyä verisairautta sairastavien tukiyhdistys. Työnkuva mulla oli aika pitkälti ihan auki, mulle kun ei oltu määritelty mitään sen kummempia työtehtäviä oikeestaan missään vaiheessa. Tää tuntuu olevan aika yleinen homma näissä EVS jutuissa, tai jos työnkuva on määritelty niin se luultavasti vaihtuu vielä muutamaan otteeseen. Ainakin Turkissa. No, tänne saavuin into pinkeenä valmiina alottamaan hommat, mut koska oli vielä kesälomat niin mun töidenkin alottaminen veny. Ja veny ja veny ja veny.. Lopulta meidän kurssit alko, mut se oli ehkä pienoinen pettymys mulle koska en päässyt oikeesti tekemään mitään. Joo pääsin maalaamaan ja väkertämään tarjottimia ja muita puusta tehtyjä juttuja, mikä oli oikeesti ihan kivaa, mut ei se kyllä ollu se mitä olin tänne tullu tekemään. Olin enemmänkin yks oppilaista kun se joka ois oikeesti saanu antaa oman työpanoksensa. Olin tosi tylsistyny, niin töissä kun vapaa-ajallakin koska Malin oli just lähteny Norjaan enkä tuntenut täältä vielä oikeen ketaan. Mun viikon kohokohtia oli aina Tayfunin tapaaminen turkin tuntien merkeissä ja jos Kadir tuli käymään täällä. 


Mun tylsyys oli varmaan yks suurin syy miks mun sopeutumisen kriisivaihe tuntu niin pahalta, jos oisin ollu loppusyksystä/alkutalvesta kunnolla työntouhussa luulen et kriisit ois voinu sivuuttaa vähemmällä. En voinu ymmärtää et mun vapaaehtoistyö tulis oikeesti olemaan tätä, tylsistymistä. Laitan tän kuitenkin tietämättömyyden ja ehkä ymmärtämättömyydenkin piikkiin, oon nimittäin mun organisaation ensimmäinen vapaaehtonen joten mitään valmista ohjelmaa/suunnitelmaa ei näillä vaparia varten ollut olemassa aiemmin, kaikki lopulta sit muokkaantu mun omien toiveiden ja pyyntöjen mukaan. Joulukuussa lähdin sit reiluks viikoks Suomeen mikä oli ihan sairaan hyvä juttu. Eka tunsin itteni vähän epäonnistujaks kun lähdin 'vasta' täällä neljä kuukautta oltuani Suomeen lomalle mut sillon jo lähtiessä tuntu oudolta, olin onnellinen siitä tiedosta että kohta tuun jo takas. Suomen loman jälkeen kaikki muuttu. Olin ruinannu Kadirilta lisää töitä ja loman aikana Kadir ja Ali oli yhessä järkänny mulle ekstrahommia. Sain viereiseltä ala-asteelta mun ikiomat eskarit, joille kävin pitämässä englannintunteja neljänä päivänä viikossa. Olin niin onnellinen, vihdoin jotain tekemistä mihin saisin oikeesti panostaa! 



Mun eskarit oli ihania ja välillä ikävöin niitä vieläkin, on kiva törmätä johonkin pikku muruseen aina välillä kotihoodeilla. Noille tunneille tein ja suunnittelin, mietin ja harjottelin, maalasin omat flashcardit liittyen eläimiin, numeroihin, vuodenaikoihin, väreihin yms. Tuolla mun kielitaitokin parani kun leikit sun muut piti lapsille selittää turkiksi. Nautin noista tunneista ihan hirveesti vaikka ne ei aina ihan putkeen menneetkään. Eskareiden tunnit oli kuitenkin sen verran lyhkäsiä, ettei ne vieny mun päivästä kun vaivaset puoltoista tuntia. Sikspä niiden lisäks pääsin yhdelle kielikoululle harjottelemaan teinien kanssa englannin kieltä. Teinien tunnit oli kivaa vastapainoa eskareille, mut täytyy kyl sanoo et en oo koskaan nähny yhtä huonosti motivoituneita kielenoppijoita kun Turkissa! Siis tosi monet kurssille tulleet oli siellä koska äiti pakotti tai koska tavotteena oli päästä nollatasosta sille tasolle et kahen vuoden päästä vois hakee jo johonkin huippuyliopistoon. Oli syy sit mikä tahansa ni karkeesti sanottuna 95% kielenoppijoista kehen oon täällä törmänny on ihan tajuttoman laiskoja, eikä ymmärrä sitä et sitä kieltä ei päähän kukaan muu saa kun sä ite. Enkä puhu pelkistä kursseilla kävijöistä, vaan myös mun kämppis oli antanu yhelle tytölle hyvää hyvyyttään englannintunteja ekstratyönä, tyttö halus oppii puhumaan englantia kuulemma niinkun mä ja kämppis, mut jo ekoilla tunneilla tää oli ilmottanu ettei nää mitään järkee siinä että opiskellaan sanoja. Moni olettaa et vaan istumalla samassa luokkahuoneessa opettajan kanssa se kielitaito nousee nollasta sataan parissa viikossa.


Kesän tullen kaikki koulut yllätys yllätys pisti ovensa kiinni ja olin taas maukumassa töitä. Mitä voin tehä seuraavaks? Tietty keväällä eskarin ja kielikoulun lomassa kävin usein mun täällä varsinaisella työpaikalla Atoderilla, millon ihan vaan moikkaamassa Alia tai ilmottamassa että oon elossa, millon sit taas osallistuin näiden täällä järkkäämiin tärkeisiin juttuihin, esim. appelsiininkukkafestivaalikiertueeseen ja sen järkkäämiseen. Kevään aikana olin kuitenkin 'itsenäistynyt' omilleni koska mun työt ei sijainnu näiden seinien sisäpuolella enkä nähnyt kevään aikana Atoderilta oikeestaan ketään muita kun Alia koska painelin menemään aika omia polkujani töiden ja omien vapaa-ajan suunnitelmien mukaan. Loppukeväästä sain hommia sairaalalta missä kävin pieniä potilaita viihdyttämässä aina valilla, nekin työt on kuitenkin jo loppunut ja viimiset pari viikkoa oon lähinnä keskittyny vaan mun valokuvakansion tekemiseen ja olemiseen, vikoista viikoista nauttimiseen.


Tän postauksen piti alunperin liittyä vaan Atoderiin mut tästä tuli nyt mun työkertomus haha. No mitä mä sit voin sanoo Atoderista? En ois voinu parempaan paikkaan kai Turkissa päätyä. Vaikka mun ensimmäiset kuukaudet oli töiden osalta pelkkä vitsi ja olinkin tylsistynyt mulla on silti siltä ajalta myös huippuja muistoja. Eka aamu, kun istuttiin Alin kanssa syömässä aamupalaa ja tutkailtiin toinen toisiamme. Ali ei puhu sanaakaan englantia ja mun turkin kielen taidot oli tasoo alottelija. Mul ei ollu mitään käryy miten mun pitäis kaikkii niitä aamupalajuttuja syödä saati sit miten moniosasest teekannusta kuuluu kaataa teetä? Mun kielitaidon vähän parannuttua pystyttiin kommunikoimaan Alin kanssa paremmin ja tajusin entistä enemmän että se on hyvä tyyppi, niinkun muutkin. Olin sen kyllä huomannu jo aiemminkin siitä miten kaikki oli mun vasta valmistuneessa asunnossa hoidettu, aina tarkastettiin että kaikki on kunnossa ja jos tarvitsin jotain. Ja tää on jatkunu koko vuoden mittaan, ei ainoastaan sillon alkuaikoina. Aina sillon tällön Ali soittelee mulle et miten menee, mitä oot tehny, onks kaikki kunnosa, tarviitko jotain, muistathan soittaa jos tarviit? Ja jos tarviin, ni mulle on aina aikaa, saan aina apua ja useimmiten ne pyynnötkin järjestyy. Tosin uutta kaasupulloa oon pyytäny toukokuun puolestavälistä asti meiän keittiöön eikä sitä oo vieläkään sinne ilmestyny hmm.. :D Ei olla Alin kanssa välttämättä ihan niin kauheen läheisiä mut tähän saattaa vaikuttaa myös yks kotona oottava hameihminen. Me tullaan kuitenkin hyvin toimeen keskenämme ja meiän yhteiselo toimii ja se on ihan riittävää mulle.



Muistan myös kun tokalla viikolla Ali lähti työmatkalle ja se valtuutti Eyüpin pitämään mulle seuraa. Eyüp on ehkä maailmankaikkeuden hauskin ihminen ja tultiin sen kans samantien toimeen niin hyvin. En ees tiiä miten se oli mahollista meidän molempien kielitaidolla siihen aikaan mut meille kehitty ihan omat läpät jo sillon. Katottiin toimiston minitelkkarista Esra Erolia ja naurettiin toistemme kielitaidolle. Eyüpistä tuli mun luottoihminen töissä ja varsinkin sillon kun elin vaikeita aikoja itteni ja kielitaidon puolesta niin toi tyyppi oli aina sellanen kenen kans pystyin silti juttelemaan kaikesta. Eyüpin kanssa oli tosi helppo olla alusta asti ja luulen sen johtuvan siitä että Eyüp oli varmaan ensimmäinen joka ei pelänny mun ulkomaalaisuutta ja kokenu sitä jotenkin outona ja liian erilaisena juttuna.


Toinen samanlainen ihminen on Fatma joka jo ekalla kerralla kun tavattiin kaappas mut kunnon halaukseen ja vinkkas silmää, tervetuloa tänne! Yhtenä iltapäivänä ihan mun alkuaikoina käytiin Eyüpin kanssa Fatman luona kahvilla ja siellä mun tunne vaan vahvistu siitä kuinka hyvien ihmisten keskelle oon tullu. Mulla ei oo ikinä ollu vaikeuksia olla näiden ihmisten kanssa, koska kaikki ne tärkeimmät toivotti mut niin lämpimästi tervetulleeks heti alusta alkaen. Fatmasta tuli vähän niinku mun toinen kummitäti, kaikki jotka tietää mun kotkalaisen kummitädin tietää mitä tarkotan. Sellanen vanhempi kenen kans voi puhuu ihan mitä vaan, kenen kans on aina kiva olla ja kenen seurassa ei voi olla piristymättä. Mun prelähtöbailuissa kun en voinu pidätellä itkuu Fatma oli se joka mut eka kaappas halaukseen ja Eyüp se joka ekana asiasta keksi sellasen läpän mille en mäkään voinu olla nauramatta. Huipputyypit siis. 


Meidän töiden ydinporukkaan kuuluu pari tyyppiä vielä lisää mutta ei joko olla oltu kauheesti tekemisissä tai ei vaan yksinkertasesti tulla kovin hyvin toimeen. Tälläsiä tyyppejä ei oo onneks kun vaan kaks, toinen sen takia että mut sotkettiin sen perhesuhteisiin ja pettämistouhuihin ja sen jälkeen se kehtas vielä antaa mulle parisuhdeneuvoja. Hyi. Toinen jantteri on mulle muuten vaan aina tosi töykee ja jaksaa vieläkin naljailla mulle mun kielitaidosta vaikkei taida ite puhuu yhtä kieltä enempää. Onneks ei nähdä kovin usein haha. Kaikenkaikkiaan en siis ois voinu varmaan toivoo parempia työihmisiäkään. Koordinaattori Kadirille voisin varmaan kirjottaa oman ylistyspostauksen ihan vaan sen takia miten sairaan paljon se on auttanu mua ihan kaikessa, vaikka siihenkin tyyppiin joskus palo pinna. Vaikkei munkaan työt täydellisest lähteny käyntiin, eikä aina kauheen hyvin sujunutkaan ja joskus kaikki turhautti niin oon silti ilonen et päädyin just nimenomaan hakemaan EVS tietokannasta siihen projektiin, minkä ensin meinasin sivuuttaa ihan vaan siks että otsikko oli yhtä kirjainmössöä koska tietokanta ei tunnistanu erikoiskirjaimia ja projektin kuvauskin oli aika suppee. Ajattelin kuitenkin et no en mä tässä mitään häviä jos tonne mun CVn lähetän.. Enkä tosiaan hävinnytkään!

2 kommenttia:

  1. Kiitoksia blogista!! Sua odottelee palkinto http://kalabaliikkia.blogspot.fi/2015/08/blogipalkinto.html :)

    VastaaPoista