lauantai 29. elokuuta 2015

Minun Adana

Mun piti jakaa tää vasta sit kun lähtö oikeesti lähenee mut eiköhän täs jo aika lähellä aleta olla. Sain tän videon nimittäin just valmiiksi enkä sit malttanu oottaa kauempaa. Tässä siis Adana videona mun silmin. 


 

perjantai 28. elokuuta 2015

Ristiriitaista

Viimiset pari viikkoa on menny mun to do -listaa toteutellessa, joitain juttuja oon tehny itekseni mutta useimmiten oon saanu Hakanin mun seuraan yleensä sen omasta vapaasta tahdosta. Joskus oon saanu ehkä vähän houkutella hehe. Olin vähän huolissani et onks ärsyttävää mennä toiselle ihan ilmiselviin paikkoihin päivästä toiseen mut kuulemma tuo hyvää tasapainoo ja vaihteluu kotona istumiselle. Mun to do -listalta löytyi paikkoja joissa käydä vielä kerran lähikaupunkien lisäks mm. yliopisto, järvi, pari tiettyä moskeijaa, halusin tehdä vielä bussiajelun linjalla 142 ('Adanan halvin kiertoajelu'), syödä tiettyjä ruokia ja juoda granaattiomenakaljaa. Mun lista on Karataşia vaille valmis, pari juttua piti pyyhkii listalta pois koska niiden toteutus ei enää onnaa. Esimerkiks mun lempi şavurmapaikka pisti lapun luukulle enkä haluu syödä muiden şavurmoja. Nyyh. 



Päiviä on jäljellä tasan 12. Alan jo toistaa itteeni mut oikeesti, mihin tää aika meni? Kun käynnistin mun laskurin päiviä oli jäljellä reilut 90! Nyt jäljellä on enää vaan kourallinen päiviä ja hetkiä täällä. Otsikon mukaan kaikki on kuitenkin aika ristiriitasta. Mun päässä risteilee miljoona eri ajatusta ja jokainen uus ajatus aina kumoo aiemman. Toisaalta mä oon niin valmis palaamaan Suomeen. Välillä toivoisin vaan että mun päivälaskuri näyttäis et ois jo lähtöpäivä. Haluun jo istuu mummin olkkarissa syömässä Mariannekarkkeja ja kattoo Emmerdalea. Lähtä Hennan kans ABClle ihan vaan huvin vuoks. Laittaa itteni ihmisen näköseks samalla lonkeroo juoden ja jotain Hennan suomiräppibiisei kuunnellen ja lähtä sit porukalla Amarilloon. Pukee päälle nahkatakin ja valittaa kylmästä. Käydä Prisman valikoimilla ja ostaa muumilimua. Mut sit taas en. Miten mä voin lähtee täältä. Joo mä tiiän et siihen lopulta tottuu ja ikäväkin helpottaa mut en tiiä miten kestän ne fiilikset mitkä väistämättäkin tulee jossain vaiheessa vastaan. Se kun tiiän jokaisen täällä jatkavan elämäänsä, mut mä en oo sitä arkee täällä enää jakamassa. Mulla on enää ''vaan'' ne mielikuvat ja muistot.



Hakanin olemassaolo ei tee asiasta yhtään helpompaa ja ollaan (= mä oon) miettiny useena päivänä mielessäni että mitä me sit oikeen tehään. Hakan jää tänne lopettelemaan yliopistoaan ja mä lähden Saksaan ihan uusiin kuvioihin. Toisaalta oon niin tajuttoman kateellinen Hakanille, sen elämä täällä tulee jatkumaan suht samanlaisena koulun, työn ja arjen takia. Mä sit taas alotan jälleen ihan uudenlaisen elämän Saksassa enkä tiiä miten voin yhdistää uuden oppimisen Saksassa, kaipuun Turkkiin, uudet ystävät ja kuviot ja seukkailun kolmen tuhannen kilometrin päässä olevan tyypin kanssa. Yhessä vaiheessa kaikki vaihtoehdot kuulosti huonoilta, en halunnu elää skypen ja whatsapin varassa mut en myöskään erota ilman mitään kunnon syytä kun täs sopuisasti ollaan kohta oltu 'jo' puol vuotta yhessä. No eniveis sain lopulta mäkin päätökseni tehtyy ja alustavien suunnitelmien mukaan tulisin Adanaan kotihuudeille lomailemaan alkuvuodesta.




Vaikka oonki kaikille Adanaan jääville superkateellinen niin toisaalta oon niin onnellinen siitä että lähden Saksaan. Oon vähän sillä kantilla et vielä kun on nuori ja mistään riippumaton niin pitää nähdä ja tehdä. Voihan sitä tietty vanhemmallakin iällä, mut tällaset aupparihommat ja muut on yleensä nuorten juttuja ja tää on ollu sellanen kokemus minkä oon jo pitkään halunnu kokee. Lisäks jos jäisin Suomeen niin kaikki ois varmaan kolme kertaa raskaampaa. Joutuisin totutella taas Suomeen ja tiiän että siitä ei tulis yhtään mitään ainakaan nyt. Uudestaan ulkomaille lähtö on siis ihan hyvä ratkasu, ei jää liikoja murehtimaan ja suremaan kun on koko ajan jotain uutta. Oon onneks löytäny myös ihanat suomiaupparit Münchenin ympäriltä (plus muunmaalaiset aupparit), joten tylsistymään ei ainakaan kotona pääse jos niikseen tulee. Ootan myös innolla et pääsen heti suoraan tavalliseen arkeen kiinni Saksassa. Näin vuoden kun arki on ollu sitä et aikataulut ja työpäivät yms vaihtelee jatkuvasti ni on ihan huippuu päästä elämään ihan tavallista arkee aikatauluineen kaikkineen. Mulla on myös ihana perhe mua oottamassa, en malttais oottaa et pääsen jo lapsukaisten kans touhuumaan.




Ehkä nää ristiriitaset ajatukset johtuu näistä viimisistä päivistä. Toisaalta sopeutuu lähtöajatukseen ja oottaa kaikkia niitä kivoja tuttuja asioita ja uusia seikkailuja Saksassa. Toisaalta iskee pakokauhu, en haluu pois näiden ihmisten ja tän kulttuurin ja tutuiks tulleiden asioiden luota. Välillä sen lähdön todellisuuden tajuu, tällä hetkellä taas ei todellakaan tunnu siltä et ensviikko on mun viiminen kokonainen viikko täällä tältä erää. Toisaalta on ihana saada tää vuosi päätökseen, sulkee se samassa paikassa mistä kaikki alko, kerätä muistot ja miettiä mitä kaikkee tää vuosi mulle anto. Tiiän että viiminen päivä tulee olee tunteita ja kyyneleitä täynnä (koska oon tääl kyyneleissä jo tätä kirjottaessa haha) mut en vois olla onnellisempi ja kiitollisempi siitä miten upeen vuoden oon saanu viettää kaikkineen, ei sitä voi ees sanoin kuvailla. Oon pikkuhiljaa alkanu myös fyysisesti tekemään lähtöä, oon alottanu pakkaamaan, erotellu vaatteet mitkä otan mukaan ja mitkä jää tänne syyrialaisille, viikonlopun aikana ois tarkotus valita mun valokuvaprojektiin tulevat kuvat ja tehdä mun Adana -video loppuun, oon sopinu päivät milloin nähdä vielä tärkeitä ihmisiä ja miettiny vähän vikojen päivien ohjelmaa. Mä oon ehkä vähän lievästi dramaattinen (voiks näin sanoo) joidenkin asioiden suhteen, mutta viiminen juttu ennen kun myöhään illalla lähden kohti Suomea on et haluun syödä EyüpCan ravintolassa Adana kebapia, koska se oli tänne tullessa ihan ensimmäinen paikka mihin mentiin, se paikka mistä kaikki alko. Plus tietty luultavasti oon nälkänen joten onks parempaa Suomeen lähtö ruokaa kun Adana kebu, en usko.



Alottelin tätä postausta kirjottamaan jo eilen ja olin jo ihan suhtkoht fine ajatuksen kanssa et Adanassa olon lisäks mulla on Hakanin kanssa enää aikaa vaan tää vajaa kaks viikkoa. Ollaanhan oltu nyt viis kuukautta tiiviisti yhessä ja tää koko kesä vielä tiiviimmin kun oon melkeen jokayö täällä Hakanin nurkissa ollu ja melkeinpä päivätkin ollaan yhessä vietetty viikonloppuja lukuunottamatta. Viimeyönä kuitenkin kaikki meni ihan päälaelleen kun toinen sai käskyn fulltime työntekijäks seuraavan kolmen viikon ajaks, mikä tarkottaa sitä et seuraavat kolme viikkoo Hakan on töissä joka ikinen päivä aamusta iltaan. Onneks Hakanin pomo tietää kotiin lähtevästä tyttiksestä joten parin vapaapäivän viettäminen on vissiin ihan ookoo.. Toivottavasti ei toi mielipide muutu kovin moneen kertaan!

tiistai 25. elokuuta 2015

Mun työt ja työihmiset

Mä en oo tainnu kirjotella paljoo mitään tarkempaa mun varsinaisesta työpaikasta ja organisaatiosta vaikka täällä on teksteissä vilahdellu työjuttuja ja millon kenenkin työkaverin nimi. Kaikki mun työt ei oo kuitenkaa tapahtunu tän varsinaisen työpaikan sisällä, esim. kun olin viereisellä koululla opettamassa eskareita, lisäks oon ollu muutamassa muussa paikassa töissä. En oo niitä alkanu sen kummemmin täällä erittelemään koska siinä sekois varmaan jo mun sanat, ajatuksenjuoksu ja ehkä tekin. Mut ei sillä niin väliä, availen tätä koko mun EVS työhistoriaa vähän nyt tässä.  


Ihan alunalkujaan kun Adanaan lähdin mulla oli tiedossa vaan se, etta mun organisaatio on Atoder (Adana talasemi ve orak hücre anemi hastaları koruma ve dayanişma derneği, jep voitte vaan kuvitella kuinka kauan meni ton litanian opetteluun lol), eli tiettyä verisairautta sairastavien tukiyhdistys. Työnkuva mulla oli aika pitkälti ihan auki, mulle kun ei oltu määritelty mitään sen kummempia työtehtäviä oikeestaan missään vaiheessa. Tää tuntuu olevan aika yleinen homma näissä EVS jutuissa, tai jos työnkuva on määritelty niin se luultavasti vaihtuu vielä muutamaan otteeseen. Ainakin Turkissa. No, tänne saavuin into pinkeenä valmiina alottamaan hommat, mut koska oli vielä kesälomat niin mun töidenkin alottaminen veny. Ja veny ja veny ja veny.. Lopulta meidän kurssit alko, mut se oli ehkä pienoinen pettymys mulle koska en päässyt oikeesti tekemään mitään. Joo pääsin maalaamaan ja väkertämään tarjottimia ja muita puusta tehtyjä juttuja, mikä oli oikeesti ihan kivaa, mut ei se kyllä ollu se mitä olin tänne tullu tekemään. Olin enemmänkin yks oppilaista kun se joka ois oikeesti saanu antaa oman työpanoksensa. Olin tosi tylsistyny, niin töissä kun vapaa-ajallakin koska Malin oli just lähteny Norjaan enkä tuntenut täältä vielä oikeen ketaan. Mun viikon kohokohtia oli aina Tayfunin tapaaminen turkin tuntien merkeissä ja jos Kadir tuli käymään täällä. 


Mun tylsyys oli varmaan yks suurin syy miks mun sopeutumisen kriisivaihe tuntu niin pahalta, jos oisin ollu loppusyksystä/alkutalvesta kunnolla työntouhussa luulen et kriisit ois voinu sivuuttaa vähemmällä. En voinu ymmärtää et mun vapaaehtoistyö tulis oikeesti olemaan tätä, tylsistymistä. Laitan tän kuitenkin tietämättömyyden ja ehkä ymmärtämättömyydenkin piikkiin, oon nimittäin mun organisaation ensimmäinen vapaaehtonen joten mitään valmista ohjelmaa/suunnitelmaa ei näillä vaparia varten ollut olemassa aiemmin, kaikki lopulta sit muokkaantu mun omien toiveiden ja pyyntöjen mukaan. Joulukuussa lähdin sit reiluks viikoks Suomeen mikä oli ihan sairaan hyvä juttu. Eka tunsin itteni vähän epäonnistujaks kun lähdin 'vasta' täällä neljä kuukautta oltuani Suomeen lomalle mut sillon jo lähtiessä tuntu oudolta, olin onnellinen siitä tiedosta että kohta tuun jo takas. Suomen loman jälkeen kaikki muuttu. Olin ruinannu Kadirilta lisää töitä ja loman aikana Kadir ja Ali oli yhessä järkänny mulle ekstrahommia. Sain viereiseltä ala-asteelta mun ikiomat eskarit, joille kävin pitämässä englannintunteja neljänä päivänä viikossa. Olin niin onnellinen, vihdoin jotain tekemistä mihin saisin oikeesti panostaa! 



Mun eskarit oli ihania ja välillä ikävöin niitä vieläkin, on kiva törmätä johonkin pikku muruseen aina välillä kotihoodeilla. Noille tunneille tein ja suunnittelin, mietin ja harjottelin, maalasin omat flashcardit liittyen eläimiin, numeroihin, vuodenaikoihin, väreihin yms. Tuolla mun kielitaitokin parani kun leikit sun muut piti lapsille selittää turkiksi. Nautin noista tunneista ihan hirveesti vaikka ne ei aina ihan putkeen menneetkään. Eskareiden tunnit oli kuitenkin sen verran lyhkäsiä, ettei ne vieny mun päivästä kun vaivaset puoltoista tuntia. Sikspä niiden lisäks pääsin yhdelle kielikoululle harjottelemaan teinien kanssa englannin kieltä. Teinien tunnit oli kivaa vastapainoa eskareille, mut täytyy kyl sanoo et en oo koskaan nähny yhtä huonosti motivoituneita kielenoppijoita kun Turkissa! Siis tosi monet kurssille tulleet oli siellä koska äiti pakotti tai koska tavotteena oli päästä nollatasosta sille tasolle et kahen vuoden päästä vois hakee jo johonkin huippuyliopistoon. Oli syy sit mikä tahansa ni karkeesti sanottuna 95% kielenoppijoista kehen oon täällä törmänny on ihan tajuttoman laiskoja, eikä ymmärrä sitä et sitä kieltä ei päähän kukaan muu saa kun sä ite. Enkä puhu pelkistä kursseilla kävijöistä, vaan myös mun kämppis oli antanu yhelle tytölle hyvää hyvyyttään englannintunteja ekstratyönä, tyttö halus oppii puhumaan englantia kuulemma niinkun mä ja kämppis, mut jo ekoilla tunneilla tää oli ilmottanu ettei nää mitään järkee siinä että opiskellaan sanoja. Moni olettaa et vaan istumalla samassa luokkahuoneessa opettajan kanssa se kielitaito nousee nollasta sataan parissa viikossa.


Kesän tullen kaikki koulut yllätys yllätys pisti ovensa kiinni ja olin taas maukumassa töitä. Mitä voin tehä seuraavaks? Tietty keväällä eskarin ja kielikoulun lomassa kävin usein mun täällä varsinaisella työpaikalla Atoderilla, millon ihan vaan moikkaamassa Alia tai ilmottamassa että oon elossa, millon sit taas osallistuin näiden täällä järkkäämiin tärkeisiin juttuihin, esim. appelsiininkukkafestivaalikiertueeseen ja sen järkkäämiseen. Kevään aikana olin kuitenkin 'itsenäistynyt' omilleni koska mun työt ei sijainnu näiden seinien sisäpuolella enkä nähnyt kevään aikana Atoderilta oikeestaan ketään muita kun Alia koska painelin menemään aika omia polkujani töiden ja omien vapaa-ajan suunnitelmien mukaan. Loppukeväästä sain hommia sairaalalta missä kävin pieniä potilaita viihdyttämässä aina valilla, nekin työt on kuitenkin jo loppunut ja viimiset pari viikkoa oon lähinnä keskittyny vaan mun valokuvakansion tekemiseen ja olemiseen, vikoista viikoista nauttimiseen.


Tän postauksen piti alunperin liittyä vaan Atoderiin mut tästä tuli nyt mun työkertomus haha. No mitä mä sit voin sanoo Atoderista? En ois voinu parempaan paikkaan kai Turkissa päätyä. Vaikka mun ensimmäiset kuukaudet oli töiden osalta pelkkä vitsi ja olinkin tylsistynyt mulla on silti siltä ajalta myös huippuja muistoja. Eka aamu, kun istuttiin Alin kanssa syömässä aamupalaa ja tutkailtiin toinen toisiamme. Ali ei puhu sanaakaan englantia ja mun turkin kielen taidot oli tasoo alottelija. Mul ei ollu mitään käryy miten mun pitäis kaikkii niitä aamupalajuttuja syödä saati sit miten moniosasest teekannusta kuuluu kaataa teetä? Mun kielitaidon vähän parannuttua pystyttiin kommunikoimaan Alin kanssa paremmin ja tajusin entistä enemmän että se on hyvä tyyppi, niinkun muutkin. Olin sen kyllä huomannu jo aiemminkin siitä miten kaikki oli mun vasta valmistuneessa asunnossa hoidettu, aina tarkastettiin että kaikki on kunnossa ja jos tarvitsin jotain. Ja tää on jatkunu koko vuoden mittaan, ei ainoastaan sillon alkuaikoina. Aina sillon tällön Ali soittelee mulle et miten menee, mitä oot tehny, onks kaikki kunnosa, tarviitko jotain, muistathan soittaa jos tarviit? Ja jos tarviin, ni mulle on aina aikaa, saan aina apua ja useimmiten ne pyynnötkin järjestyy. Tosin uutta kaasupulloa oon pyytäny toukokuun puolestavälistä asti meiän keittiöön eikä sitä oo vieläkään sinne ilmestyny hmm.. :D Ei olla Alin kanssa välttämättä ihan niin kauheen läheisiä mut tähän saattaa vaikuttaa myös yks kotona oottava hameihminen. Me tullaan kuitenkin hyvin toimeen keskenämme ja meiän yhteiselo toimii ja se on ihan riittävää mulle.



Muistan myös kun tokalla viikolla Ali lähti työmatkalle ja se valtuutti Eyüpin pitämään mulle seuraa. Eyüp on ehkä maailmankaikkeuden hauskin ihminen ja tultiin sen kans samantien toimeen niin hyvin. En ees tiiä miten se oli mahollista meidän molempien kielitaidolla siihen aikaan mut meille kehitty ihan omat läpät jo sillon. Katottiin toimiston minitelkkarista Esra Erolia ja naurettiin toistemme kielitaidolle. Eyüpistä tuli mun luottoihminen töissä ja varsinkin sillon kun elin vaikeita aikoja itteni ja kielitaidon puolesta niin toi tyyppi oli aina sellanen kenen kans pystyin silti juttelemaan kaikesta. Eyüpin kanssa oli tosi helppo olla alusta asti ja luulen sen johtuvan siitä että Eyüp oli varmaan ensimmäinen joka ei pelänny mun ulkomaalaisuutta ja kokenu sitä jotenkin outona ja liian erilaisena juttuna.


Toinen samanlainen ihminen on Fatma joka jo ekalla kerralla kun tavattiin kaappas mut kunnon halaukseen ja vinkkas silmää, tervetuloa tänne! Yhtenä iltapäivänä ihan mun alkuaikoina käytiin Eyüpin kanssa Fatman luona kahvilla ja siellä mun tunne vaan vahvistu siitä kuinka hyvien ihmisten keskelle oon tullu. Mulla ei oo ikinä ollu vaikeuksia olla näiden ihmisten kanssa, koska kaikki ne tärkeimmät toivotti mut niin lämpimästi tervetulleeks heti alusta alkaen. Fatmasta tuli vähän niinku mun toinen kummitäti, kaikki jotka tietää mun kotkalaisen kummitädin tietää mitä tarkotan. Sellanen vanhempi kenen kans voi puhuu ihan mitä vaan, kenen kans on aina kiva olla ja kenen seurassa ei voi olla piristymättä. Mun prelähtöbailuissa kun en voinu pidätellä itkuu Fatma oli se joka mut eka kaappas halaukseen ja Eyüp se joka ekana asiasta keksi sellasen läpän mille en mäkään voinu olla nauramatta. Huipputyypit siis. 


Meidän töiden ydinporukkaan kuuluu pari tyyppiä vielä lisää mutta ei joko olla oltu kauheesti tekemisissä tai ei vaan yksinkertasesti tulla kovin hyvin toimeen. Tälläsiä tyyppejä ei oo onneks kun vaan kaks, toinen sen takia että mut sotkettiin sen perhesuhteisiin ja pettämistouhuihin ja sen jälkeen se kehtas vielä antaa mulle parisuhdeneuvoja. Hyi. Toinen jantteri on mulle muuten vaan aina tosi töykee ja jaksaa vieläkin naljailla mulle mun kielitaidosta vaikkei taida ite puhuu yhtä kieltä enempää. Onneks ei nähdä kovin usein haha. Kaikenkaikkiaan en siis ois voinu varmaan toivoo parempia työihmisiäkään. Koordinaattori Kadirille voisin varmaan kirjottaa oman ylistyspostauksen ihan vaan sen takia miten sairaan paljon se on auttanu mua ihan kaikessa, vaikka siihenkin tyyppiin joskus palo pinna. Vaikkei munkaan työt täydellisest lähteny käyntiin, eikä aina kauheen hyvin sujunutkaan ja joskus kaikki turhautti niin oon silti ilonen et päädyin just nimenomaan hakemaan EVS tietokannasta siihen projektiin, minkä ensin meinasin sivuuttaa ihan vaan siks että otsikko oli yhtä kirjainmössöä koska tietokanta ei tunnistanu erikoiskirjaimia ja projektin kuvauskin oli aika suppee. Ajattelin kuitenkin et no en mä tässä mitään häviä jos tonne mun CVn lähetän.. Enkä tosiaan hävinnytkään!

maanantai 24. elokuuta 2015

Kaipausjuttuja

Nyt kun on melkeen vuoden päivät tullu oltua poissa Suomesta tuli mun mieleen juttuja mitä oon tän vuoden aikana Suomesta kaipaillu. Näistä minkään puuttuminen ei oo ihan ylitsepääsemättömän suurta tuskaa mulle tuottanu mut kyl on pieni onni ja ilo ku reilun kahen viikon päästä näiden äärelle pääsen. Kuvituksena toimii alkuviikoon iltakävely yliopistolla mikä oli mun yks to do -listalla ollu juttu.



♥ Suomen kieli
Tää ikävä tais iskee ekana. Tänne tullessa eka viikko englannin kielen kanssa oli aikamoista haparointia. Joo kirjotus suju, kielioppi suju, sanat tuli päähän mut se mikä suusta ulos pääsi oli aika turhauttavaa. Ois tehny niin paljon mieli selittää ja höpöttää mut vaati muutaman hetken että se kieli tuli ulos sellasena kun sen halus. Turkista sitten puhumattakaan haha. Muiden kielien puhumiseen tottu mut kyllä silti suomen kieli on vaan ihana kieli. Muistan kuinka joulukuussa Suomen visiitillä oisin vaan voinu puhua koko ajan ja kuinka ihanaa oli päästä heittää läbyy ihan omalla kielellä!



 Lämpimät talot
Muistan vieläkin niin elävästi sen talvisen päivän kun makasin mun sängyllä kahden peiton alla ja mun hengitys höyrys siitä kylmyydestä. Ulkona lämpöasteita tais olla plus viistoista mut sisällä oli vaan niin tajuttoman kylmä. Meillä oli kotona yks jalallinen lämmitin, jokatoinen yö siis sai nukkua mukavassa lämmössä ja jokatoinen yö hytistä monen peiton alla täysvaatetus päällä koska jaettiin lämmitin kämppiksen kanssa. Kotona luojalle kiitos ei oo kivilattiaa muualla kun vessassa, muovimatto oli ees vähän lämpösempi kun jääkylmät kivilaatat. Kaipasin niin sitä et talvellakin voi vedellä ympäri kotii oloshortseissa ja topissa eikä toppatakki päällä!

 Suomalaiset läpät
Tää menee vähän samaan osioon ton suomen kielen kanssa mut siis täällä ollessa tajus sen kuinka korvaamatonta on heittää läppää suomalaisten kanssa. Et voi muille ulkkiksille kertoo mitää salkkarivitsei tai muutakaan mikä liittyis meiän olemiseen ja elämiseen Suomessa. Joskus tylsyyksissäni kattelin youtubesta vanhoja Putous ja salkkarivideoita ja meinasin kuolla nauruu ihan vaa siks et oli niin ihanaa nauraa jollekkin niin typerälle mut silti niin hauskalle.



 Ruoka
Graavilohi, savulohi, uudet perunat, ihan aikuisten oikee salaatti, vaalee reissumies, makaronilaatikko, jauhelihakeitto, tonnikalapiirakka, leikkeleet, karjalanpiirakat, mitä näit nyt on...

♥ Lonkero
Siis tää ihan vaan kaikessa yksinkertasuudessaan. Mustikkalonkero, limelonkero, karpalolonkero.. Oon oppinu Turkissa ollessa juomaan viiniä ja kaljaa mihin en ikinä ennen koskenu pitkällä tikullakaan. Noiden opettelust on kyl ollu seki hyöty et Suomeen palatessa ja Saksaan lähtiessä ei haittaa olla köyhä kun ei kaljakaa miljoonia maksa. Mut lonkero on silti aina lonkero ja ei oo lonkeroo voittanutta.



 Lumi
Kun sataa vettä viikon putkee ni pikkuhiljaa alkaa toivoo et se mikä sielt taivaalt tippuis ois lunta. Jos se ois lunta niin ehkä mun ikkunatkaan tai vessan lamppu ei vuotais vettä niin herkästi. Tästäkin onneks sain joulukuun visiitillä viikon verran nauttia, toisaalta oli ihan eri juttu iloita lumesta kun sitä tosiaan kesti vaan sen viikon!

 Sähköhella
Vihaan kaasuhellan sytyttämistä yli kaiken. Meillä on kotona sellanen moderni kaasuhella missä ei tarvii leikkii tulella ite ollenkaan, painat vaa nappia ja käännät kaasun päälle ni tadaa, tuli on syttynyt! Mut sit esim Hakanilla oon aina polttamas näppejäni tai kulmakarvojani kaasun ja sytkärin kanssa. Kaasuhellalle kyl pointsit nopeudesta, mut vähän ikävöin tuttua ja turvallista sähköhellaa.



 Pimeet aamut
Kyllä kiitos! En tiiä mitään ihanampaa kun talvella -15 asteen pakkasessa käveleminen bussipysäkille kello kuus aamulla täydessä hiljaisuudessa ja pimeydessä. Eikä tää oo ees sarkasmia.

 Luonto
Kaikkialla on vihreetä ruohoo tai lunta, puita, metsä viiden minuutin kävelymatkan päässä, järvi tai meri vieressä ja on niin helppoo kadota kaiken muun ulottumattomista luonnon keskelle. Ei Adanassa! Jos nyt tästä mieli tekis ihan kunnolla luonnon keskelle ois lähin paikka varmaan järven tuolla puolen, kävellen sinne pääsisin tästä reilussa kahdessa tunnissa. Toisaalta oon kyllä nauttinu täysillä tästä suurkaupungin elämästä ja sen helppoudesta mut innolla ootan jo sitä et pääsen Saksassa asumaan ihan luonnon keskelle.



 Prisma
Joo täällä on viiden M:n Migrokset ja Groserit mut ei oo sama asia! Prisman ja Cittarin valikoimat on ihan omaa luokkaansa valikoimineen.

 Astiankuivauskaappi
Hallelujaa tälle rakkaalle suomalaiselle keksinnölle! Tää turkkilaisilla käytössä oleva astiankuivaushärpäke tiskipöydällä on ehkä maailman kamalin keksintö. Siis miten siihen saa kukaan monihenkinen perhe mahtumaan yhtään mitään?? Eiks ketään muuta ärsytä kun se astioista tippuva vesi jää lillumaan sinne astioiden sekaan??



 Filmtownin irtokarkit
Varmaan eka asia minkä teen torstaina kymmenes syyskuuta, juoksen filmtowniin ostamaan lohtukarkkeja. Ja syön niitä koko viikon ennen Saksaan lähtöö. Turkista aika harvasta paikasta saa irtokarkkeja ja nekin on pahoja Haribolöllyköitä.

 Baarit
Adanassa on sellasia pubeja/kuppiloita/kahvilabaareja, missä joissain on livemusiikkia ja yhden tällasen alakerrassa on vähän sellanen oikeeta baaria muistuttava tila mut ei sekään kyl baarista mee. Missä on baaritiskit, kunnon juomavalikoimat, tanssimusiikki, kaikki ympäriinsä haahuilevat ihmiset ja ulkona röökipaikalla hengaavat porukat? En Suomessakaan ollu mikään ihan hirvee bailaaja mut ainoo kerta ku oon Turkissa päässy kunnon baariin tais olla viime syksynä Istanbulissa.



 Oma rauha
Joskus tää ois ollu paikallaan. Suomessa voisin elää varmaa viikon tai kakskin ilman et KUKAAN puhuis mulle. Kaupassakin sopivan kassan osuessa kohdalle ei aina saa ees tervehdystä. Välillä totaalieristäytyminen on jees, täällä sitä saattaa välillä vaan häiritä oven taakse tuleva naapurin Ayse joka tuo jotain tai naapurin lapset jotka heiluu parvekkeen kaiteella ja pyytää palauttamaan olkkariin lentäneen pallon ja jää samalla kyselemään jotain elämän tärkeyksiä. Tähän on toisaalta jo tottunu ja musta on jo kiva et on ihmisiä ympärillä. Yleensä viikonloppusin saa syrjäytyy hetkeks kun Hakan ja kumppanit on töissä ja voin hautautuu sisälle omaan ylvääseen yksinäisyyteeni.

 Tietty toimivuus ja säännöt
Miks pitää ravaa miljoonassa eri liikkeessä ja toimistossa ihan vaan siks et saa jonkun yksinkertastakin yksinkertasemman asian hoidettuu? Suomessa kaikki tuntuu olevan niin vaan helppoa ja yksinkertasta, pari klikkausta netissä ja homma on hoidettu. Tää uus termi sääntösuomi on vaan niin hauska ja osuva et oikee naurattaa, monet uudet ja ne vanhatki säännöt ja säädökset on ihan käsittämättömän typeriä! Toisaalta taas tiettyjen sääntöjen olemassaolo on ihan jees juttu.



 Tavallinen vessa
Useimmissa paikoissa Turkissa on ihan perus vessat mut silti sitä oli varsinkin alkuaikoina ikävä kun kyykkyvessat oli ihan uus juttu. Jos ketään mun vessankäyttöhistoria kiinnostaa (luultavimmin ei) niin kyllä, oon oppinu käyttää kyykkistä. Ja voin kertoo et esim. yleisissä vessoissa käännyn mielummin kyykkiksen puoleen, paljon hygienisempää ku tiesmillon siivotun pöntön käyttö.

 Jenkkipurkka
Syökää näit turkkilaisia purkkia ni ymmärrätte. Ei oo varmaa tullu koskaa näin kivikovaa purkkaa vastaan ku tässä maassa. Oi suussasulavan pehmee Jenkki!



 Mauton hanavesi
Adanassa voi juoda hanavettä, mut siinä on aina pieni sivumaku. Jääkylmänä sitä ei ees huomaa, mut muuten maistuu ikävä pieni sivumaku mitä ei Suomessa oo!


Te muut suomiulkkikset, onks teillä jotain lisäiltäviä juttuja? Ois kiva kuulla!

ps. lupaan tästä viel teille Turkkiversion, siinä varmaan sit ikävyyshuuruissa kumoon kaikki nää kohdat..

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Liebster haaste

Sain Istabulin MatkaMartalta haasteen missä ideana on vastailla toisen esittämiin kysymyksiin ja sen jälkeen haastaa mukaan uudet bloggaajat ja esittää heille omat kysymykset. Mä tykkään kaikista haastejutuista kauheesti joten tätä oli kiva tehdä, kiitos siis tästä!


1. Miten päädyit aloittamaan blogin?

Tykkäsin jo aiemmin lukea paljon ulkosuomalaisten blogeja ja blogeja mitkä jotenkin liitty Turkkiin. Näistä innostuneena päätin aloittaa oman blogin kirjoittamisen kun vapaaehtoseks lähtöä suunnittelin. Tästä tuli myös kiva muisto itelle, en oo oikeen päiväkirjan kirjottaja tyyppiä joten blogi on ollu hyvä väline pistää juttuja muistiin ja saada kuvat esille muuallekin kun vaan instagramiin.

2. Mikä saa sinut seuraamaan jotain blogia?

Aika varmasti sellanen blogi mikä liittyy jotenkin Turkkiin! Luen myös joitain muihin maihin keskittyviä blogeja mut usein sellaset blogit on sit muuten kiinnostavia aiheiltaan, kuviltaan tai ihan vaan kirjottaja itessään on kiinnostava tyyppi.



3. Jos et asuisi nykyisessä asuinmaassasi ja kaupungissasi, missä asuisit?

Tää onki hyvä kysymys! Jos asuisin Suomessa, mun kotikaupunki ois mitä luultavimmin Lohja tai Kotka. Halusin kuitenkin lähtee tälle vuodelle vapaaehtoseks joten luultavasti vaikken ois Turkkiin kovasta yrityksestä huolimatta päässyt niin oisin sit lähtenyt johonkin toiseen maahan. Turkin jälkeen mun ykkösmaita oli Romania, Georgia ja Armenia, joten luultavasti kirjottelisin jostain noista maista.

4. Kolme asiaa, joista iloitset arjessasi?

Mun turkkilaisessa arjessa iloitsen ehdottomasti sosiaalisesta kanssakäymisestä niin tuntemattomien turkkilaisten kun lähikaupan myyjäsedänkin kanssa, siis siitä että voi vaihtaa muutamat sanaset tai höpötellä tomaattien hinnoista. Iloitsen myös helposti saatavilla olevasta kaikesta, kun ei tarvi kävellä kilometriä lähimpään siwaan ostamaan limua ja iloitsen myös hyvästä poikkiksesta ja sen kämppiksistä keiden luona saan asustaa.

5. Mitkä kolme asiaa esittelisit nykyisessä kaupungissasi sinne vieraaksi tulevalle turistille?

Veisin matkaajat ilman muuta keskuspuistoon ja siellä olevaan Turkin isoimpaan moskeijaan, siitä varmaan jatkettais 'vanhaan kaupunkiin' katteleen kellotornia ja markkinafiiliksiä ja ihan vikana mentäis ajelee auringonlaskun aikaan polkuveneillä järvelle ja sieltä kateltais Adanaa ja sen suurkaupunkimaista siluettii.



6. Suosittele kirjaa luettavaksi, elokuvaa katsottavaksi ja ruokaa maistettavaksi.

Mun suosikkikirjoja ikinä on Khaled Hosseinin kirjat Tuhat loistavaa aurinkoa, Leijapoika ja Ja vuoret kaikuivat. Leffoista jokaisen pitäis mun mielestä nähä American history X, 12 years a slave ja Brokeback mountain. Lisäks rakastan kaikkii rakkauselokuvii mistä ykkönen on nyt ja aina tietty Titanic, lisäks the Notebook ja kaikki muutkin Nicholas Sparksin kirjoihin perustuvat leffat. Tiiän että tuun kaipaamaan niin paljon turkkilaista kotiruokaa joten sanon siis että maistakaa niitä! Mun ihan lempparit on bamya, bezelye ja mantı çorbası. Kauhee nälkä tuli ku googletin noita..

7. Mitä pelkäät?

Pelkään jämähtämistä, niin pääkopan sisällä kun ulkopuolellakin. Pelkään että jämähdän paikalleni niin etten osaa enää tarttua tilaisuuksiin lähteä ja tehdä uusia asioita ja sitä etten jaksa enää kehittää itteäni mihinkään suuntaan. Että ajattelen olevani jotenkin valmis pakkaus joka voi vaan loppuelämänsä mennä virran vietävänä.

8. Mitä odotat tulevaisuudelta?

Sitä että saan opiskella sitä mitä oikeesti kaikista eniten haluun opiskella, haluun jatkaa matkustelua ja uusien paikkojen tutkimista, haluun joskus päästä mun unelmatyöhön, haluun oppia uusia asioita ja kehittää itteäni.



9. Kerro mukava muisto lapsuudesta/nuoruudesta.

Lapsuuden kesälomat Kotkassa kun vietettiin aikaa serkkujen kanssa pyörien ympäri Suuliskan mettiä, uitiin äijäkässä, leikittiin Leijonakuningasta, syötiin Saarioisen räkäpitsoja ja leikittiin nelistään 'Kokkisotaa', tehtiin aina mitä hirveimpiä ruokia. Mm. karvakastike hyvänä esimerkkinä ja pitsa minkä lisätäytteinä oli karkkia... Käytiin usein myös mökillä missä parasta oli kiipeillä kalliolla, kuikuilla viereisen kummitustalon pihaan ja yhtenä kesänä meille rakennettiin isosta vesitankista uima-allas.

10. Mitä haluaisit sanoa lukijoillesi?

Kiva kun luette ja kiitos kun jaksatte aina kommentoida! :) Haluisin myös kysyy että oisko teillä mitään postaustoiveita, liittyen sit Saksaan tai Turkkiin tai muuten vaan mun elämänmenoon?



Mun kysymykset teille (ja anteeks mun maailman surkein taito muodostaa ymmärrettäviä lauseita haha) :

1. Minkälaista kuvittelisit elämäsi olevan viiden vuoden päästä? Entä kymmenen?
2. Mikä on paras paikka missä olet ikinä käynyt?
3. Hauskoin/jännittävin kokemus joltain matkaltasi?
4. Matkustatko mieluiten yksin vai seurassa?
5. Lemppari hajuvesi?
6. Tämänhetkinen lempibiisi?
7. Paras muisto tältä kesältä?
8. Kerro kolme asiaa jotka löytyvät bucketlistiltasi (taivutetaaks tää näin??)?
9. Suomalaisen kulttuurin parhaat ja huonoimmat puolet?
10. Nykyisen asuinmaasi parhaat ja huonoimmat puolet? (Tai jos asut Suomessa niin sen maan mistä oot kiinnostunut jne.)

Haastan HeidinJulianSatun, MintunVeran ja Millan! Muutkin halukkaat saatte tehdä jos niikseen tulee, mielelläni luen muidenkin vastauksia!

perjantai 21. elokuuta 2015

Tarsus


Tarsus oli alunperin mun idea, se oli yks niistä paikoissa missä meinasin vuoden aikana käydä mut en sit kuitenkaan aiemmin saanu aikaseks, joten se pääty mun to do -listalle ja torstaina sain vetää sen listalta yli. Olin halunnut käydä Tarsuksessa mutten oikeen tienny mitä siellä on, kunhan vaan halusin käydä. Olin aatellut kaupungin olevan samanlainen pikkukylä kun esim. Pozanti missä ei oo muutaku muutamat kaupat yhen kadun varrella. En ois voinu olla enempää väärässä, Tarsuksen väkiluku on reilut 300 000, eli siis suunnilleen puolet Helsingistä.








Tarsus on osa Mersinin maakuntaa, itseasiassa viiminen kaupunki Mersinin maakunnassa ennenkun hypätään Adanan maakunnan puolelle. Mentiin Tarsukseen junalla, matka kestää aika tarkalleen puolisen tuntia ja junalippu edestakas tais olla vajaat kolme euroo. Kerettiin just ja just meidän neljältä lähteneeseen junaan, mentiin nimittäin juna-asemalle dolmuksella ja joskus meinaa hermot mennä ku kuskit ajelee sellast mateluvauhtii et kävellenki tuntuis pääsevän nopeemmin. Välil sit taas saa puristaa penkkii kaksin käsin ettei lentele pitkin bussii. Ikinä ei oo hyvä haha.







Pari tuntia ennen lähtöö olin netistä kattonu parit näkemisen arvoset paikat Tarsuksesta mitkä oli tosi helppo löytää ja kätevästi kävelymatkan päässä juna-asemalta ja toisistaan. Ainoastaan vesiputoukselle otettiin dolmuş kun oltiin laiskoja eikä jaksettu kävellä. Sinnekin siis kyl halutessaan pääsee kävellen, keskustasta sinne kävelee kuulemma parissakymmenessä minuutissa. Käytiin ison moskeijan pihassa mut koska jollain sattu olee shortsit jalassa niin ei sit menty sisälle, kuikuiltiin vaan portista sisäpihalle. Moskeijan vieressä oli söpö minibazaari missä oli yhden käytävän verran kaikkee turistikamaa myynnissä. Ostettiin hienoimmat Şahmeran magneetit ikinä, Hakan vaa kerkes rikkoo mun oman alta aikayksikön mut onneks ollaan kuitenki käteviä käsistämme ja liimailtiin Şahmeran taas kasaan.








Şahmeran on yks kurdilaisen mytologian hahmoista, kuulemma yksi tunnetuimmista. Erään tarinan mukaan tuhansia vuosia sitten seitsemän kerrosta Tarsuksen maan alla eli viisaita ja hyväsydämisiä käärmeitä joiden kuningatar Şahmeran, puoliksi käärme puoliksi ihminen, oli nuori ja kaunis ja joka ei koskaan vanhentunut. Köyhän perheen poika Camsab lähti ystäviensä kanssa hakemaan hunajaa eräästä luolasta. Mutta kun hunaja loppui ystävät hylkäsivät Camsabin ja tämä eksyi Şahmeranin ja käärmeiden luo. Şahmeran lupasi auttaa pojan takaisin maanpäälle jos Camsab lupaisi olla paljastamatta Şahmeranin ja käärmeiden olinpaikkaa. Poika lupaa ja hän pääsi takaisin kotiinsa. Eräänä päivänä hän kuuli keisarin olevan vakavasti sairas, vain Şahmeranin liha voisi keisarin parantaa. Camsab piti lupauksensa eikä kertonut Şahmeranista mitään kunnes kerran Camsab lipsautti jotain ystävilleen jotka kertoivat pojan tarinasta keisarille. Keisari lahjoi Camsabin kertomaan Şahmeranin olinpaikan lupaamalla tälle kultaa ja paikan uutena visiirinä. Lahjuksista lumoutuneena Camsab paljasti käärmeiden olinpaikan ja taikasanoja lausumalla visiiri sai Şahmeranin houkuteltua pois maan alta jolloin hänet tapettiin ja keisari parannettiin Şahmeranin lihalla. Tarina kertoo, ettei käärmeet vieläkään tiedä Şahmeranin kuolleen ja kun se päivä koittaa, käärmeet tulee valtaamaan koko Tarsuksen.






Tarsus on vanha kaupunki, sen historia yltää kuulemma jopa 6000 vuoden taakse ja kaupungista löytyy tarinoita mytologian lisäks myös Rooman keisarikunnan ajoilta jolloin Tarsus oli Kilikian maakunnan pääkaupunki, Kleopatran ja Marcus Antoniuksen ensikohtaamispaikka ja apostoli Paavalin synnyinpaikka. Ei siis ihan turha mesta. Vähän lähempää historiasta löytyy Tarsuksen vanhat talot, mitä löytyy niin kunnostettuja kun kunnostamattomiakin versioita.







Olin menos ottaa tost häntää heiluttaneesta karvakasasta lähempää kuvaa mut Hakan oli ihan paniikis et älä mee, noi ton rotuset koirat on vaarallisii! Meinasin kuolla nauruu et älä ny viitti, kato nyt tota. Ei varmaan kiltimpää vois ollakkaa, toikaa ei mitää muut tehny ku heilutti häntää ja pyöri innostuksesta ku olin menos sen luo ja lässytin samal jotain söpösöpösöpöö. Sen sijaan sit taas kaiken maailman jättikulkukoirii saan yleensä rapsutella ihan ilman minkäännäkösii varotteluit.









Viimiseks käytiin tuolla vesiputouksella mistä eka vähän varoteltiin ettei siellä välttämättä oo vettä näin kesäaikaan joidenkin uusien patojen takia mut hyvin näytti vesi virtaavan! Porukkaakin oli ihan kiitettävästi aina paikallisista Syyrialaisiin turisteihin ja hääpareihin. Mun teki ihan sairaasti mieli hyppää tonne virran vietäväks, vesi oli niin ihanan väristä ja kylmää ettei tosikaan. Vesiputouksen alueella oli kiva muutenkin kävellä kun sielä oli ton veden takia paljon viileempi kun muualla kaupungissa. 

Aikaa tuolla sais varmaan käytettyä enempikin mut meillä oli vaan pieni neljän tunnin pikavisiitti, mut olipahan kiva käydä kattoo millaset on Tarsuksen huudit!