maanantai 6. heinäkuuta 2015

Muutoksia ja uusia suunnitelmia

Täällä ollaan ja kyllä huomaa että päivät täällä vähenee kun fiilikset heittelee sitä mukaa. Laskuri näyttää 65 päivää Suomeen paluuseen mikä alkaa jo vähän aiheuttaa pientä paniikkia. Muutenkin täällä on nyt kaikkea meneillään joten bolgi on jäänyt vähän taka-alalle. Mut ei se mitään, tääl ollaan taas ja aika vissiin vähän summailla tätä tilannetta tännekin. Koulut on loppu nyt täälläkin ja yks Hakanin kautta läheiseks tullut kaveri valmistui ja muutama päivä sitten poikaystävineen lähti takasin kotikaupunkiin Gaziantepiin. Siitä alko sit virallisesti mun heippojen sanominen ja kyl sai vähän hampait kiristellä ettei itku päässy. Mulla on vaan pari kunnon turkkilaista kaverityttöä täällä koska mä oon kokenu vähän hankalaks saada täällä kunnon kavereita tytöistä. Tuttuja täällä kyllä on paljon mut monesta huomaa että mun kanssa on haluttu olla vaan siks että oon ulkkis ja jotenkin "erikoinen". Eniveis Antepiin lähtenyt Derya oli yks näistä tärkeistä tyttökavereista ja olihan se haikeeta sanoo heipat kun ei varmuudella tiedä nähäänkö me enää. Onneks suurin osa mun kavereista jää Adanaan kesäks eikä tarvi kovin montaa hyvästellä ennen kun mun lähtö oikeesti koittaa. 



Pakkaa täällä on sekoteltu kans sen verran et mun koordinaattori ja hyväks ystäväks tullu Kadir ei oo enään meillä töissä ja näin ollen myös mun koordinaattori on vaihtunut. Mulla ei oo vaan mitään käryä vielä kuka tää mun uus koordinaattori on, eikä mulle oo tästä Kadirin lähdöstä infonnu mulle kukaan muu kun tyyppi ite. Harmittaa Kadirin (ja tulevien vapaaehtosten) puolesta, koska parempaa EVS-koordinaattoria saa ihan varmasti tästä maasta hakea. Harva pitää vaparistaan näin hyvän huolen, järkkää kaiken ja auttaa myös tilanteissa mitkä ei välttämättä sen työnkuvaan ees kuuluis. Sellasii tarinoita oon kuullu muista projekteista et oon kerran jos toisenkin kiittäny jotai ylempää voimaa Kadirin olemassaolosta. Mun kohalla tää onneks kävi nyt kun päivät vähenee ja täällä jo pärjää omassa arjessa eikä esim puoli vuotta sit kun olin ihan hukassa itteni ja tän homman kanssa. Jännityksellä ootan kohtaamista mun uuden koordinaattorin kanssa ja miten homma toimii sellasen kanssa joka ei näissä hommissa oo ennen ollu. Mul on meinaan parit lääkärilaput vakuutusyhtiöön täyteltävänä ja YouthPassin tekeminen tästä vuodesta. Kadir onneks mua lupas auttaa siinäkin urakassa vaikka ei virallisesti meillä enää töissä ookkaan. 



Päivien vähentyessä on mielessä pyöriny entistä useemmin myös syksy, uudet mahollisuudet ja tulevaisuus yleensäkin. Olin jo pikkuhiljaa unohtanut opiskeluhaaveet ja tottunut ajatukseen etten kouluun täällä mee ja ajatukset alko jo vahvasti olla muilla poluilla. Reilu viikko takaperin tein käyttäjätunnukset aupair-worldiin ja aloin haeskelemaan hostperhettä. Ykkösmaina mulla oli tietty Turkki, koska haluisin vielä mun kielitaitoo parantaa ja oisin tänne valmis vielä jäämään, onhan tästä tullu ajan saatossa mulle tärkee paikka tärkeillä ihmisillä. Muita hyviä vaihtoehtoja oli tietenkin UK, sekin kielitaidon parantamisen takia ja siks etten oo sielä päin Eurooppaa vielä käynyt. Espanja ja Italia oli kans mun listoilla, mut tää turkin kielen oppiminen on ollu mulle silleen tosi iso juttu etten välttämättä haluais siihen uutta kieltä nyt tällä hetkellä sekottamaan. Mun turkin kieli on kuitenkin vielä hauras ja pelkään että uuden kielen myötä se unohtuis kokonaan. 



Toissapäivänä kuitenkin kielikoulun pomon kuullessa etten jääkään tänne opiskelemaan ja että lähden takasin Suomeen liian alhaisten pisteiden takia sain kummastuneita kysymyksiä siitä miksen kertonu mun pisteistä ja koulutilanteesta hänelle. Selitin että me käytiin pisteiden korottamista kysymässä mutta eihän se tietenkään käynyt. Kielikoulun pomo kuitenkin muistutti että nyt ollaan Turkissa ja täällä voi suhteilla saada ihmeitä aikaan, jos haluan jäädä niin me voidaan koittaa järkätä jotain. Toisaalta ihan kiva tarjous mutta a en haluu viedä kenenkään ansaittua koulupaikkaa suhteilla ja b en haluu olla kenellekään kiitollisuuden velassa näin isosta asiasta ja luultavasti mua syksyllä pyydettäis tänne sit ihan oikeisiin töihin mitä en tietenkään vois tehdä työluvan puutteessa mut silti mun ois 'pakko suostua' kun nää ois mulle kerta koulupaikan hommannut. Lisäks oon jo henkisesti valmistautunut siihen että Adana jää taakse, ja tällä hetkellä se tuntuu pikkuhiljaa jo ihan siedettävältä ajatukselta eikä aiheuta paniikkia ihan joka kerta kun lähtöö ajattelen. Tässä nyt sit hostperhe ehdokkaiden kanssa viestitellessä ja skypetellessä on vastaan tullu pari sopivalta vaikuttavaa perhettä ja oon jo alkanut vähän jo intoilla tästä auppari hommasta. Tästä kertoo myös se, että pari yötä on menny lähinnä sängyssä pyöriessä ja vähän väliä oon heränny siihen ajatukseen innoissani että jos oikeesti pääsisin lähtemään auppari hommiin.


Syyskuussa Adanasta paluun jälkeen ois tarkotus viettää viikko Suomessa, minkä jälkeen sit pakata taas laukut ja toivottavasti suunnata kohti uusia juttuja. Tällä hetkellä fiilikset on jossain välillä innostunut ja haikee. Innostunut, koska uusien suunnitelmien toteutuessa ois edessä uus työ, uudet haasteet, uudet paikat ja uudet ihmiset, mahdollisuudet parantaa kieltä ja matkustaa ja samalla taas löytää vähän enempi itteään ja mitä tulevaisuudelta haluaa. Haikee tietty siks että Adanasta on tullu koti. Tutut paikat, ihmiset ja tutummaksi käyneet kulttuuri ja kieli. Lempikadut, lempparit naapuruston lapset, joidenkin asioiden helppous ja ne asiat mille on voinu nauraa että only in Turkey. Jos käy niin että Turkki jää ainakin hetkeksi taakse niin homman nimihän on se että Turkki on ja pysyy mut vaikeinta lähdöstä tekee ihmisten tänne jättäminen. Jotkut on ehkä instagramista nähnyt tai täältä rivien välistä saattanu jo päätellä et Hakan ei mee enää ihan pelkällä kaverinimikkeellä vaikka sillon alkuun helmikuussa ihan vaan kavereina hengailtiinkin. Mielessä on käyny useemminkin kun kerran et mitä sit tapahtuu meille. Tällä hetkellä toi kysymys leijuu avoimena ilmassa, kai sen sit aika ja viimeistään syyskuu meille näyttää..

4 kommenttia:

  1. Sun elamassa tapahtuu mielenkiintoisia asioita, ihanaa seurata mihin syksy sua viekaan, vei minne vaan niin varmasti edessa on jotain uutta ja jannaa taas, tsemppia! Vanhan taakse jattaminen on haikeaa mutta se luo aina jotain uutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista Petra :) Niinhän se on, Adanasta ja tästä vuodesta jää varmasti ihanat muistot mutta edessä on kuitenkin lisää kaikkea uutta ja jännittävää :)

      Poista
  2. Mä ajattelen nykyään, et asiat kyllä järjestyy. Oon huomannut sen niin monta kertaa lähiaikoina, et asiat kyllä lutviutuu tavalla tai toisella. Totta on myöskin se, et joskus pitää jotain jättää taakseen et löytää uutta ja parempaa. Sulla on jo hyviä suunnitelmia ja ihan varmasti niistä joku tärppää ja vie sut mukanaan. Ja mies kyllä pysyy mukana elämässä, jos niin on tarkoitus. Tsemppiä tulevaan. Sun elämää on kiva lueskella. Tykkään sun tyylistä kirjoittaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon kivasta kommentista :) mä kans uskon niin et kaikki aina järjestyy tavalla tai toisella. Välillä pitää vaan käydä vähän ehkä mutkan kautta mutta eiköhän tässä nytkin johonkin hyvään suuntaan lähdetä :)

      Poista