sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Sonsuz mutluluklar

Mä niin tykkään häistä. Suomalaisena oon kärsiny häiden puutteesta, oon elämäni aikana ollu vissiin kolmissa häissä Suomessa. Niistäkin kaks kolmesta ollut jotain sellasten sukulaisten häitä kenen kanssa en oo ikinä missään tekemisissä ja tää kolmas tylsästi vaan maistraatissa ja bileet sit sen jälkeen. Mun vuoden aikana täällä on mun häävierailutahti ollu vähän vilkkaampaa, eilen oli mun kolmannet turkkihäät! Suomalaiset ja turkkilaiset häät on tosi erilaiset, molemmissa mun mielestä hyvät ja huonot puolensa. Suomalaiset häät on ehkä silleen vähän tylsät, kirkossa on puuduttava istuu ja kukaan ei tanssi ennenku pullot on korkattu. Toisaalta taas Suomalaisissa häissä saa ruokaa, on ohjelmaa ja hääjuhla on yleensä intiimimpi ja parin näköinen, toisin kuin Turkissa missä puol kaupunkia on kutsuttu juhliin ja hääpaikat on usein tosi samannäkösiä ja vähän kolkkoja. Turkissa myös sais kestää se itse juhla vähän pidempään, ei muutama tunti riitä! Turkissa taas on ihanaa tietyt perinteet, asuihin ja hiuksiin on panostettu, kaikki tanssii sulassa sovussa halait ja muut tanssit, eikä kukaan ainakaan örvellä kännissä.


Perjantain siis osallistuin ensimmäisenä kina gecesiin eli hennayöhön joka järkättiin perheen kotikadulla. Siis nää katuhennat voittaa kaiken muun ihan mennen tullen, siinä on vaan jotain niin ihanaa omaa tunnelmaansa kun kadulla raikaa musiikit, keskellä katuu on tilaa tanssimiselle ja ympärillä on valkosia muovituoleja vieraita varten. Jos ei tuolit riitä niin naapurit kantaa lisää! Loppuillasta oli kynttiläseremonia missä morsian kävelee ympyrää hennat ja kynttilät käsissään ja muut tytöt seuraa perässä omilla kynttilävirityksillään. Lopulta parille lätkästään hennat käteen ja vieraatkin saa oman osansa jos tahtoo. Niinkun ylemmästä kuvasta näkyy on tää hennojen tekeminen parille mielenkiintost hommaa ja jos tahtoo ite nähä vilaustakaan niin kyynerpäätaktiikka näytti olevan hyvä keino.



Koska morsian ei ollut turkkilainen ei morsiamen puolelta ollut ihan kauheesti vieraita. Pääsin siis kunniapaikalle seuraamaan ihan kaikkii häihin liittyviä juttuja vähän niinkun osana perhettä ja olemaan muutenkin apuna. Parin perheet oli muutenkin aivan ihania! Aamulla olin mukana autonkoristelussa mikä on muuten Turkissa välillä ihan omaa luokkaansa, sen jälkeen kampaajalle minkä jälkeen suunnattiin järven huudeille hääkuvauksiin. Oltiin siellä valehtelematta varmaan kaks tuntia mut kyllähän tosta parista näyttikin tulevan niin upeita kuvia et huhhuh! Hatunnosto myös kaikille niille muille hääpareille ketkä sielä alueella kuvautti itsensä siinä kuumuudessa täydessä tällingissä. Mulla oli sielä odotellessa mm. morsiamen ihan paras veli seurana, en oo varma voiks kukaan kolmetoistavuotias olla niin siisti XD Kuvauksen jälkeen käytiin vielä syömässä ja ajeltiin pitkin Adanaa koska ei voitu mennä liian aikasin hääpaikalle. Tunnetusti turkkilaisilla on oma käsitys ajasta joten häävieraatkin tulee aina myöhässä, joten meidän piti olla sit eniten myöhässä.



Lopulta päästiin hääpaikalle ja saatiin bailut käyntiin. Pari oli taas niin ihana, morsiamen mekko superkaunis ja koko juhla tosi onnistunut. Oisin halunnu vielä jäädä vähän juhlimaan mut valitettavast nääkin kemut meni tosi nopeesti! Onneks sit lähettiin vielä käymään Hasan ustassa kebapilla niinkun asiaan kuuluu ja vielä hetken aikaa istuttiin parin kotona kivalla porukalla. Kaiken kaikkiaan niin ihana viikonloppu! :)

ps. Mun pomo kosi sen tyttöystävää ja en kestä jos en kerkee niiden kihlajaisiin!!

torstai 23. heinäkuuta 2015

Seuraava päämäärä

Täällä ootte saanu jo kerran jos toisenkin olla mukana pähkäämässä mun tulevaisuuden kuvioita ja mitä tapahtuukaan syksyn tullen. Mua instagramissa seurailevat on jo bonganneetkin että vihdoin mun kuviot alkaa olee selvät eikä mun tarvi käyttää enää aikaa ja energiaa panikoimiseen ja jännitykseen, vaan nyt saa jo huokasta ja alkaa jännittää silleen hyvällä tavalla. Tein tosiaan varmaan joku kuukaus sitten aupair worldiin tunnukset ja siellä juttelin monien perheiden kanssa, jotkut otti muhun yhteyttä ja joillekin mä ite kirjottelin hakemuksia. Jotkut perheet vaikutti tosi mukavilta mut skypessä puhuessa aina ei sit vaan klikannu, eikä tullu sellasta fiilistä et ei hitto tonne mä haluun! Pari perhettä vaikutti tosi hyviltä ja oli hyvin lähellä etten lähtenyt Torinoon, Italiaan. Mun oma fiilis kuitenkin ratkas ja päätin että jatkan etsimistä. No reilu viikko sitten löysin yhden perheen ja olin ihan tajuttoman innoissani heidän profiilistaan heti alun alkaen ja kirjottelin samantien piitkän kirjeen perheelle. Viime viikonloppuna soittelin jo perheen isän kanssa ja tällä viikolla äidin kanssa. Eilen illalla jo sitten sainkin sähköpostiin aupair sopparin ja tänään on jo ekat tuttavuudet tulevilta kotihuudeilta löydetty. No mihinkä mä sitten lähen? Etelä-Saksaan, Baijerin osavaltioon, järven rannalle pienen pieneen kaupunkiin nimeltä Herrsching (luojalle kiitos näin helposta nimestä), vajaan tunnin matkan päähän Münchenistä.


Mm. tää Disneylinnan esikuvana toiminu linna löytyy Baijerista

Baijerin huudeja

Aupair worldin hakukriteereihin maita laitellessani ei mulla ollu oikeestaan mitään lempparimaita. Turkki nyt lähinnä siks että ois ollu kiva jäädä vielä hetkeks ja tätä kielitaitoo parannella. Muita maita miettiessä oli oikeesti aluks aika hankala miettii missä ois kaikista kivoin olla ja ois tehny mieli lätkästä vaan valintoihin koko Eurooppa pohjoista lukuunottamatta. Tästä huolimatta hetken mietiskelyn jälkeen alko maita tippumaan, esim. ranskankieliset maat mua ei kiinnosta sit ollenkaan, joten lähin alkuun helposti Espanjalla, Englannilla ja Italialla. Saksan kieli on ollu mulle joskus vähän kammotus, joten Saksaa en alkuun miettiny mitenkään vahvasti. Jonkun päivän mietinnän jälkeen lisäsin kuitenkin Saksankin mun listoille, onhan se mielenkiintonen maa ja ois huippuu päästä noita seutuja katteleen kun en oo koskaan missään lännessä tai keski-Euroopassa käynyt. Ja sieltähän se perhe sitten löyty!

München

München

Tultiin perheen kanssa tosi hyvin juttuun heti alkuviestittelyistä lähtien ja skypessä jutellessa tää tunne vaan vahvistu lisää. Oon tosi tyytyväinen että hyvistä vaihtoehdoista huolimatta kuuntelin omaa vaistoo ja maltoin oottaa sitä oikeimmalta tuntuvaa perhettä. Mulla ei itelläni ollu kauheen ehdottomia vaatimuksia perheen suhteen, joitakin lasten kasvatukseen liittyviä juttuja lähinnä, en halunnut sellaseen perheeseen missä koulupäivän jälkeenkin lapsilla on aikataulutettu elämä sen mukaan mitä kaikke pitää opiskella ja harjoitella. Näin esimerkkinä joissain vastaan tulleissa perheissä tosi pienillekin lapsille piti päivittäin opettaa tunti englantia ennen 'kouluun' lähtöä ja toinen koulupäivän jälkeen, minkä jälkeen tulis harrastaa tunti taidetta, tunti musiikkia ja vielä tunti vaiks päälläseisontaa ja mandariinikiinaa. Halusin siis sellaseen perheeseen missä lasten vapaa-aika on vapaa-aikaa tietty harrastuksineen muttei niin etta koulupäivä jatkuu vielä kotonakin. Toinen ja oikeestaan viiminen juttu oli et lapsia saa vähän käskeäkin eikä eletä ihan pellossa. Joissain perheissä oli vähän sellanen juttu et lapsia ei ois saanu oikeestaan käskee ollenkaan. Vähän ehkä turhan riskii meikäläiselle, koita siin sit pitää lapsista huolta jos niiltä ei saa kieltää mitään.

Herrsching

Tällä hetkellä fiilikset menee jossain jännittyneen ja epäuskoisen väliä. Paria kuukautta aiemmin en ois voinu kuvitellakaan löytäväni itteäni syyskuussa Saksasta! Välillä oon niin innoissani ja selailen vaan kaikkia internetsivustoja Saksaan liittyen ja oon liittynyt varmaan jo kaikkiin mahollisiin facebook-ryhmiin mitä voi Saksaan liittyen keksiä. Toisaalta mieli ei oo vielä niin innostunut kun mitä sillon vuosi sitten tänne Adanaan lähtiessä. Mä kuitenkin luulen sen johtuvan siitä että tää vapaaehtoistyö oli niin pitkän ajan haave ja tää au pair juttu tuli toisaalta aika äkkiä vaikka mä jo teinistä saakka oon au pairiks halunnutkin. Lisäks näin viimisten viikkojen ollessa täällä käsillä mieli on kans vahvasti vielä täällä. En osaa vielä innostua ihan 1000% uusista jutuista, vaikka ne siistejä tulee olemaankin, koska mun aika on täällä vielä kesken ja monta siistiä juttua tulee varmasti vielä täälläkin tapahtumaan. Syyskuun 9. päivän iltana mun lentokone nousee kohti Izmiriä missä odotan taas vaihteeks vajaat kuusi tuntia (!!!) seuraavaa lentoa Helsinkiin. Hyvä ettei itku päässy kun mun lentoaikataulun näin, siis ei voi olla enää yhtään pidempi odotusaika! Muutenkin veikkaan et toi viikko ilta tulee olee yhtä itkua, eikä sitä yhtään paranna se että istun yksinäni Izmirin lentokentällä koko yön ja itken silmät päästäni. Noh onneks mun kännykkäliittymä pelaa vielä lähtöpäivänä, voi sit vaik keskittyy siihen Saksaan lähtöön ja opetella saksaa. Latasin jo tänään parit appit sitä varten, mut voi tseesus mikä kieli! Siis jotkut sanat on ihan älyttömän pitkiä ja ennenkaikkee vaikeesti lausuttavia?! Ja joku viel sano et suomi on hankala kieli..

Herrsching

Mulla on nyt mietinnän alla että pidänkö mun Adana'dan blogin nyt vaan turkkiblogina vai vaihdanko vaan blogin nimen ja jatkan mun Saksan tarinat tänne vai pitäiskö tehä niille ihan oma bloginsa. Toisaalta ois kiva pitää blogit erillään, mutta toisaalta ahdistun itekin jos ihmisillä on useita eri blogeja ja varsinkin jos niitä tehään koko ajan uusia. Mut mitä mieltä te ootte? Ja hei, mä en kauheesti seuraa muita kun Turkkiin liittyviä blogeja muutamia mielenkiintosia muita ulkkisblogeja lukuunottamatta, mutta ykskään mun lukulistalla oleva blogi ei oo Saksasta. Nyt siis rakkaat lukijat linkkailkaapas mulle Saksaan liittyviä blogeja jos vaan sellasia tiedätte! :)

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Pari ahdistusta

Viime syksyna kun nain mun elamani ensimmaisen torakan olin varma etten selviais taalla vuotta kaikkien noiden allöttavien elaimien keskella. Todellisuudessahan olin nahny sellasen hiirenpaskan kokosen mönkijan mika ei ees ansaitsis tulla kutsutuks torakaksi. Malin kerto mulle kauhutarinoita amerikantorakoista ja kiitin luojaa etten ollut sellaseen monsteriin törmanny. No vahanpa tiesin kun tuntuu et nain kesan tullen naan noita allötyksia vahintaan kerran paivassa, jos en ulkona pimeen tullen ni kylla ne aika kivasti on tuntunu aina löytavan tiensa myös parvekkeen oven kautta tanne sisalle. Paras oli ehka muutama viikko sitten kun olkkarissa istuessani katoin et lensipas tanne sisalle kiva iso perhonen... No taa mun kiva perhonen paljastu torakaks ja tajusin et ne myös osaa lentaa. Voin sanoo et ei ollu itku kaukana. Oikeet kauhunhetket koin kuitenkin tossa muutama tunti sitten kun olin menossa nukkumaan ja selasin viela puhelinta. Tunsin kun hiukset kutitti ikavasti korvaa ja niita siirrellessani tajusin et ei ollutkaan mun kutrit mitka kutitteli vaan torakan pikku koivet. Voin kertoo et en oo varmaan ikina ponkassu sangysta niin nopeesti ylös, Hakankin heras saikahtaen mun saikadysta. Kauheinta tassa on se ettei toi torakka ollu mikaan pikkuvipeltaja vaan oikeesti kokoo meikalaisen peukalo + ne saamarin koivet ja tuntosarvet. Voitte siis ehka kuvitella tuliko uni (ei), aionko enaa nukkua tassa kampassa (en) ja arsyttaako nyt taas kaikki (joo) ja arsyttaako paivalla viela enemman kun en oo silmaystakaan tanayöna nukkunut. 

Mun paivat on menny muutenki ihan harakoille tassa muutaman paivan ajan, just kun siina yhessa postauksessa sanoin ettei oo kuuma ni nyt sit on kuuma. Mittari naytti yhen aikaa yölla +30 eli siita voi sit jokainen paatella mita se on paivalla ja varsinkin suorassa auringonpaisteessa. Ma oon taas majaillu taal Hakanin nurkissa muutaman paivan putkeen ja lahin tanaan aamupaivasta kaymaan kotona. Halusin tulla tanne Hakanille takas ennen iltaa, joten kotona vaan nopeesti pakkasin kamani ja lahin taas kohti bussipysakkia. Kaupungin busseilla on kuitenkin jotain mua vastaan ja ykskaan bussi ei tullut vaikka venasin reilut puol tuntii, lopulta kun raahasin itteni vanhaan keskustaan toiselle pysakille ei sinnekaan tullut busseja. Tai joo tuli jatkuvalla syötölla mut ykskaan niista ei menny lahellekaan sita mihin ma olin matkalla. Koska olin puolkuollu tasta tuskasesta kuumuudesta ja miljoonan kassin kantamisesta en ees jaksanu ajatella toiselle bussipysakille siirtymista, teki mieli vaan rojahtaa siihen maahan ja itkee. Olin niin taynna tata kuumuutta ja ihmisia et lahin kavelemaan kotiin kunnes kun tilauksesta yks mun oikeista busseista tuli mua vastaan ja noukki mut kyytiin. 

Naista parista paivasta viisastuneena ymmarran vahan paremmin miks turkkilaiset tuntuu kesalla harrastavan enemman nyrkkitappeluita kun talvella, ei ihmekaan et tunteet kuumenee kun taa kuumuus vetaa kyl paan ihan ylikierroksille. Tasta bussinmetsastysepisodista kuumuuden keskella johtuneesta ahdistuksesta mua arsytti nimittain ihan kaikki. Siis aivan kaikki bussikuskin ajotyylista mun mp3:sen rumiin kuulokkeisiin. Aiempana paivana taas mulla oli niin kuuma ettei ollut valia miten pain olin, missa vaatteissa, istuinko tuulettimen edessa vai en, mua ahdisti ihan kasittamattoman paljon, tuntu et se kuumuus tulee jostain sisaltapain eika paase pakoon ees vaikka istuis sen tuulettimen edessa kuinka vahissa vaatteissa. Sit kun kuumuus ahistaa niin se ahistaa ja tuntuu ettei voi teha muuta kun vaan miettii sita pahaa oloo vaikka sehan sita pahaa oloo vaan lisaa. 

Tahan nyt tallain pieni aamuyön avautuminen, kello alkaa lahenee kohta aamua ja ma aattelin kattoo pari jaksoo criminal mindsia jos sit aamupaivan tullen uskaltais unille ku kaikki torakkahirviötkin menee omiin koloihinsa..

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Kaupungin reunalla

Tanaan on ollu taas yks hauska paiva. Ensinnakin mun unirytmi on ihan pain seinia, oon muutamana yöna nukahtanu joskus viiden aikaan ja herailly sit kahentoista maissa siihen kun joku kolistelee mun seinan takana. Viimeyöna olin menossa nukkumaan kunnes hetken sangyssa makoiltuani aloin testailemaan mun mekkoja ensviikon haita varten. Tatakaan ei voinu siis teha muuta kun tolloin neljalta aamuyösta. No lopulta viiden aikoihin olin saanut senkin mallailun hoidettua ja just kun olin nukahtamassa kuulin sellasen aanen mika tulee kun joku vaantaa meidan oven lukon auki. En oo varmaan hetkeen ollu niin paniikissa, koitin vaan maata hiljaa ja kuunnella muita aania. Hiljaa nousin ylös ja siina sitte seisoin ja koitin kuunnella muita aania olohuoneesta tunnin ajan. Lopulta olkkariin hyökatessani tajusin et se aani oli tullut ovenkahvasta tippuneesta roskapussista... Siis voi luoja.









En kuitenkaan halunnut nukkua koko paivaa joten nousin ihan ihmisten aikaan ylös ja lahin kaymaan Hakanin työpaikalla. Sinne menee mun kotoa ihan liian kauan, varsinkin kun tanaan mitkaan bussit mitka sinne peramettaan normaalisti menee ei yllattaen kulkenutkaan. Kesken mun bussimatkan bussin lattian alta alko nousee savuu ja vahan oli jannat hetket siinaki et rajahtaaks taa rohjo tahan vai mita taal tapahtuu. Lopulta paasin mun maaranpaahan ja Hakanin moikkailun jalkeen suuntasin sinne minka takia olin oikeesti lahteny tolle reissulle.







Hakanin työpaikan vieressa on ehka yks ihanimmista asuinalueista Adanassa, 100. Yil. Olin joskus mennyt ton alueen lapi bussilla kun mentiin kaymaan Realissa, isossa kauppakeskuksessa Adanan laidalla keskella peltoo eli sinne ei ihan tost noin vaan kavellen meilt seikkaillakaan. 100. Yil onkin viiminen asuinalue Adanan kaupunkialueella luoteeseen pain mentaessa ennen satunnaisia pikkukylia. Niinkun viimepostauksen Tepebağ, on taakin alue maen paalla joten maisemat on kans aika upeet niin Adanaan kun Adanan ulkopuolellekin. Ihastuin heti alueen taloihin ja vehreyteen! Siis Adanaa jos jotenkin kuvailis ni yks iso kuiva plantti ois aika osuva. Onhan taalla puistoja ja joillain keskustan alueilla on jopa istutettu puita tien viereen mut missaan en oo taalla nahny noin paljon vihreeta kun tuolla.





100. Yil oli ihan kun oma maailmansa! Oikeesti, olin ihan hammastyny et oonko muka oikeesti Adanassa. Talot oli tollasia ihania rivareita tai kivikerrostaloja, eika sellasia uusia korkeita vaan sellasia ihan perus mita vois kuvitella ehka nakevansa Suomessakin mut varikkaina versioina tietty. Rivariasunnoissa kaikilla oli omat pihat ihanilla kukkaistutuksilla ja kissanpentuja oli varmaan jokatoisen aidan takana. Bongasin jopa yhen kilpikonnankin. 




Adanan keskustasta ison moskeijan hoodeilta voi bongata vahan Taurus vuoristoo jos on oikeen selkee ilma, joskus viime helmikuussa vasta makin ne bongasin. Mut tuolta kaupungin reunalta nakymat oli aika upeet. Meren lisaks vuoret on yks mun suuri rakkaus ja oon onnellinen et niita saa ees valilla ihailla.





Mun kavelykierroksen ollessa lopuillaan spottasin jostain talojen valista vanhan vesitornin ja aattelin paattaa mun kierroksen sen juureen ja jatkaa siita sit bussilla takas kohti keskustaa ja kotia. Jos nyt jotain oon talla viikolla oppinu ni sen et toivota aina hyvat illat papoille. Siita ei meinaan voi seurata mitaan huonoo. Ainakin saat ilosen hymyn ja vilkutuksen takas mut parhaimmassa tapauksessa paaset nakee tai tekee jotain siistii. Toissapaivana taa jo todistettiin Tepebağissa eika taa paiva ollu poikkeus. Toivotin siis taas vastaan tulevalle papalle hyvat illat ja hetken paasta vastailinkin jo uteliaisiin kysymyksiin mista oon kotosin ja miksen oo naimisissa ja miks oon Adanassa.



Siina hetken juteltuamme mies esitteli ittensa ja sanoi etta on koulunvahtija. Koulu on viela rakenteilla mut taa mies viettaa aina yöt koulun luona siina vanhan vesitornin juurella. Eika menny kovin kauaa kun pappa edella ja meikalainen perassa pompittiin puskien lapi ihan vesitornin alapuolelle ja kiivettiin (ok pappa kiipes ja ma sit könysin sen avulla perassa hehh) tornin alapuolella olleen mökin katolle mista lahti rappuset kohti huippua.




Viimeöisen roskapussijannitysnaytelman jalkeen taa oli ehka paivan toisiks jannittavin juttu, niinkun voitte naha ni noi tikkaat ei ollu mitkaan mielettöman tukevat tai sellaset et oisin niihin luottanu hirveen suuresti. Hitaasti mutta varmasti kiipeiltiin kerros kerrokselta ylemmas ja jo kolmannesta kerroksesta olı sellaset nakymat et jaatiin niita ihastelemaan, toisella puolella aukes Adana ja toisella puolen jarvi ja vuoret. Tai ma ihastelin, pappa kuulemma kay tuolla vahan useemminkin kattelemassa maailman menoo. 




Vesitorni on nimensa mukasesti joskus toiminu ihan oikeestikin vesitornina joskus muutamaa kymmenta vuotta aiemmin ennenkun vetta alettiin kaupunkiin johdattaa vuoristosta isompia putkia pitkin. Nyt tuolla tornilla kay lahinna nuoriso kiipeilemassa ja juomassa kaljaa. Mun opas oli alunperin kotosin Mardinista, ja lupas lahta mulle oppaaks sinnekin, jos vaan haluan. Kaydaan Mardinit ja Hasankeyfit, sielta sita historiaa löytyy vaikka milla mitalla. Taa pappa oli niin söpö etten kesta, puhuttiin Suomesta ja Euroopasta, Adanasta, Mardinista ja Turkista. Lampimista ihmisista ja Mardinin taloista. Tornista pois laskeutuessa pappa kutsu mut viela työkoppiinsa kahville ja siina sit juotiin turkkilaista kahvia teekupeista raksakopin pihalla samalla kun vieressa olevat vuoret varjayty liiloiks ja illan ensimmainen rukouskutsu kajahti ilmoille. Ennen kotiinlahtoa sain kutsun kylaan uudelleenkin ja pappa viel tarkisti etta kai mulla on bussirahaa taskussa.




Taa viikko on ollu aika huippu kaikenkaikkiaan naiden mun iltakavelyjen takia. Eli: muista siis aina toivottaa hyvat illat papoille. Ja miksei mummoillekin. Ja muillekin. Koskaan ei tiia mita uutta paasee kokemaan ja mita tarinoita paasee kuulemaan. Turkissa taa viela on ihan sairaan helppoa koska ihmiset on usein niin helppoja lahestya ja kiinnostuneita meista ulkkiksista. 

Kivat alkavat viikot kaikille missa sit oottekaan!

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Talo numero 85, Tepebağ

Hetken mielijohteesta poikkesin isolta kadulta pienemmälle ja pian kiipeilinkin pientä mäkeä ylös, ja löysin itteni Tepebağin salaisesta kaupunginosasta. Asuinalue on vähän kuin piilossa, sinne ei oikeestaan tulis mieleen mennä jos sinne ei olis mitään asiaa. Tai jos sinne ei eksyis vahingossa. Mäeltä löytyi vaan pieniä katuja, kissoja ja vanhoja, perinteisiä taloja. Tiiättekö ne vanhat kaksikerroksiset talot ikkunaluukuilla ja liian isoilla katoilla? 


Yhden vanhan talon pihalla istui kaksi miestä juttelemassa keskenään puiden varjossa. Ohi kulkiessani miehet hiljeni ja kääntyivät katsomaan joten toivotin herroille hyvät illat ja sain samat toivotukset takaisin. Kohta toinen miehistä, paksuviiksinen talonomistaja, kysyi haluaisinko kurkata taloon sisälle? No, joo! Toinen oviluukuista oli auki ja pujahdin sisälle taloon numero 85. Asuintalona se ei enää toiminut, paksuviiksinen mies kun asui muualla vähän kauempana, mutta voin vaan kuvitella kuinka ihana talo on parhaina päivinään ollut. Olihan se vieläkin ihana ja niin jännä.



Sisällä oli kaikkea. Remonttivehkeistä keltaisilla seinillä riippuviin esineisiin ja lehtipinoihin. Toisille ehkä turhaa ja romua mutta musta tuntuu että ne oli paksuviiksisen miehen aarteita. Vanhoja valokuvia ja yksittäisiä tavaroita matkalla ei mihinkään. Niillä jokaisella oli varmasti joku tarina takanaan. 


Sisällä aikani ihmeteltyä palasin viileästä talosta takaisin ulos ja paksuviiksinen mies istutti mut toisen miehen viereen valkoiselle muovituolille mistä oli joskus selkänoja irronut. Oota tässä! Mä ootin ja hetken päästä paksuviiksinen mies tuli sisältä mukanaan kaksi kirjaa ja ojensi ne mulle. Nää kertoo Tepebağista. Avasin kuvakirjat ja selailin niitä, lisää kuvia samanlaisia ihanista kaksikerroksisista taloista. Ja keskellä kirjaa se sama talo minkä edustalla istuin ja se sama paksuviiksinen mies. Kuulin juttuja taloista ja reitit kauneimmille taloille. 


Taskustaan se sama paksuviiksinen mies kaivoi vanhan purkkapaketin ja sen sisältä ojens mulle kolikon. Kato näitä! Painava ja epäsymmetrinen kolikko, toinen ja kolmas ja vielä lisää. Pieniä, isoja, eri kuvilla koristeltuja vanhoja roomalaisia kolikoita. Se toinen mies potkiskeli maata ja kertoi että ne on löydetty joskus aikoja sitten tästä pihalta, ihan tästä missä nyt istutaan. Se että paksuviiksinen mies kanto niitä vanhan purkkapaketin sisällä taskussaan sen sijaan että olis myynyt ne vahvisti mun tunteen siitä että talon sisällä olevat tavaratkin oli aarteita. 


Hetken aikaa siinä pihalla istuskeltuani jatkoin matkaa niille toisille vanhoille taloille ja matkalla taas muistin miks uusille teille kannattaa eksyä.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Kun..

Kun joku kysyy onks Suomi Amerikassa

Kun joku tykkää Patson ranskalaisista ja tiiät et oot löytäny uuden parhaan ystävän

Kun joku tuntematon jantteri kysyy ootko naimisissa

Kun joku jauhaa paskaa susta sun selän takana eikä tajuu et ymmärrät

Kun joku kysyy harrastatko urheilua

Kun istut viidettä tuntia kokouksessa missä puhutaan vaan turkkia

Kun löydät kengät kymmenen liiraa halvemmalla mitä naapurikaupassa

Kun oot talon ainoo tyttö joka osaa käyttää kuumaliimapyssyy ja tunnet ittes vähintään insinööriks

Kun luet viimeyön viestejä etkä oo varma mitä oot yrittäny kertoo

Kun joku kysyy miks et jäänyt Suomeen koska siellä oisit onnellinen ja lompakko täynnä rahaa

Kun Alin äiti tekee mun lempiruokaa

 Kun oot just laittanu sun puhelimen latautumaan ja iskee kolmas sähkökatko vuorokauden sisään

Kun saat treffikutsun facebookin muut -kansioon

Kun joku alkaa puhumaan sulle venäjää

Kun joku yrittää ohitella jonossa mut oot jo oppinu tavoille

Kun talvella tajuut et ulkona on lämpimämpää kun sisällä ja on vasta marraskuu

Kun löydät kaupasta jotain suomalaista

Kun jotain Mahmutii ei kiinnosta vesilätäköt koska se on ite auton sisäpuolella

Kun joku kertoo kuullensa Suomen koulutusjärjestelmän olevan huippuluokkaa

Kun joku kysyy haluunko maistaa şirdania tai kokoreçia

Kun et oo varma sun tunteista lattialla juoksevaa torakkaa kohtaan

Kun oot se outo kaikkien turkkilaisten keskellä

Kun näät lemppari työkaverin pitkästä aikaa

Kun joku bussikuski pyytää näyttää henkkarit kun yrität kulkee opiskelijan lipulla

Kun naapurin mamma kysyy ootko lihonut sitten viime näkemän

Kun kuulet jonkuın puhuvan kadulla englantia

Kun joku kysyy voitko näyttää Suomen kansallistanssin

Kun tilaat kanasalaatin ja sun salaatis on öljyä eikä yhtään oikeeta salaattia

Kun joku söpö pappa toivottaa sulle hyvät päivänjatkot

Kun tajuut et laukkujen kiloraja lentokoneeseen on 30 kg mut oot ostanu useemmat ku yhet kengät vuoden aikana

Kun joku esittelee sut Miana Hollannista

Kun voit hyväkskäyttää sun ulkomaalaisuutta

Kun mietit kotiinlähtöö

Kun pääset reissuun firman piikkiin

Kun se sama pulu palaa joka aamu takas sun ikkunalaudalle huutamaan kello kuus

Kun kaikki sun eskarilapset mäiskii toisiaan eikä yhelläkään tunnu olevan kuulo tallella

Kun sun kuukausirahat on loppu jo ekalla viikolla

Kun tajuut et sulla on pitkä viikonloppu jonkun kummallisen juhlapyhän takia

Kun oot just lähössä ulos mut naapurin pahimmat juorukellot on pihalla

Kun on helmikuu ja mittarissa +20

Kun vihdoin ymmärrät mitä sulle puhutaan

Kun kaikkialla puhutaan arabiaa etkä oo varma ootko Turkissa enää

Kun yrität kaataa kolmen litran limupullosta itelles kolaa

Kun sun tomaattikilo maksaa puolet enemmän kun naapurin Fatiman