lauantai 30. toukokuuta 2015

Voihan ahdistus

Suomessa näyttää instagramin perusteella olevan huiput kesäilmat, sen sijaan me ollaan tänään saatu vettä ihan taivaan täydeltä ja ukkonenkin vähän jyrähteli. Nyt taas näyttää vähän aurinkoisemmalta mut aamulla ei kauheesti naurattanut kun ensin tajuun nukkuneeni pommiin ja sen jälkeen kiireellä töihin lähtiessä ilma oli mikä oli. En oo ollu nyt pariin yöhön kotona ja mukana ollut vaatetus oli luokkaa toppi ja leggingsit. Eikä nyt tullut mieleen pakata sateenvarjoakaan mukaan joten jouduin lainaamaan Hakanin vaatteita, oli tosi freesi tunne vetää pitkin Adanan katuja vasta heränneenä iso huppari päällä ballerinat läpimärkinä hehh.. Alanyasta palattuani hengasin kotona sen verran että vaihdoin vaatteet ja otin pienet päikkärit, sen jälkeen en oo kotona käynyt ennenkun vasta nyt kun oli pakko. Tai ei ois kai pakko vieläkään mut pitää varmaan noi lomakamat purkaa pikkuhiljaa.


En muista kuinka paljon oon tänne kirjotellut mun kämppiksestä, mutta tosiaan huhtikuussa mun kämppis muutti pois täältä kämpästä ja sen piti asua muualla niin kauan kunnes se lähtee takasin kotimaahansa. Viikko ennen mun lomaa se kysy saisko punkata täällä yhen yön ja tottakai suostuin, sillä kun oli aamulla menoa ihan tässä meidän lähettyvillä. Yhestä yöstä tulikin äkkiä melkeen viikko ja mulla alko jo vähän verenpaineet nousemaan, mun mielestä ois ollu reilua kysyä multa onko ok jäädä pidemmäks aikaa tai edes sit käyttäytyä täällä muuten sen mukaan että täällä asuu muitakin kun vaan se. Mua ahisti ihan kauheesti enkä halunnu olla enään kotona joten pakenin Hakanin nurkkiin muutamaks päiväks niin että kävin kotona vaan pyörähtämässä ja vaatteita vaihtelemassa. No, päivää ennen Alanyaan lähtöä kämppis oli pakannut kamansa ja lähtenyt muualle (luultavasti siks että avaimettomana se ei voinut täältä liikkua mihinkään jos en ollut ite kotona). Olin ehkä vähän helpottunut ja siivosin täällä kämpän siihen kuntoon että on kiva sit tulla takasin lomalta. 


Torstaina aamulla kun vihdoin kotiuduin Alanyan reissulta sain huomata että mun kämpis oli tehnyt paluun. Se oli ilmeisesti saanut mun pomolta avaimet ja tuonut mukanaan ainakin osan tavaroistaan mitkä se sillon huhtikuussa täältä raahas pois. Lähdin heti torstaina kotoonta pois ja nyt kotiin tullessani täällä ei ollut ketään, ei olla siis vielä toisiimme törmätty enkä tiedä miks se on tullut tänne takasin. Soittelin eilen  mun pomon kanssa ja sivulauseessa se mainitsi kämppiksen olevan nyt täällä kodissa ja kun kysyin milloin se on lähdössä takasin kotimaahansa vastaukseks sain epämääräsen vastauksen siitä ettei se ehkä lähdekään, vaan jää ehkä tänne. Mulle iski ihan tajuton ahdistus enkä halunnut tulla kotiin ollenkaan, jäin siis vielä Hakanin ja kumppaneiden nurkkiin pyörimään. 


Ollaan tultu mun kämppiksen kanssa ihan ok juttuun, meillä ei oo mitään taisteluja ollut missään vaiheessa. Mulla on tosin ärsyttävä tapa olla ujo sellasissa tilanteissa missä mun mielestä joku tekee väärin tai jos mua ärsyttää joku asia joten monet asiat on jäänyt sanomatta. Vaikka meiän yhteiselo olikin suht neutraalia huomasin silti kämppiksen huhtikuisen poismuuton jälkeen olevani paljon enemmän mielelläni kotona kun aiemmin ja mulla oli paljon parempi olla kotona. Mun pomo on kyllä aina sanonut että jos on jotain ongelmia kotona niin mun pitää siitä sanoa, tää koti kun on pääasiassa 'mun' ja ne haluaa että mulla on kotona hyvä olla. Toisaalta mun tekis mieli sanoo tästä ahistuksesta jollekin joka asialle vois tehdä jotain koska inhottaa että ahistaa olla omassa kodissa ja ahistaa sillon kun tänne pitää tulla ja mietin vaan miten voin olla mahollisimman paljon pois kotoa. Varsinkin tällasena ihmisenä joka tykkää paljon omasta rauhasta ja yleisesti viettää aikaa kotonakin tuntuu ahistavalta jos en voi koko loppukesään olla rennosti omassa kodissa. Toisaalta taas ajattelen tän ahistuksen olevan ihan typerä juttu enkä ees tajua miks tää ahistaa näinkin paljon. Tuntuis hölmöltä lisäks sanoo tästä asiasta kellekään, kun en oikeestaan osaa ees selittää mitään järkevää syytä tälle mun ahistukselle enkä haluis vaikuttaa miltään turhanpäiväseltä valittajalta. Toisen elintavat ja oleminen on ehkä yks syy mikä tätä mun ahistusta aiheuttaa, mut niidenkin takia mietin että se vika on mun omassa ajattelussa ja mun pitää vaan sopeutua. Huoh.


Onneks kahdella tulevalla viikolla mulla on aika paljon töitä ja kaikkee tekemistä niin oon pakostikin poissa kotoa jonkun verran. Ensviikolla ois myös yhet synttärit, ja tarvitsisinkin nyt muiden Adanan kävijöiden apua! Tietäiskö ketään onko täällä mahollista pelata missään mini-golfia? Oon koittanu googletella mut joko oon sokee tai sit täs kaupungissa vaan ei oo mitään mahiksii päästä pelailee kyseistä peliä.. :D

4 kommenttia:

  1. Tiedan juuri mita tarkoitat, minuakin ahdistaa jos joudun asumaan viikkoja tai kuukausia miehen sukulaisten kanssa. Ei omaa rauhaa, vapaata, yksityisyytta. Olen kuin kaikki olisi hyvin mutta yleensa lopulta masennun enka jaksa mitaan ylimaaraista. Mitaan ei saisi sanoa, oma vika vaan ja kutsutaan epasosiaaliseksi. Siis haloo, kylla minusta joku jarki ja saannot kylailyillakin ja oikeus myos omaan rauhaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh voin vaan kuvitella.. :/ Tuohon verrattuna mulla on vielä hommat ihan hyvin kun ollaan vaan kämppiksiä, kuitenkin omat huoneet ja molemmilla omat elämät, mutta sitten kun sekotetaan kyläilyyn ja kodin jakamiseen sukulaissuhteet ja 'pakko' ottaa vieraita vastaan niin uskon että ahdistuu. Uskon että monelle suomalaiselle se oma tila ja yksityisyys on tosi tärkeitä ja tällasissa tilanteissa joutuu kovalle koetukselle.. Mun mielestä myöskin kodin pitäis olla sellanen paikka missä on hyvä olla ja paikka missä voi rauhottua sen ihan oman porukan kesken :/

      Poista
  2. Mulle ei ainakaan tule mielen mitään minigolffi-paikkaa!:/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon nyt tullu siihen tulokseen et täält ei sellast löydy! :( höh

      Poista