torstai 14. toukokuuta 2015

Turkkilaisia eskareita

Tammikuussa alotin työt mun naapurissa olevalla ala-asteella. Luulin pääseväni englannintunneille opettajan avuksi mutta mut talutettiinkin eskariin. Ensimmäisellä tunnilla opettaja kysyi multa tarviinko jotain, minkä jälkeen toivotettiin hyvää tuntia ja siinä sitä sit oltiin; mä ja lapsukaiset. Siinä vajaan parinkymmenen viis- ja kuusvuotiaan silmäparin tuijotettavana tuli pieni kuumotus, näinkö pienille mun pitäis jotain opettaa? Ja vielä yksin? Miten ton ikäset saadaan edes pysymään paikoillaan? Mitä jos ne onkin vaan koko ajan toistensa kimpussa eikä ulkkiksen käskyjä kuunnella? Mitä jos kohta ne onkin kaikki mun kimpussa???



Ekan ylläritunnin jälkeen tajusin ettei näin pieniä voi opettaa niinkun vanhempia istuttamalla niitä pulpetin ääreen. Tästä mulle alkuun aiheutukin pientä päänvaivaa, koska mun oli jatkuvasti keksittävä uusia leikkejä ja aktiviteetteja sen mukaan ettei lapsoset kyllästyis ja englannin oppimisesta tulis mahollisimman hauskaa ja mielenkiintosta. Onneksi aiheiden vaihtuessa hoksasin että niitä samoja leikkejä voi kierrättää vähän muunneltuina, netistä sai hyviä ideoita ja oman lapsuuden askarteluja ja leikkejä muistelemalla pystyi suunnittelemaan tulevia tunteja. En oo yleensä mikään kauhee stressaaja, mut tällasissa tapauksissa otan vähän enemmän paineita kun yleensä. Mun päässä nimittäin suurin kauhuskenaario oli että lapset tylsistyis tunneilla ja englannin oppimisesta jäis tylsä fiilis mikä seurais mukaan ala-asteelle. Kakkosluokalla englannin alkaessa kukaan ei enää haluaiskaan oppia englantia ja oisin pilannut muutaman kymmenen lapsen innon oppia uutta kieltä.



Alkustressin jälkeen tunnit lähti kuitenkin sujumaan ja munkin stressailu helpotti. Huomasin että mitä vähemmän mä stressasin, sitä paremmin tunnit meni ja sitä helpompi mun oli olla lasten kanssa ja niiden mun kanssa. Tunteja ei enää jännittänyt mennä pitämään ja useimpina päivinä eskarista sai lähtee hymy naamalla ja innolla jo ootti tulevia päiviä. Lisämotivaatiota ja helpotuksen omiin pelkoihin sai kun kuulin monesti opettajilta lasten oottavan että millon englannin opettaja tulee, yhtenä aamuna lapset kutsui mut ja pehmolelupöllö Merven aamupalalle niiden kanssa ja välillä tuntien jälkeen kysellään uusia sanoja, "mitä rakas/meri/täysi/norsu tarkoittaa englanniksi?". Useat lapset asuu ihan tässä lähistöllä ja monesti ulkona kävellessä törmäänkin lapsosiin vanhempiensa kanssa. On aina jotenkin niin sulosta kuulla miten lapset esittelee mut vanhemmilleen englannin opettajana ja vanhemmat puolestaan kertoo miten eskarin jälkeen kotona ei muuta oo pariin viikkon laulettu kun pää-olkapää-peppua ja muita loruja.

Joo tiiän tohon leijonaan ja jänöön tiivistyy kaikki mun taiteellisuudesta haha

Tän neljän kuukauden aikana ollaan laulettu erilaisia lauluja ja loruja, opeteltu numeroita, tervehdyksiä ja miten kiittää. Osataan kysyä mitä toiselle kuuluu ja miten siihen vastataan. Erilaiset käskyt mm. "stand up" "run" ja "sit down" osataan jo ihan helposti, samoin tiedetään milloin pitää ravistella, taputtaa ja heiluttaa käsiä tai pyöriä ympyrää tai tanssia villisti. Välillä värit sekoittuu keskenään, punaisesta tulee keltainen ja sininen ei tarkoitakaan yhtään mitään? Vuodenaikoihin liittyen askarreltiin lumihiutaleita ja piirreltiin kesäisiä puita. Opittiin hyppimään kuin jänikset, karjumaan kuin leijonat ja lentämään kuin linnut. Monesti yllätyin itekin kuinka hyvin ton ikästen muisti toimii eikä menny montaakaan hetkeä kun jo muistettiin mitä "lets make a circle" tarkoittaa.



Kaiken kaikkiaan opetin neljää eri ryhmää, joka ryhmää vajaan tunnin ajan kahdesti viikossa. Jokaisessa ryhmässä lapsia oli vajaa parikymmentä, villeimmissä ryhmissä toisinaan kyllä tuntu että niitä olis ollu ainakin tuplasti enemmän. Mä en suomalaisten päiväkoti-/eskariryhmien kanssa oo ollu sen kummemmin tekemisissä paria tettipäivää lukuunottamatta, mutta tälleen äkkiseltään mietittynä turkkilaiset lapsoset on mun mielestä suomalaisia villimpiä ja sosiaalisempia. Opettajilla on jo eskarissa aika kova kuri, joskin sit myös lasten kanssa hassutellaan ja vitsaillaankin paljonkin.
Suurin osa ryhmien opettajista ja apuopettajista oli mulle tosi mukavia, auttoivat parhaansa mukaan jos tarvitsin apua tuntien järjestelyissä, auttoivat selittämään leikkien ohjeet lapsille kun kielimuuri tuli vastaan ja pitivät lapset kurissa kun mun uskottavan kuulosiks tarkoitetut "älä huuda" "älkää juosko" "hei älkää kiivetkö sinne!!!1" -käskyt kaiku kuuroille korville.



Tänään oli mun toisiks viiminen työpäivä, ja tajusin kuinka äkkiä nää neljä kuukautta meni. Näihin neljään kuukauteen on mahtunut niin paljon. Epätoivon hetkiä, kun jokaikinen luokan lapsi juoksee päättömästi huutaen ympäriinsä ja lopulta mulla on viisvuotiaan hampaanjäljet kädessä, keskenään tappelevat lapset joiden riidan syytä en ymmärrä ja päiviä kun tuntuu että mikään ei onnistu. Itkua, kun lapsi ei saanutkaan istua ainoana lapsena opettajan vieressä, tai yksin omassa pöydässään tai kun toinen lapsi kutsui hulluksi. Turhautumista, kun oma nimi tikkukirjaimin kirjoitettuna ei mahtunutkaan paperille, tai kun kukkasen terälehdet ei onnistuneet niinkuin ois haluttu. Naurua, kun leikittiin riehumisleikkejä, opettaja lausui sanat hassusti ja kun pää-olkapää-peppu -leikin jälkeen kaaduttiin väsyneinä lattialle makaamaan. Onnistumisen tunteita, kun hankalalta tuntunut askartelu saksien kanssa paljastui kauniiksi lumihiutaleeksi, pehmolelupöllö Merven kanssa käytiin ihan oikea pieni keskustelu englanniksi ja kun vielä ensikerrallakin muistettiin niiden hankalimpienkin eläinten nimet. Hyviä päiviä, kun lapset juoksee jo ovelle vastaan ja piirittää mut isoon viidentoista pienen käsiparin halaukseen, tai kun kuulen olevani lemppari englanninopettaja ikinä tai kun lapset haluaa leikkiä sitä yhtä tuolileikkiä vielä kerran, ja vielä kerran. Ja vielä kerran.



Toivon yli kaiken että näistä tunneista jäis lapsille hyvät muistot ja toivon että kakkosluokalla lapsoset alottais englannin opiskelun hyvillä mielin. Mulle tää eskarityö on ollut yks parhaimmista jutuista mitä mulle on täällä tapahtunut työn kannalta. Mun turkin kielen puhuminen on parantunut tosi paljon, oon oppinut paljon uusia sanoja ja välillä on ollut oikeesti niin huippua kun lapset on auttanu mua kun multa on lause jäänyt kesken kun oon unohtanut jonkun sanan. Oon oppinut taas vähän rennommaksi ja oikeesti oppinut näiltä lapsilta yhtä jos toista. Tänkin kokemuksen muistan varmasti vielä pitkään :-)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti