torstai 7. toukokuuta 2015

Ajatus Suomeen paluusta

Mä oon saanu itelleni jonkun enääneljäkuukauttasuomeenpaluuseen -masennuksen. Neljä kuukauttahan on toisaalta aika pitkä aika, yks kolmasosa tästä vuodesta, eikai se nyt ihan hujauksessa mee..? Toisaalta, kyllä se varmaan aika äkkiä ohi tulee lopulta menemään. Jotenkin tammikuun jälkeen tää aika on lähtenyt ihan lapasesta, tuntuu et koko ajan kuukausi vaihtuu! Ei kyl ehkä kannattais alkaa tässä vaiheessa viel masistelee kotiinlähtöö, mut en vaan voi sille mitään et siit on tullu sellanen mörkö mun mieleen.



Ajatus siitä et mun lähdön jälkeen täällä elämä jatkuu normaaliin tapaansa, mut mä en vaan sitä oo täällä elämässä on ihan kauhee. Tutuiksi tulleet dolmuskuskit jatkaa tavalliseen tapaan hommiaan, lähikaupan pojat jatkaa hommiaan, vastapäisen pikkukaupan pappakin jatkaa hommiaan, mutta mä en pääse sitä arkea niiden kanssa täällä enää jakamaan. Mun eskarilapset menee kouluun ja uudet lapset tulee tilalle, mut mä en pääse niille opettamaan eläimiä ja numeroita englanniks. Mun kodista tulee jonkun toisen koti, mun sängystä jonkun toisen sänky ja joku muu kuuntelee mun ikkunan alta päivittäin kuuluvaa arabimusiikkia ja matonpesuliikkeen koneiden kolinaa. Tiettyjä asioita en kyllä tuu ikävöimään, puluja saa ikkunalaudalta hätistellä mun puolesta joku muukin ja juosta karkuun näitä saakelin hyppiviä hämähäkkejä.





Kaikista eniten mua ahdistaa kuitenkin jättää täällä olevat ihmiset ja elämä niiden kanssa. Ali ja parhaat tyypit töissä kolistelee silti mun seinän takana työjuttujaan, Alin äiti kokkaa silti yläkerrassa melkeen koko talon väelle ruokaa, mutta mun kuuluis olla siellä myös. Samalla nimittäin katotaan aina yhessä turkkilaisia draamasarjoja ja Alin äiti kommentoi niitä aina oman tyylinsä mukaan mitään mielipidettä sensuroimatta. Alin iskä pyörittää liikettään alakerrassa ja toivottaa aina hyvät huomenet kun aamusin juoksen töihin. Ihmisiä kelle toivottaa hyvät huomenet varmaan riittää jatkossakin hänelle, mut mä luulen että mä tarviin jatkossakin ne hyvän huomenen toivotukset siltä.



Lista vois jatkuu naapuriliikkeen syyrialaispoikaan, mun kielikoulun oppilaisiin, yhteen jos toiseenkin ihmiseen täällä ketä en oikeesti tunne, mutta josta on tullut osa mun omaa adanalaista arkee. The Perheen lisäks eniten mua taitaa pelottaa jättää kaverit ja ihmiset kenen kanssa vietän päivittäin aikaa. Hakan, ja ihmiset keneen oon sen kautta tutustunut. Ne jatkaa elämäänsä normaaliin tahtiin, menee vihree- tai oranssiraitasella bussilla kouluun, käy niiden lähikaupoissa ja lemppari ruokapaikoissa. Kävelee pitkin Baraj Yolua ja istuu Kardesleriin kahville. Ja musta on niin epäreilua että luultavasti kohta mä enää en.





Mulla on täällä nyt omanlainen arki, tutut ihmiset ja oma koti. Kaikki nää ihmiset ketkä jää tänne tekemään vielä omia juttujaan mun lähdönkin jälkeen, oon niille tavallaan kateellinen. Jokaiselle tärkeellekin ihmisille oon ollu vaan yks suomalainen lisäys niiden omaan arkeen tänävuonna. Niiden elämä oli täällä jo aiemmin, on nyt mun aikana ja jatkuu samanlaisena mun jälkeenkin. Mikään ei isommin muutu, mä kävin ja toivottavasti jään niiden tärkeimpien ihmisten mieliin silti sinä yhtenä suomalaisena tyttönä. Sen sijaan kaikki nää ihmiset ja asiat mitkä oon tänä vuonna kokenut on ollu koko mun adanalainen elämä tän vuoden ajan. Lähikaupan pappa ei oo ollu vaan tavallinen lähikaupan pappa, vaan lempipappa kenen kauppaan mennessä tietää että tälläkin kertaa telkkarissa joku lukee koraania ja kenen kauppaan mennään ainakin aina sillon kun haluu jääkylmää limuu tai jos yömyöhään tulee sipsinälkä. Luultavasti muistan ton papan vielä vuosienkin jälkeen. Tai koulun portinvartija, joka on aina kastelemassa ruusuja ja joka sanoo 'kiitos' aina kahdella eri tavalla kun toivotan hyvää työpäivän jatkoa, aina. Niille mä oon vaan pienen pienen pieni osa niiden elämää, ja tietämättään ne on tosi iso osa mun elämää, niistä tärkeimmistä ihmisistä puhumattakaan. Siks kait ajatus täältä lähtemisestä on niin ikävä, se elämä mikä viime syksynä alko on pikkuhiljaa tulossa päätökseensä eikä sitä elämää voi täältä Suomeen tuoda mukanaan.



Ja mistä tää kaikki masentavan surullinen teksti kumpuaa? Viime sunnuntaina kävin yliopistolla täyttämässä lottorivin (=yliopiston pääsykokeen) ja en ollu varma itkiskö vai nauraisko kun kokeesta astelin pois. Aamulla mua lähinnä nauratti epätoivosesti ihan vaan siks että yliopiston piha oli täynnä porukkaa ja tajusin kuinka pienet mahollisuudet mulla oikeesti on päästä sellaselle alalle mihin haluan jos ees koetta läpäsen. Pääsykokeessa oli 80 kysymystä, puolet matikkaa ja puolet iq-kysymyksiä. Iq meni ihan hyvin mun mielestä ja sain melkeen kaikkiin vastattua. Matikka sen sijaan meni just niin hyvin kun osasin oottaa, en tajunnu puoliakaan kysymyksistä ja luokkahuoneen seinällä tikittävä kello liikku nopeempaa kun ois tarvinnu.





Suurin osa kokeeseen osallistujista oli syyrialaisia, sen jälkeen isoin ryhmä tais olla turkkilaiset ja näiden lisäks näin kaks porukkaa afrikkalaisia. Odotin näkeväni siellä muitakin true-ulkkiksia (syyrialaisia ja afrikkalaisia ei lasketa koska niitä täällä näkee muutenkin) mut ainoo joka mun huomion herätti erilaisuudellaan oli yks aasialainen tyttö joka teki koetta mun kanssa samassa luokassa. Kokeen teko ei menny ihan niinku Suomessa, mua ärsytti (ja ärsyttää vieläkin t. katkera) suunnattomasti kun kaikille ei menny annetut ohjeet ihan tajuntaan asti. Vois kuvitella et virallisessa koetilaisuudessa jokainen tietää miten käyttäydytään, jokaiselle on sama aika tehdä koetta, kokeen aikana ei puhuta jnejne. Sen sijaan jotkut otti etuoikeuden tutustuu koemateriaaliin vähän etukäteen ja jatkaa tekemistä vähän vielä koeajan jälkeenin. Kokeen aikana lisäks pari tyyppii piti arabiankielistä keskustelukerhoo ja koevalvojien kiellot kaiku kuuroille korville. Reilun viikon päästä pitäis viimeistään tulla tieto siitä oonko päässyt kokeen läpi ja jos niin millä pisteillä. En siis ihan oo heittäny vielä pyyhettä kehään vaan pidän pientä toivoo yllä että pisteet riittäis tai että koetta tarkastais joku joka ehdottomasti haluu suomalaista laatuu niiden yliopistoon vaik pisteet ei riittäiskään hehhh...



Tän tekstin sävystä huolimatta tää päivä on ollu taas yks hyvistä, aamusta asti on paistanut aurinko ja päivä oli tosi lämmin, hiukset meni hyvin ihan itestään ilman sen kummempia taisteluja, eskaritunnit meni paremmin kun hyvin haastavankin ryhmän kanssa, kotimatkalla keskustan Sok-marketissa käydessäni törmäsin mun lähi Sokista tuttuun lempparimyyjään joka puhuu englantia ja on aina niin pirtee, Daglioglukin näytti parhaita puoliaan illan hämärtyessä ja törmäsinpä vielä yhteen mun eskarilapseen joka innoissaan kerto mulle mitä kaikkee tänään eskarissa tehtiinkään. Tällasten päivien takii täältä ei kai haluu lähteekään.

14 kommenttia:

  1. Pidän peukkuja sulle että sun pääsykoe menis hyvin ja pääsisit sinne yliopistoon! Varmaan inhottavaa odottaa niitä tuloksia :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon <3 aika on menny kyllä yllättävän lepposasti niitä tuloksia ootellen enkä oo sitä kauheesti miettiny, sitte ku tietää pääskö läpi vai ei niin pitää alkaa miettiä et mitä sit alkaa tekemään tai mille alalle sit koittaa ja mikä on järkevin järjestys.. :)

      Poista
  2. Mun täytyy sanoa että vaikka sä oot kateellinen niille Adanalaisille, jotka sinne jää vaikka sä joutuisit lähtemään, niin mä oon kateellinen sulle! Mä en usko että itte oppisin ikinä sopeutumaan noi hyvin Adanaan noin lyhyessä ajassa kun sä oot sopeutunut vaikka meillä asuukin puolet suvusta siellä. Muistan kuinka sua jännitti lähteä ja ajatella että nyt et haluis enää edes palata :) Jotenkin se kuva jota kommentoin sai muhunkin aikaan jonkinlaisen kaihoisan fiiliksen sun puolesta ja toivon oikeesti sydämestäni että sun pääsykoe tulokset yllättääkin sut positiivisesti! Tietäisinpähän sitten minäkin että jos meijän polku joskus johtaa Adanaan niin siellä ois toinenkin suomalainen jo valmiiksi tukena ja turvana ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että niinpä, just yks päivä mietin viime kesää ku sun kanssa laittelin fbssä viestiä ja mietin millanen tää paikka on! :) Ja nyt tänne vaan haluais jäädä. Mä luulen että tänne on ollu sen takia suht helppo sopeutua että oon aina lentäny paikasta toiseen Suomenkin sisällä, vaikka olihan mulla ekat kuukaudet täälläkin aika hankalia. Mulla oli ajatus jäämisestä jo vuoden vaihteen aikoihin mut pakko sanoo et ei toi Hakanin ilmestyminen kuvioihin ainakaan yhtään vähennä sitä halua jäädä hehh.. Haha sit voitaiskin laittaa oikee suomikommuuni tänne pystyyn, Adanan suomalaiset ;) Kiitos paljon ihanasta kommentista! <3

      Poista
  3. Tsemppiä. <3 Toivotaan että lottorivi ois kuitenkin osunut oikeaan! :) Ja onhan sulla oikein hyvä syy palata Adanaan vielä jos ei osu, eikös :) Onks tuota vapaaehtoiskautta mahdollista jatkaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Miitu <3 ei oo mahollista jatkaa, kun tää vuosi on maksimiaika minkä tätä voi tehä :(

      Poista
  4. Pidän peukkui kans pystys että pääsisit opiskelemaan! :) Ootko tutkinu mahdollisuuksia tehä vapaaehtoishommia jonkun muun järjestön kautta? Tai ymmärsin siis ainakin ettei tuota hommaa voi enää jatkaa toista vuotta? :/ Työluvan saanti on sen verran hankalaa, että "oikean" työn hakeminen ei varmaan tule kysymykseen.. Mites aupairina työskentely, ootko sitä miettiny?:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Petra! <3 joo tätä EVS hommaa ei voi pidentää, varsinkaan jos on tän vuoden maksimiajan muutenkin :/ Oon kyllä miettiny et jos ei opiskelupaikkaa nyt irtoo et alan sit miettimään et oisko toi aupair homma mitään, tai jos löytyis just joku toinen vapaaehtoisohjelma. Onneks tässä on kuitenkin vielä se neljä kuukautta aikaa, ettei tarvi ihan hätiköiden alkaa vaihtoehtoja miettimään! :)

      Poista
  5. Pidan sulle isosti peukkuja ja jos taa koe ei nyt menny lapi niin tutki mita mahiksia sulla on hakea ns. Suomesta kasin todistusten tms. perusteella, olisko sellasta? Tai johonkin muualle Turkkiin jonkun jarjestön ja ohjelman kautta? Mua alkoi melkeen itkettaa kun luin sun tekstia, tiedan niin tuon tunteen kun lahtö lahenee, monesta paikasta olen lahtenyt ja monta ystavaa ja omaa arkea ja todellisuutta on jaanyt taakse. Ajan kanssa ne muuttuu hyviksi muistoksi ja jos hyvin kay niista tulee osa tulevaisuuden uusintoja. Tsemppia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kivasta kommentista <3 tän postauksen myötä oon saanut paljon viestejä, on ollu kiva huomata ettei oo yksin näiden tuntemuksien kanssa :) ainoa huono puoli tällasissa kokemuksissa on aina se lähteminen vaikka tietää että ihanat muistot jääkin jos ei enää takaisin pääse sinne omaan arkeen mikä oli. Koetuloksien jälkeen alan miettimään sitten muita vaihtoehtoja lähemmin jos käy niin ettei pisteet riitä, on mulla pyörinyt jo ajatuksia muista projekteista tai opashommiin hakemisesta..

      Poista
  6. Olipa tutuntuntuisia ajatuksia, toivottavasti pääset yliopistoon.

    VastaaPoista
  7. Ja kuitenkin: elämää on Turkinkin jälkeen. Ja mikä ihaninta: sinnekin pääsee vielä takaisin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on :) katsotaan mihin tässä aika kuljettaa..

      Poista