lauantai 30. toukokuuta 2015

Alanyan turistit

Menomatka Adanasta Alanyaan bussilla kesti rennot yheksän tuntia. Lähin matkaan aikasin aamulla ja perillä olin iltapäivällä neljän aikaan. Maisemat menomatkalla oli tosi upeet Mersinin alueiden jäädessä taakse aina Gazipasaan saakka. Ajeltiin korkeella vuorien rinteitä pitkin pienenpieniä teitä, toisella puolella kohos lisää vuoria ja toisella puolella ihanan sininen Välimeri. Anamurin kohdalla pari tuntia ennen Alanyaa aloin olee jo malttamaton ja kyttäsin vaan google mapsia koska ollaan perillä. 

Matkan varrelta
Pysähdyspaikka noin puolessa välissä matkaa


Olin myös google mapsista kattonut hotellin olevan 'ihan siinä lähellä' bussiasemaa Alanyassa. Ja koska hotelli oli lähellä, ihan hyvin voisin kävellä. Nohh, matka ei tosiaan ollut kovin pitkä mut yhden matkalaukun ja parin käsiveskan kanssa lyhyestäkin matkasta voi saada vaikka kuinka pitkän, terveisin 2 kilometriä reilussa tunnissa.. Hotelli onneks löyty ihan helposti ja pääsin melkeen heti juoksemaan uima-altaaseen ja alottamaan mun loman ihan kunnolla.




Mun perhe oli tullut Alanyaan paria tuntia aiemmin ja majailtiin kaikki siis samassa hotellissa, mut oli erikseen lisätty mun äidin ja veljen kanssa samaan huoneeseen asumaan. Asusteltiin Villa Moonflowerissa n. kymmenen minuutin kävelymatkan päässä pääkadulta. Tykkäsin tosta hotellista tosi paljon, paikka oli siisti, ihanat uima-altaat ja mukava henkilökunta. Lähellä oli yks hotelli, muuten niillä hoodeilla oli aika pitkälti vaan paikallisasutusta. Oltiin lomalla just sellaseen aikaan ettei vielä suurin turistiryntäys ollut alkanut, alkuloma saatiin aika rauhassa olla altailla eikä ees tarvinnut pelätä etteikö aurinkotuoleja ois ollu riittävästi kaikille halukkaille. 





Olin ollut loman tarpeessa jo pidemmän aikaa mutten tiennyt kuinka hyvää tää reissu oikeesti tekiskään! Välillä oikeesti havahduin siihen kuinka ihana oli vaan maata rannalla ottamassa aurinkoa ja välillä juosta mereen uiskentelemaan. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kun aurinkorasvan lisäämistä ja sitä mitä sitä sit seuraavaks söis. 









Oli jotenkin tosi hassua tavata mun perhe Alanyassa. Tuntu kun ei oltais oltukaan toisistamme erossa vaikka esim. mun serkun näin viimeksi melkein vuosi sitten. Oli ihana päästä viettämään aikaa porukalla ja musta oli ihana nähdä varsinkin mun veljeä ja touhuta kaikkee yhessä. Harmitti että toinen mun veljistä päätti jäädä mielummin kotiin kun lähteä Turkkiin (???? niinpä) mutta ainakin sain toisen noista vaaveleista tänne. Oli kiva viettää ton lapsosen kanssa ihan vaan meiän keskeistä aikaa, käytiin muutamana päivänä kaksin kiertelemässä ja shoppailemassa, yhtenä iltana rannalla käveleskelemässä ja vietettiin joka päivä varmaan puolet päivästä uima-altaissa ja vesiliukumäissä.



Nää kurpitsalamput on niin ihania! Oli pakko ostaa itellenikin tollanen







Taisin pari postausta aiemmin kertoa miten mun yks unelma tän vuoden aikana oli nähdä Murat Boz livenä. Alko pikkuhiljaa näyttää siltä että saisin heittää hyvästit Muratille ja tyytyy stalkkaamaan sen instagramia ja kuunnella vaan youtubesta sen biisejä. KUNNES!! yhtenä iltana vaellettiin ruoan perässä keskustaan ja näin ison mainoksen seuraavana päivänä alkavista Alanyan kulttuuri- ja turismifestivaaleista. Murat Bozin nimellä varustettuna. Meinasin saada sydänkohtauksen ja mitä näit nyt on, en voinu uskoo että mulla ois käyny niin hyvä tuuri! 

Ahh lemppareist lempparein


Viime sunnuntaina siis koitti se kaunis ilta kun puoljuoksua hyppelehdin sataman hoodeille ja ängin itteni muutaman muun ihmisen sekaan kaupungintalon takapihalle innosta soikeena lemppari Muratin ilmaiskonserttiin. En oo varmaan ikinä nähny Alanyassa niin montaa turkkilaista samaa aikaa haha. Mua on joskus aiemmin varoteltu noista konserteista, tollaset paikat kun on myös oiva paikka kähmii tyttöjä. Tällä kertaa sain kokee sen sit ihan henkilökohtasesti kun takana ollut jäbä kävi hinkuttaa itteää mua vasten. Jonkun aikaa luulin et se oli vahinko, oltiin nimittäin niin läjässä kaikki siellä aika lähellä lavaa. Siinä vaiheessa kun aina tätä jäbää väistellessäni se oli silti aina kannoilla, käsi yhtäkkiä mun olkapäällä ja lopulta tarras mua käsistä kiinni tajusin ettei se tainnutkaan olla ihan vaan 'vahinko'. Kysyin tolta jäbältä mitä helvettii se luulee tekevänsä ja vastaukseks sain hämmästyneen anteekspyynnön (??). En ollu kuitenkaan vissiin tarpeeks selvästi ilmassu itteeni koska muutaman hetken päästä löysin sen taas kiinni iholta ja sen muuvssit alko olee sitä luokkaa etten enää ollut varma olinko Murat Bozin keikalla vai jossain limasessa yökerhossa. Lähin lopulta lätkii ja löysinkin onneks viel vähän paremman paikan bailaa Muratin tahtiin ilman yhtäkää limanuljaskaa




Tää on ehkä parhain turistijuttu ikinä mut oli pakko päästä heseen! Siis ei oo olemassa hesen paprikamajoneesii voittanutta..


Vaikka perhelomat oiskin kuinka ihania tahansa kaipaan myös omaa aikaa kaiken muun lomassa. Mulla ei pää kestä jatkuvaa yhessäoloa vaan välillä on pakko saada mennä omia menojaan kaikessa rauhassa. Murat Bozin keikka oli yks näist jutuista, lisäks vietin parina iltana aikaa parin uuden kamun kanssa. Oli jeesii käydä öisellä ajelulla ihan oikeella moottoripyörällä (!! en kestä), juoda parit kaljat ja tavata uusii ihmisiä. Jutella Alanyasta ja elämästä siellä, saada vähän taas uusii näkökulmia täällä oloon ja miten kaupungit ja niiden elämät on niin erilaisia. Yhtenä yönä kävin kattomassa futispeliä keittiön pojat vs. baarin pojat. Oli niin kiva nähä nekin ilman työvaatteita ja työolemusta, ihan niinä normaaleina tavallisina jäbinä ketkä käy vähän potkimassa kamujen kanssa palloo työpäivän jälkeen. 



Ennen lomaa jänskäilin vähän sitä että entä jos kaikki puhuis mulle vaan suomee ja shoppailemaan mennessä en kuulis mitään muuta kun näit iän kaiken kuultui mitäkuuluu kukkuluuruu / halapahinta / terve suomalainen -juttuja. En tykkää yhtään shoppailla niillä basaareilla koska inhoon sitä tinkimistä yli kaiken, vielä enemmän jos joutuu kuuntelemaan kaikkii hyvii suomiläppii siin samassa. Yleensä aina jonnekin kauppaan sisälle mennessä vastasin vaan turkiks kaikkeen ja tosi monella muuttu ääni ja olemus heti siinä vaiheessa. Useimmista tuli heti jotenkin asiallisempia ja tuntu et kaupankäyntikin suju mutkattomammin mitä viimevuonna kun höösäs viel englanniks. Parasta oli ehkä muutamassa kaupassa ja ravintolassa mistä löysin mun melkeen naapureita, yks jos toinenkin jäbä oli eksynyt Daglioglusta Alanyaan. Pari niistä oli nuorempana jopa käyny samaa koulua missä mä kävin opettamassa eskareita. Noilta jäbiltä kuulin myös Daglioglun parhaimmat paikat (xD) ja että pitää olla varovainen.




Keskiviikkoiltana pakkasin taas kimpsut ja kampsut ja otin yöbussin takasin Adanaan. Bussimatka alko hyvin sillä et edessä istuva pariskunta vetäs selkänojat suoriks ja lopulta toinen niistä näytti meille muillekin mitä oli iltapalaks syöny. Onneks näis turkkilaisissa pitkänmatkan busseissa toimii kyl ihan kaikki palveluu myöten, bussissa työskentelevä apupoika urhoollisesti siivos paikat ja ruiski kolonyaa ja vähän kaikkii muitakin raikastusaineita ympäriinsä ja matka pysty jatkumaan. Nyt on sit lomat lomailtu ja töitäkin jo kahtena päivänä tehty. Kauheesti tekis mieli jo suunnitella seuraavaa minilomaa mut jos malttais sen verran et kavereiden koulut loppuis niin voi yhessä suunnitella..

Julkasin muutama tunti sitten toisenkin postauksen, lukaskaas sekin ja niitä vinkkejä mini-golf mestoihin liittyen otan siis mielelläni vastaan!

Voihan ahdistus

Suomessa näyttää instagramin perusteella olevan huiput kesäilmat, sen sijaan me ollaan tänään saatu vettä ihan taivaan täydeltä ja ukkonenkin vähän jyrähteli. Nyt taas näyttää vähän aurinkoisemmalta mut aamulla ei kauheesti naurattanut kun ensin tajuun nukkuneeni pommiin ja sen jälkeen kiireellä töihin lähtiessä ilma oli mikä oli. En oo ollu nyt pariin yöhön kotona ja mukana ollut vaatetus oli luokkaa toppi ja leggingsit. Eikä nyt tullut mieleen pakata sateenvarjoakaan mukaan joten jouduin lainaamaan Hakanin vaatteita, oli tosi freesi tunne vetää pitkin Adanan katuja vasta heränneenä iso huppari päällä ballerinat läpimärkinä hehh.. Alanyasta palattuani hengasin kotona sen verran että vaihdoin vaatteet ja otin pienet päikkärit, sen jälkeen en oo kotona käynyt ennenkun vasta nyt kun oli pakko. Tai ei ois kai pakko vieläkään mut pitää varmaan noi lomakamat purkaa pikkuhiljaa.


En muista kuinka paljon oon tänne kirjotellut mun kämppiksestä, mutta tosiaan huhtikuussa mun kämppis muutti pois täältä kämpästä ja sen piti asua muualla niin kauan kunnes se lähtee takasin kotimaahansa. Viikko ennen mun lomaa se kysy saisko punkata täällä yhen yön ja tottakai suostuin, sillä kun oli aamulla menoa ihan tässä meidän lähettyvillä. Yhestä yöstä tulikin äkkiä melkeen viikko ja mulla alko jo vähän verenpaineet nousemaan, mun mielestä ois ollu reilua kysyä multa onko ok jäädä pidemmäks aikaa tai edes sit käyttäytyä täällä muuten sen mukaan että täällä asuu muitakin kun vaan se. Mua ahisti ihan kauheesti enkä halunnu olla enään kotona joten pakenin Hakanin nurkkiin muutamaks päiväks niin että kävin kotona vaan pyörähtämässä ja vaatteita vaihtelemassa. No, päivää ennen Alanyaan lähtöä kämppis oli pakannut kamansa ja lähtenyt muualle (luultavasti siks että avaimettomana se ei voinut täältä liikkua mihinkään jos en ollut ite kotona). Olin ehkä vähän helpottunut ja siivosin täällä kämpän siihen kuntoon että on kiva sit tulla takasin lomalta. 


Torstaina aamulla kun vihdoin kotiuduin Alanyan reissulta sain huomata että mun kämpis oli tehnyt paluun. Se oli ilmeisesti saanut mun pomolta avaimet ja tuonut mukanaan ainakin osan tavaroistaan mitkä se sillon huhtikuussa täältä raahas pois. Lähdin heti torstaina kotoonta pois ja nyt kotiin tullessani täällä ei ollut ketään, ei olla siis vielä toisiimme törmätty enkä tiedä miks se on tullut tänne takasin. Soittelin eilen  mun pomon kanssa ja sivulauseessa se mainitsi kämppiksen olevan nyt täällä kodissa ja kun kysyin milloin se on lähdössä takasin kotimaahansa vastaukseks sain epämääräsen vastauksen siitä ettei se ehkä lähdekään, vaan jää ehkä tänne. Mulle iski ihan tajuton ahdistus enkä halunnut tulla kotiin ollenkaan, jäin siis vielä Hakanin ja kumppaneiden nurkkiin pyörimään. 


Ollaan tultu mun kämppiksen kanssa ihan ok juttuun, meillä ei oo mitään taisteluja ollut missään vaiheessa. Mulla on tosin ärsyttävä tapa olla ujo sellasissa tilanteissa missä mun mielestä joku tekee väärin tai jos mua ärsyttää joku asia joten monet asiat on jäänyt sanomatta. Vaikka meiän yhteiselo olikin suht neutraalia huomasin silti kämppiksen huhtikuisen poismuuton jälkeen olevani paljon enemmän mielelläni kotona kun aiemmin ja mulla oli paljon parempi olla kotona. Mun pomo on kyllä aina sanonut että jos on jotain ongelmia kotona niin mun pitää siitä sanoa, tää koti kun on pääasiassa 'mun' ja ne haluaa että mulla on kotona hyvä olla. Toisaalta mun tekis mieli sanoo tästä ahistuksesta jollekin joka asialle vois tehdä jotain koska inhottaa että ahistaa olla omassa kodissa ja ahistaa sillon kun tänne pitää tulla ja mietin vaan miten voin olla mahollisimman paljon pois kotoa. Varsinkin tällasena ihmisenä joka tykkää paljon omasta rauhasta ja yleisesti viettää aikaa kotonakin tuntuu ahistavalta jos en voi koko loppukesään olla rennosti omassa kodissa. Toisaalta taas ajattelen tän ahistuksen olevan ihan typerä juttu enkä ees tajua miks tää ahistaa näinkin paljon. Tuntuis hölmöltä lisäks sanoo tästä asiasta kellekään, kun en oikeestaan osaa ees selittää mitään järkevää syytä tälle mun ahistukselle enkä haluis vaikuttaa miltään turhanpäiväseltä valittajalta. Toisen elintavat ja oleminen on ehkä yks syy mikä tätä mun ahistusta aiheuttaa, mut niidenkin takia mietin että se vika on mun omassa ajattelussa ja mun pitää vaan sopeutua. Huoh.


Onneks kahdella tulevalla viikolla mulla on aika paljon töitä ja kaikkee tekemistä niin oon pakostikin poissa kotoa jonkun verran. Ensviikolla ois myös yhet synttärit, ja tarvitsisinkin nyt muiden Adanan kävijöiden apua! Tietäiskö ketään onko täällä mahollista pelata missään mini-golfia? Oon koittanu googletella mut joko oon sokee tai sit täs kaupungissa vaan ei oo mitään mahiksii päästä pelailee kyseistä peliä.. :D

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Loma tuu jo

Neljä yötä lomaan! Vaikkei tää mun elämä Adanassa ihan mitään hulluu raatamista oo päivästä toiseen, niin silti ootan mun tulevaa rantalomaa tällä hetkellä enemmän kun mitään. Torstaina kello seittemän aamulla mun bussi starttaa kohti Alanyaa ja niissä maisemissa vietän seuraavan viikon mun perheen kanssa. Jos oisin lähteny tälle reissulle itekseni oisin luultavasti jatkanu matkaa viel hiiren verran länteen johonkin hiljaseen pikkukaupunkiin ihan vaan olemaan ja rentoutumaan mut koska tän matkan tarkotuksena on viettää aikaa mun perheen kanssa niin Alanya oli hyvä ja helppo ratkasu. Ja onhan se luonto ja ne maisemat sielläkin ihan huiput! Ainoastaan mua taitaa ehkä vaan vähän ahistaa se meno siellä ja pelkään sitä että jos mun ekaa kertaa Turkkiin tuleva serkku ja sen poikaystävä saakin vaikka huonon ensivaikutelman Turkista. No eniveis, eiköhän kaikki tuu menee hyvin! Perheen näkemisen lisäks ihana päästä uimaan, ottamaan aurinkoa ja turisteilemaan ihan kunnolla. En malta oottaa että saan vetää shortsit jalkaan ja ehkä Alanyan säätkin on vähän Adanaa armollisemmat t. tiistaille luvattu +39 astetta. Ei paljoo naurata näin toukokuussa..



Oon kattonut lätkää millon milläkin virityksillä, välillä puhelimella tai läppärillä youtubesta ja selostuksen kuunnellut radio novalta ja välillä oon kattonut televisiosta masentavalla turkkiselostuksella. Kyl pitää lätkässä olla suomalainen selostus et pääsee oikeeseen fiilikseen! Tää mun iänikusen vanha läppäri tosin pätki aina just sopivasti kaikkien jännittävien tilanteiden kohdilla mut väliajat tuli ihan täydellisesti ilman mitään ongelmia haha. 


Perjantaina sain sähköpostia yliopistolta, kokeen tulokset oli julkistettu ja jännityksissä kävin kattomassa oman tulokseni. Olin etukäteen asennoitunut vähän jo siihen suuntaan ettei koe mennyt läpi, enkä siis pettynyt kovin pahasti kun näin että kahdeksastakymmenestä kysymyksestä oikein oli mennyt reilut kolmekymmentä hehhhh.. Hetken aikaa huokailin et mitäs nyt sit alkais suunnittelemaan syksyä varten. Kunnes Hakan pyys nähä mun tulokset ja kysy et mitä ihmettä oikeen masistelen kun oon päässyt kokeesta läpi, enkä ees täpärästi vaan ihan ok tuloksella? Hups, ois varmaan pitäny kattoo koko sähköposti ajatuksella läpi eikä tarttuu niihin oikeisiin ja vääriin vastauksiin.. Minimi pistemäärä kokeen läpäsemiselle oli 40 ja maksimi minkä kokeesta pysty saamaan oli 80. Mä sain pisteitä 49,95 mikä on ihan ok kun miettii että luin kokeeseen kolme viikkoa mistä yhden Malin oli täällä ja luonnollisesti sinä aikana ei paljon matikka pyöriny mielessä. Soitettiin kuitenkin vielä yliopistolle ja varmistettiin mun pistemäärä ja läpipääsy. Pisteet oli oikeet ja kaikki kunnossa. 


Paitsi että puhelimessa kerrottiin että tänävuonna Cukurovan yliopisto oli nostanut omia pistevaatimuksiaan. Jotta voi hakee millekään alalle tulee pisteitä olla 50. Siis viisikymmentä. 0,05 pistettä lisää mun neljäänkymmeneenyhdeksään pilkku yhdeksäänkymmeneenviiteen ja mulla ois ollu se viiskymmentä kasassa. Voin kertoo että ton tiedon jälkeen ei ollu yks eikä kaks kyyneltä mitkä pääs vaan kyl sitä voi verrata jo enempi vesiputoukseen. Ollaan menossa huomenna tekemään kuitenkin valitus kokeen tuloksesta. Mun mielestä se on ihan älytöntä, kokeen tulos on se mikä on eikä siihen pitäis olla mitään sanomista. Niin moni kuitenkin suositteli sitä kun kuuli tästä jutusta ja sano että luultavasti noin pieni pistevajaus voidaan pyöristää ylöspäin. Vaikka pistemäärää ei pyöristettäiskään täyteen viiteenkymppiin niin tolla kokeella voi kuitenkin myös hakee muihinkin yliopistoihin Turkissa joten ajatus täällä opiskelusta ei oo ihan vielä haudattu siltikään. Nyt mun pitää vaan ottaa vähän etäisyyttä ihan kaikkeen ja miettii itekseni mikä on paras ratkasu. 


Muuten täällä arki rullaa omalla painollaan töitä tehden ja kavereita nähden. Tosin kaikki mun kaverit ja Hakan alottelee taas luku-urakkaa loppukokeita varten, lähen siis just sopivaan aikaan lomailemaan muihin maisemiin. Ikävää olla ainoo kenen ei tarvi mihinkään kokeisiin osallistuu, niihin aikoihin oon meinaan aina ihan sairaan tylsistynyt kun ei pariin viikkoon nää melkein ketään. Koulujen loppumisen takia oonkin ilonen et kesä tulee ja voi kehittää enempi kaikkee tekemistä. Kesäkuussa meiän ois tarkotus lähtee parin päivän rantalomalle Mersiniin ja mä suunnittelin omaa reissuu pariks päiväksi itään Mardiniin. Mardin on yks niistä kaupungeista missä halusin tän vuoden aikana käydä Istanbulin ja Trabzonin lisäks. Istanbulissa ja Trabzonissa matkailin jo viime syksynä, eli oikeestaan kun tarkemmin aattelee niin Mardiniin mun on ehkä pakko lähtee ihan vaan jo senkin takia et sit mun lyhyt lista ois läpi käyty heheh.. Oon myös koittanu turisteilla nyt Adanassa mahdollisimman paljon ja käydä kiertelemässä ympäri kaupunkia ihan vaan ihmettelemässä paikkoja mut nää lämpenevät päivät vähän verottaa omasta jaksamisesta pyöriä pihalla. Pitää ehkä opetella heräämään aikasin aamulla ja keskittää kaikki tekemiset aamuseen aikaan kun ei oo vielä niin kuuma.

Nyt lähen lähikaupan papan luo limuostoksille ja jatkan mun sunnuntaimakoilua leffan parissa. Kivaa alkavaa viikkoa kaikille, mä palailen varmaan seuraavan kerran loman jälkeen!

torstai 14. toukokuuta 2015

Turkkilaisia eskareita

Tammikuussa alotin työt mun naapurissa olevalla ala-asteella. Luulin pääseväni englannintunneille opettajan avuksi mutta mut talutettiinkin eskariin. Ensimmäisellä tunnilla opettaja kysyi multa tarviinko jotain, minkä jälkeen toivotettiin hyvää tuntia ja siinä sitä sit oltiin; mä ja lapsukaiset. Siinä vajaan parinkymmenen viis- ja kuusvuotiaan silmäparin tuijotettavana tuli pieni kuumotus, näinkö pienille mun pitäis jotain opettaa? Ja vielä yksin? Miten ton ikäset saadaan edes pysymään paikoillaan? Mitä jos ne onkin vaan koko ajan toistensa kimpussa eikä ulkkiksen käskyjä kuunnella? Mitä jos kohta ne onkin kaikki mun kimpussa???



Ekan ylläritunnin jälkeen tajusin ettei näin pieniä voi opettaa niinkun vanhempia istuttamalla niitä pulpetin ääreen. Tästä mulle alkuun aiheutukin pientä päänvaivaa, koska mun oli jatkuvasti keksittävä uusia leikkejä ja aktiviteetteja sen mukaan ettei lapsoset kyllästyis ja englannin oppimisesta tulis mahollisimman hauskaa ja mielenkiintosta. Onneksi aiheiden vaihtuessa hoksasin että niitä samoja leikkejä voi kierrättää vähän muunneltuina, netistä sai hyviä ideoita ja oman lapsuuden askarteluja ja leikkejä muistelemalla pystyi suunnittelemaan tulevia tunteja. En oo yleensä mikään kauhee stressaaja, mut tällasissa tapauksissa otan vähän enemmän paineita kun yleensä. Mun päässä nimittäin suurin kauhuskenaario oli että lapset tylsistyis tunneilla ja englannin oppimisesta jäis tylsä fiilis mikä seurais mukaan ala-asteelle. Kakkosluokalla englannin alkaessa kukaan ei enää haluaiskaan oppia englantia ja oisin pilannut muutaman kymmenen lapsen innon oppia uutta kieltä.



Alkustressin jälkeen tunnit lähti kuitenkin sujumaan ja munkin stressailu helpotti. Huomasin että mitä vähemmän mä stressasin, sitä paremmin tunnit meni ja sitä helpompi mun oli olla lasten kanssa ja niiden mun kanssa. Tunteja ei enää jännittänyt mennä pitämään ja useimpina päivinä eskarista sai lähtee hymy naamalla ja innolla jo ootti tulevia päiviä. Lisämotivaatiota ja helpotuksen omiin pelkoihin sai kun kuulin monesti opettajilta lasten oottavan että millon englannin opettaja tulee, yhtenä aamuna lapset kutsui mut ja pehmolelupöllö Merven aamupalalle niiden kanssa ja välillä tuntien jälkeen kysellään uusia sanoja, "mitä rakas/meri/täysi/norsu tarkoittaa englanniksi?". Useat lapset asuu ihan tässä lähistöllä ja monesti ulkona kävellessä törmäänkin lapsosiin vanhempiensa kanssa. On aina jotenkin niin sulosta kuulla miten lapset esittelee mut vanhemmilleen englannin opettajana ja vanhemmat puolestaan kertoo miten eskarin jälkeen kotona ei muuta oo pariin viikkon laulettu kun pää-olkapää-peppua ja muita loruja.

Joo tiiän tohon leijonaan ja jänöön tiivistyy kaikki mun taiteellisuudesta haha

Tän neljän kuukauden aikana ollaan laulettu erilaisia lauluja ja loruja, opeteltu numeroita, tervehdyksiä ja miten kiittää. Osataan kysyä mitä toiselle kuuluu ja miten siihen vastataan. Erilaiset käskyt mm. "stand up" "run" ja "sit down" osataan jo ihan helposti, samoin tiedetään milloin pitää ravistella, taputtaa ja heiluttaa käsiä tai pyöriä ympyrää tai tanssia villisti. Välillä värit sekoittuu keskenään, punaisesta tulee keltainen ja sininen ei tarkoitakaan yhtään mitään? Vuodenaikoihin liittyen askarreltiin lumihiutaleita ja piirreltiin kesäisiä puita. Opittiin hyppimään kuin jänikset, karjumaan kuin leijonat ja lentämään kuin linnut. Monesti yllätyin itekin kuinka hyvin ton ikästen muisti toimii eikä menny montaakaan hetkeä kun jo muistettiin mitä "lets make a circle" tarkoittaa.



Kaiken kaikkiaan opetin neljää eri ryhmää, joka ryhmää vajaan tunnin ajan kahdesti viikossa. Jokaisessa ryhmässä lapsia oli vajaa parikymmentä, villeimmissä ryhmissä toisinaan kyllä tuntu että niitä olis ollu ainakin tuplasti enemmän. Mä en suomalaisten päiväkoti-/eskariryhmien kanssa oo ollu sen kummemmin tekemisissä paria tettipäivää lukuunottamatta, mutta tälleen äkkiseltään mietittynä turkkilaiset lapsoset on mun mielestä suomalaisia villimpiä ja sosiaalisempia. Opettajilla on jo eskarissa aika kova kuri, joskin sit myös lasten kanssa hassutellaan ja vitsaillaankin paljonkin.
Suurin osa ryhmien opettajista ja apuopettajista oli mulle tosi mukavia, auttoivat parhaansa mukaan jos tarvitsin apua tuntien järjestelyissä, auttoivat selittämään leikkien ohjeet lapsille kun kielimuuri tuli vastaan ja pitivät lapset kurissa kun mun uskottavan kuulosiks tarkoitetut "älä huuda" "älkää juosko" "hei älkää kiivetkö sinne!!!1" -käskyt kaiku kuuroille korville.



Tänään oli mun toisiks viiminen työpäivä, ja tajusin kuinka äkkiä nää neljä kuukautta meni. Näihin neljään kuukauteen on mahtunut niin paljon. Epätoivon hetkiä, kun jokaikinen luokan lapsi juoksee päättömästi huutaen ympäriinsä ja lopulta mulla on viisvuotiaan hampaanjäljet kädessä, keskenään tappelevat lapset joiden riidan syytä en ymmärrä ja päiviä kun tuntuu että mikään ei onnistu. Itkua, kun lapsi ei saanutkaan istua ainoana lapsena opettajan vieressä, tai yksin omassa pöydässään tai kun toinen lapsi kutsui hulluksi. Turhautumista, kun oma nimi tikkukirjaimin kirjoitettuna ei mahtunutkaan paperille, tai kun kukkasen terälehdet ei onnistuneet niinkuin ois haluttu. Naurua, kun leikittiin riehumisleikkejä, opettaja lausui sanat hassusti ja kun pää-olkapää-peppu -leikin jälkeen kaaduttiin väsyneinä lattialle makaamaan. Onnistumisen tunteita, kun hankalalta tuntunut askartelu saksien kanssa paljastui kauniiksi lumihiutaleeksi, pehmolelupöllö Merven kanssa käytiin ihan oikea pieni keskustelu englanniksi ja kun vielä ensikerrallakin muistettiin niiden hankalimpienkin eläinten nimet. Hyviä päiviä, kun lapset juoksee jo ovelle vastaan ja piirittää mut isoon viidentoista pienen käsiparin halaukseen, tai kun kuulen olevani lemppari englanninopettaja ikinä tai kun lapset haluaa leikkiä sitä yhtä tuolileikkiä vielä kerran, ja vielä kerran. Ja vielä kerran.



Toivon yli kaiken että näistä tunneista jäis lapsille hyvät muistot ja toivon että kakkosluokalla lapsoset alottais englannin opiskelun hyvillä mielin. Mulle tää eskarityö on ollut yks parhaimmista jutuista mitä mulle on täällä tapahtunut työn kannalta. Mun turkin kielen puhuminen on parantunut tosi paljon, oon oppinut paljon uusia sanoja ja välillä on ollut oikeesti niin huippua kun lapset on auttanu mua kun multa on lause jäänyt kesken kun oon unohtanut jonkun sanan. Oon oppinut taas vähän rennommaksi ja oikeesti oppinut näiltä lapsilta yhtä jos toista. Tänkin kokemuksen muistan varmasti vielä pitkään :-)

torstai 7. toukokuuta 2015

Ajatus Suomeen paluusta

Mä oon saanu itelleni jonkun enääneljäkuukauttasuomeenpaluuseen -masennuksen. Neljä kuukauttahan on toisaalta aika pitkä aika, yks kolmasosa tästä vuodesta, eikai se nyt ihan hujauksessa mee..? Toisaalta, kyllä se varmaan aika äkkiä ohi tulee lopulta menemään. Jotenkin tammikuun jälkeen tää aika on lähtenyt ihan lapasesta, tuntuu et koko ajan kuukausi vaihtuu! Ei kyl ehkä kannattais alkaa tässä vaiheessa viel masistelee kotiinlähtöö, mut en vaan voi sille mitään et siit on tullu sellanen mörkö mun mieleen.



Ajatus siitä et mun lähdön jälkeen täällä elämä jatkuu normaaliin tapaansa, mut mä en vaan sitä oo täällä elämässä on ihan kauhee. Tutuiksi tulleet dolmuskuskit jatkaa tavalliseen tapaan hommiaan, lähikaupan pojat jatkaa hommiaan, vastapäisen pikkukaupan pappakin jatkaa hommiaan, mutta mä en pääse sitä arkea niiden kanssa täällä enää jakamaan. Mun eskarilapset menee kouluun ja uudet lapset tulee tilalle, mut mä en pääse niille opettamaan eläimiä ja numeroita englanniks. Mun kodista tulee jonkun toisen koti, mun sängystä jonkun toisen sänky ja joku muu kuuntelee mun ikkunan alta päivittäin kuuluvaa arabimusiikkia ja matonpesuliikkeen koneiden kolinaa. Tiettyjä asioita en kyllä tuu ikävöimään, puluja saa ikkunalaudalta hätistellä mun puolesta joku muukin ja juosta karkuun näitä saakelin hyppiviä hämähäkkejä.





Kaikista eniten mua ahdistaa kuitenkin jättää täällä olevat ihmiset ja elämä niiden kanssa. Ali ja parhaat tyypit töissä kolistelee silti mun seinän takana työjuttujaan, Alin äiti kokkaa silti yläkerrassa melkeen koko talon väelle ruokaa, mutta mun kuuluis olla siellä myös. Samalla nimittäin katotaan aina yhessä turkkilaisia draamasarjoja ja Alin äiti kommentoi niitä aina oman tyylinsä mukaan mitään mielipidettä sensuroimatta. Alin iskä pyörittää liikettään alakerrassa ja toivottaa aina hyvät huomenet kun aamusin juoksen töihin. Ihmisiä kelle toivottaa hyvät huomenet varmaan riittää jatkossakin hänelle, mut mä luulen että mä tarviin jatkossakin ne hyvän huomenen toivotukset siltä.



Lista vois jatkuu naapuriliikkeen syyrialaispoikaan, mun kielikoulun oppilaisiin, yhteen jos toiseenkin ihmiseen täällä ketä en oikeesti tunne, mutta josta on tullut osa mun omaa adanalaista arkee. The Perheen lisäks eniten mua taitaa pelottaa jättää kaverit ja ihmiset kenen kanssa vietän päivittäin aikaa. Hakan, ja ihmiset keneen oon sen kautta tutustunut. Ne jatkaa elämäänsä normaaliin tahtiin, menee vihree- tai oranssiraitasella bussilla kouluun, käy niiden lähikaupoissa ja lemppari ruokapaikoissa. Kävelee pitkin Baraj Yolua ja istuu Kardesleriin kahville. Ja musta on niin epäreilua että luultavasti kohta mä enää en.





Mulla on täällä nyt omanlainen arki, tutut ihmiset ja oma koti. Kaikki nää ihmiset ketkä jää tänne tekemään vielä omia juttujaan mun lähdönkin jälkeen, oon niille tavallaan kateellinen. Jokaiselle tärkeellekin ihmisille oon ollu vaan yks suomalainen lisäys niiden omaan arkeen tänävuonna. Niiden elämä oli täällä jo aiemmin, on nyt mun aikana ja jatkuu samanlaisena mun jälkeenkin. Mikään ei isommin muutu, mä kävin ja toivottavasti jään niiden tärkeimpien ihmisten mieliin silti sinä yhtenä suomalaisena tyttönä. Sen sijaan kaikki nää ihmiset ja asiat mitkä oon tänä vuonna kokenut on ollu koko mun adanalainen elämä tän vuoden ajan. Lähikaupan pappa ei oo ollu vaan tavallinen lähikaupan pappa, vaan lempipappa kenen kauppaan mennessä tietää että tälläkin kertaa telkkarissa joku lukee koraania ja kenen kauppaan mennään ainakin aina sillon kun haluu jääkylmää limuu tai jos yömyöhään tulee sipsinälkä. Luultavasti muistan ton papan vielä vuosienkin jälkeen. Tai koulun portinvartija, joka on aina kastelemassa ruusuja ja joka sanoo 'kiitos' aina kahdella eri tavalla kun toivotan hyvää työpäivän jatkoa, aina. Niille mä oon vaan pienen pienen pieni osa niiden elämää, ja tietämättään ne on tosi iso osa mun elämää, niistä tärkeimmistä ihmisistä puhumattakaan. Siks kait ajatus täältä lähtemisestä on niin ikävä, se elämä mikä viime syksynä alko on pikkuhiljaa tulossa päätökseensä eikä sitä elämää voi täältä Suomeen tuoda mukanaan.



Ja mistä tää kaikki masentavan surullinen teksti kumpuaa? Viime sunnuntaina kävin yliopistolla täyttämässä lottorivin (=yliopiston pääsykokeen) ja en ollu varma itkiskö vai nauraisko kun kokeesta astelin pois. Aamulla mua lähinnä nauratti epätoivosesti ihan vaan siks että yliopiston piha oli täynnä porukkaa ja tajusin kuinka pienet mahollisuudet mulla oikeesti on päästä sellaselle alalle mihin haluan jos ees koetta läpäsen. Pääsykokeessa oli 80 kysymystä, puolet matikkaa ja puolet iq-kysymyksiä. Iq meni ihan hyvin mun mielestä ja sain melkeen kaikkiin vastattua. Matikka sen sijaan meni just niin hyvin kun osasin oottaa, en tajunnu puoliakaan kysymyksistä ja luokkahuoneen seinällä tikittävä kello liikku nopeempaa kun ois tarvinnu.





Suurin osa kokeeseen osallistujista oli syyrialaisia, sen jälkeen isoin ryhmä tais olla turkkilaiset ja näiden lisäks näin kaks porukkaa afrikkalaisia. Odotin näkeväni siellä muitakin true-ulkkiksia (syyrialaisia ja afrikkalaisia ei lasketa koska niitä täällä näkee muutenkin) mut ainoo joka mun huomion herätti erilaisuudellaan oli yks aasialainen tyttö joka teki koetta mun kanssa samassa luokassa. Kokeen teko ei menny ihan niinku Suomessa, mua ärsytti (ja ärsyttää vieläkin t. katkera) suunnattomasti kun kaikille ei menny annetut ohjeet ihan tajuntaan asti. Vois kuvitella et virallisessa koetilaisuudessa jokainen tietää miten käyttäydytään, jokaiselle on sama aika tehdä koetta, kokeen aikana ei puhuta jnejne. Sen sijaan jotkut otti etuoikeuden tutustuu koemateriaaliin vähän etukäteen ja jatkaa tekemistä vähän vielä koeajan jälkeenin. Kokeen aikana lisäks pari tyyppii piti arabiankielistä keskustelukerhoo ja koevalvojien kiellot kaiku kuuroille korville. Reilun viikon päästä pitäis viimeistään tulla tieto siitä oonko päässyt kokeen läpi ja jos niin millä pisteillä. En siis ihan oo heittäny vielä pyyhettä kehään vaan pidän pientä toivoo yllä että pisteet riittäis tai että koetta tarkastais joku joka ehdottomasti haluu suomalaista laatuu niiden yliopistoon vaik pisteet ei riittäiskään hehhh...



Tän tekstin sävystä huolimatta tää päivä on ollu taas yks hyvistä, aamusta asti on paistanut aurinko ja päivä oli tosi lämmin, hiukset meni hyvin ihan itestään ilman sen kummempia taisteluja, eskaritunnit meni paremmin kun hyvin haastavankin ryhmän kanssa, kotimatkalla keskustan Sok-marketissa käydessäni törmäsin mun lähi Sokista tuttuun lempparimyyjään joka puhuu englantia ja on aina niin pirtee, Daglioglukin näytti parhaita puoliaan illan hämärtyessä ja törmäsinpä vielä yhteen mun eskarilapseen joka innoissaan kerto mulle mitä kaikkee tänään eskarissa tehtiinkään. Tällasten päivien takii täältä ei kai haluu lähteekään.