tiistai 24. helmikuuta 2015

Melkein tavallinen tiistai

Oon vieläkin vähän kipeenä, enkä sen takia mennyt tänään eskariin ollenkaan. Suunnitelmana oli diipailla tääkin päivä vielä kokonaan kotona ja vasta huomenna palata takas kaikkien työjuttujen pariin mutta sit mulle soitettiin kielikoululta ja pyydettiin pitämään tuntia. Koska mun kipeys on enää luokkaa vuotava nenä ja välillä auki yskittävä kurkku niin lähdin sinne, kielikoululla kun tunnitkin on iisimpiä kun ei tarvi pomppia ja hyppiä ja laulaa koko tuntia niinkun eskarissa. Kaikki työjututkin tuntuu vihdoin rullaavan suht rutiinilla ja suurimmaks osaks mulla on nyt viikon työt aina selvillä. 'Suht' ja 'suurimmaks osaks' siks, että täällä tilanteet elää jatkuvasti ja saattaa muuttua ihan hetkessä. Nyt kuitenkin mun ma-to päivistä pari tuntia menee eskarissa, pari iltaa viikossa kielikoululla ja kohtapuoliin alotetaan myös Merven preppaaminen ensvuonna pidettävää Erasmus koetta varten, tänä vuonna kun ei vielä paikkaa auennut.

Alin äidin paprikat kuivumassa
Sateinen Daglioglu
Ensviikolla mun tänne tulosta on kuusi kuukautta. Siis kuusi!! Se tarkottaa et puolet mun ajasta täällä on mennyt. En käsitä oikeesti mihin tää aika menee, musta tuntuu et koko ajan on perjantai (miks tätä ongelmaa ei Suomessa ollut?) ja jatkuvasti kuukaudet vaihtuu seuraavaan. Mä en oo ees mitenkään ekstrakiireinen mun töiden kanssa, voin siis vaan kuvitella kuinka äkkiä päivät menee ohi niillä vapareilla ketkä oikeesti tekee ihan älyttömästi enemmän duunia muhun verrattuna. Mun puolivuotinen on ainakin ollu aikamoista rentoilua, välillä on ollu oikeesti kiire kun on juossut työpaikasta toiseen mut noin niinkun yleisesti ollaan aika löysin rantein menty ilman turhimpia stressailuja. Oon kyllä kauhulla miettiny jo tulevaa syksyä, mitenköhän meinaan ikinä päästä enään kiinni normaalien ihmisten päivärytmiin tai oikeesti jaksaa tehä 8 tunnin työpäiviä..



Kokeisiin lukua
Työn lisäks mun päivät menee kavereita nähden ja Adanaa tutkien. Tosin nyt en oo kyllä käyny hävettävän pitkään aikaan missään vaan pyörimässä ja uusia paikkoja ihmettelemässä koska säät on vaan ollu niin tajuttoman surkeet ja niinkun ylempänä olevasta kuvasta näkyy niin näillä säillä mun hooditkin näyttää tosi kurjilta. Säätiedotus kyllä vihdoin lupas meille perjantaiksi täyden auringonpaisteen ja reilun parinkymmenen asteen lämpötilat, ajattelin sillon vihdoin ja viimein alottaa mun kauan mietintävaiheessa olleen valokuvausprojektin. Multa on myös jotkut Adanan nähtävyyksistä ja turistimestoista (XD jos täällä nyt voi sellasia kauheesti sanoa olevan hehheh) vielä käymättä mut tähänkin saadaan pian muutos kun vajaan kahen viikon päästä mun sisko tulee tänne poikaystävänsä kanssa muutamaks päiväks kyläilemään ja päästään kunnolla turisteilemaan. En malta oottaa, ihanaa saada Jenna ja Ville tänne käymään! Vihdoin pääsen näyttämään jollekin paikkoja livenä ja tänne blogin puolelle sitten kuvien ja tarinoiden kanssa tietty myöskin.



 Vähän Jennan ja Villen visiitin jälkeen saankin sit mun lemppareista lemppareimman norjalaistytön tänne.. Joku ehkä muistaa mun sydänsuruisen postauksen viime marraskuulta kun jouduin sanomaan heipat Malinille jonka kanssa meistä tuli tosi hyvät ystävät. Näillä näkymin meidän jälleennäkeminen Malinin kanssa on kuitenkin enää muutaman viikon päässä enkä vois enempää innoissani olla, jos kaikki menee hyvin niin nähään jo maaliskuun puolella! Loppuaika tulee kyllä muutenkin olemaan ihanan kiireistä vierailijoiden osalta; toukokuussa pitäis Hennan tulla viihdyttämään mua viikoks minkä jälkeen otan nokan kohti Alanyaa tapaamaan mun perhettä. Sen lisäks kesällä tänne tulee yks jos toinenkin blogien ja instagramin kautta tavattu tyttö, heitäkin innolla jo ootan ;)! Vaikka oonkin viimisen parin kuukauden aikana löytänyt täältäkin jo ne omat kaverit ja porukat missä hengailla on silti aika ihanaa saada ihan suomalaistakin seuraa aina välillä.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Pozantin pikkukaupunki ja grilliperjantai

Lähdettiin eilen aamusta porukalla ajelemaan Adanasta pohjoseen päin pieneen Pozantin kaupunkiin tarkotuksena viettää päivä siellä grillaillen ja lunta ihmetellen. Säät suosi meitä suurimman osan ajasta ihanalla auringonpaisteella mikä oli tosi hyvä tuuri, täällä kun on viimisen parin viikon aikana tullut melkeenpä joka päivä vaan vettä. Pozantiin meiltä ajaa suunnilleen tunnissa eli mikään järjetön matka sinne ei oo vaikka maisemat muuttuukin ihan totaalisesti Adanaan verrattuna. Lunta Adanassa ei pitäis sataa ikinä ja ainoostaan kaupungin ympärillä olevat vuoret saattaa olla valkosina. Matkalla Pozantiin ja itse kaupungissa sen sijaan lunta oli ihan reippaasti.




Me ei kaupungin asutusalueilla ihan kauheesti pyöritty, ajettiin muutaman kerran pienen keskustan läpi ja pysähdyttiin kaupoista ostamaan lihat ja leivät grillausta varten. Sen verran mitä kuitenkin kerkesin kaupunkia ihmetellä niin Pozanti vaikutti tosi sympaattiselta pikkukaupungilta mikä on varmaan kesällä vielä ihanampi paikka vierailla. Lisäks keskustan alueella mua nauratti se miten lumiongelma oli kaduilla hoidettu; kaikki lumet oli teiltä kolattu tosi kätevästi vaan teiden sivuun niin ettei kävelytielle saati kauppoihin sisälle ollut mitään asiaa. Järjettömän lumimäärän takia koulutkin oli suljettu eikä kaduillakaan näkynyt kovin montaa ihmistä, ainoastaan kulkukoirat tuntu nauttivan lumikasoissa kieriskelystä.

Ne kolatut lumet..




Ajeltiin jonkun matkaa keskustan ulkopuolella olevalle grillauspaikalle mut tuuli oli niin tajuttoman kova et kun istuttiin autossa parkkipaikalla niin koko auto heilu eikä puhettakaan et siitä grillaamisesta ois tullu yhtään mitään. Koska oltiin ajettu kuitenkin Pozantiin asti myös sen lumen takia rohkaistuttiin autosta pihalle siks aikaa et käytiin lumisodat ja hypittiin lumihangessa. En nauti lumesta mitenkään älyttömästi ja Suomessa ollessa siihen kyllästyy yleensä ekan kuukauden aikana mut tällä kertaa lumisodastakin jakso innostua kun näki kuinka innoissaan muut oli ja tiesi että Adanaan palatessa ei ois lumesta enää tietookaan.









Ei kuitenkaan vielä heitetty hanskoja tiskiin vaan ajeltiin toiselle grillauspaikalle metsän reunaan toiveikkaina siitä että se metsä suojais meitä tuulelta. No ei suojannu ja meiän puuhun virittelemä pressukin oli vaan yks vitsi, ohi ajavilla ihmisilläkin näytti olevan hauskaa kun koitettiin Merven kanssa pysyy tuulensuojassa mut taidettiin olla oikeesti vaan yks pressukasa.






Se hieno tuulensuoja
Lopulta jouduttiin toteemaan ettei siinä säässä oo mitään mahiksia pistää grillibailuja pystyyn joten käännettiin auton nokka takas kohti Adanaa ja päädyttiin järvelle grillikamojemme kanssa. Ihan tyyntä ei sielläkään ollut mut ainakaan tomaatit ja muut tarvikkeet ei lennelly ympäri kyliä ja saatiin ruoat tehtyä. 





Mendereksellä on yks jos toinenkin kulkukoira ja -kissa asumassa, tää meidän Pozziks ristimä koirakin oli aika hyvin syöneen olonen ihmisten jättämien ruoan jämien jäljiltä

Mä tykkään tosta järvellä olevasta grillipaikasta Mendereksestä kauheesti, se on vähän niinkun saari vaikka sinne ihan normaalia tietä ajetaankin. Menderekseltä on kivat näkymät niin kaupunkiin kun järven toiselle puolellekin ja tuolla on aina porukkaa, jos ei grillaamassa niin kaveriporukoita ihan muuten vaan hengaamassa tai pussikaljalla. Hengattiin tuolla niin kauan että meiän polttopuut (Hakanin ikkunankarmit) oli loppu ja lähettiin vohvelikahvilan kautta kotiin. Olin keskiviikkona saanu itelleni jo pienen kurkkukivun mut eilisen ulkoilut viimeisteli sen että illalla mulle nous kuume ja olin aika valmista tavaraa sängyn pohjalle. Tälläkin hetkellä hytisen lämmittimen edessä mut ajattelin silti hoitaa itteni kuntoon ees pariks tunniks iltaa varten kun tavataan taas isolla ulkkisporukalla. Nyt kun niitä ulkomaalaisia on täältä alkanut löytymään en haluis jättää välistä yhtään mahista tavata niitä muita!


<3

lauantai 7. helmikuuta 2015

Neden beni takip ediyorsun?

.. Kysyi Nea eräänä iltana kun epämieluisaa seuraa iltakävelyllään sai.



Mulla oli ollut koko päivän jotenkin kummallinen olo ja tuntu että tarvitsin raitista ilmaa ja oli päästävä pois neljän seinän sisältä selvittämään omia ajatuksia. Lähdin kävelylle ja ajattelin käydä keskuspuistossa käveleskelemässä. En suunnistanut sinne niitä isoimpia teitä pitkin vaan ajattelin vähän oikasta, en kuitenkaan miltään epäilyttäviltä pikkukujilta vaan ihan tavalliselta kadulta missä päivisin tiesin olevan elämää. Kello oli kuitenkin jo jonkun verran yli seitsemän ja kaikki kaupat oli siltä kadulta kiinni eikä ihmisiäkään ollut kauheesti. Jossain vaiheessa huomasin mun vierellä kulkevan varjon huppu päässä ja kelasin sen olevan vaan joku jäbä joka kohta mut ohittais enkä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota sillä hetkellä. Välillä kuitenkin kun ihmisiä käveli vastaan tää varjo katos mutta oli kohta taas vierellä. Hetken aikaa varjon kans rinnakkain kuljettua tajusin ettei nyt taidakkaan olla kyse mistään ihan perusjampasta joka menis ohi vaan olin tainnu saada seuraa. Siinä vaiheessa tuli pieni kuumotus ja kaikki kauhutarinat ryöstöistä, raiskauksista ja sisäelinkaupoista (kyllä XD) alko juosta mun päässä. Ainoostaan kadun päässä näytti olevan ihmisiä bussipysäkillä ja kiristinkin vähän tahtia että olisin nopeemmin siellä. Taakse en uskaltanut ees kattoa ja kiitin luojaa siitä että olin jättänyt laukun ja sitä myöden myös lompakon kotiin koska oisin varmaan päässyt rahoistani ennenkun oisin ees huomannut koko seuraajan olemassaoloa.



Jäin bussipysäkille muka oottelemaan bussia ja toivoin et tää jäbä säikähtäis niiden muiden ihmisten ympärilläoloo ja jatkais matkaansa. Bussipysäkille stopattuani näin kuka mun seuralainen oli ja vähän hämmennyin. Siinä karkuun pinkoessani olin kelannu et mua seuraa joku luihu äijä koska olin pari kertaa aiemminkin saanu epätoivottuu seuraa sellasista. Mut tää poju ei varmaan kovin montaa vuotta yli kymmenen ikävuoden ollut, ruumiinrakenteeltaan muistutti aika pitkälti mun vanhinta pikkuveljeä joka on tällä hetkellä ylä-asteella ensimmäistä vuotta. Jaloissa oli sandaalit ilman sukkia, päällä likanen huppari ja ihan liian lyhyet rikkinäiset farkut. Päättelin pojan olevan Syyriasta tullut pakolainen. Adanassa on niitä tosi paljon, jotkut on saaneet töitä täältä mut tosi moni kerjää tai kerää pahvia/muovia kaduilla. Pakolaisten tekemistä ryöstöistä oon kuullut täällä yhtä jos toista tarinaa ja varotusta ja varsinkin lapsista varotellaan koska niitä ei jotenkin muuten kai osais varoa niin samalla tavalla kun aikuisia.



Aattelin siitä bussipysäkiltä hypätä bussiin muiden ihmisten mukana ja ajaa takas keskustaan kunnes tajusin et niin, nyt siitä lompakosta ja niistä rahoista ois ehkä ollut hyötyä. Luultavasti jos oisin asian selittäny jollekkin bussikuskille oisin varmaan saanu mennä sen kadunpätkän keskustaan ilmaseks mutta olin siinä vaiheessa niin paniikissa ettei tullu mielenkään ees kysyä asiaa. Samalla ku bussipysäkki tyhjeni mun oli pakko jatkaa matkaa koska en halunnut jäädä siihen yksinään seisomaan ja pian huomasin tän pojan olevan vieläkin mun perässä. Toisaalta mua pelotti ja toisaalta olin ihan tajuttoman vihanen siitä että mun piti pelätä. Vielä vihasemmaks mut teki se että mun piti pelätä jotain kolmetoistavuotiasta kenen kuuluis sillä hetkellä olla kotona vanhempien kanssa tekemässä matikanläksyjä iltaruoan jälkeen ja olla jo kohta menossa suihkun kautta omaan sänkyyn nukkumaan että jaksais aamulla herätä kouluun sen sijaan että se luultavasti päivästä toiseen kuljeksii ympäri katuja likasissa vaatteissa ja koittaa perheensä kanssa saada jostain rahaa ruokaan.



Siitä kiukusta varmaan sainkin voimaa kerätä rohkeuteni ja kääntyä kannoillani kysymään otsikon kysymyksen, 'miks seuraat mua?'. Tietenkään kysymykseen ei kovin usein mitään kovinkaan järkevää vastausta saa, niinkun en saanut tälläkään kertaa vaan ainoastaan jotain muminaa hupparin kaulukseen. Tiesin siinä vaiheessa etten vois kävellen jatkaa matkaa yhtään mihinkään suuntaan jos halusin tuntee olevani turvassa. Onneks just siinä kohdassa katua oli hotelli mihin sit astuin hetken mielijohteesta sisään ja selitin hotellin respalle koko asian ja kysyin jos saisin olla hetken aikaa siinä aulassa ja miettiä et miten pääsen kotiin. Hotellin respa oli supermukava ja tarjos teetä ja kahvia ja jutteli mun kanssa niitä näitä et rauhotuin. Nyt kun koko juttua miettii tuntuu hölmöltä että olin niin paniikissa mut sillä hetkellä olin ihan varma et en tuu pääsee kotiin ja se poika tulee seuraamaan mua loputtomiin. Onneks olin ottanut mun puhelimen mukaan ja pystyin laittamaan Kadirille viestiä et voisko se tulla hakemaan mut ja viedä kotiin ettei mun tarvinnut lähtä kävelemään takas tänne Dagliogluun.



Tän postauksen ideana ei oo leimata kaikkia pakolaisia ryöstäjiksi tai et kaikkia pakolaisia täytyis nyt alkaa pelkäämään, vaan lähinnä kirjotin tän sen takia et halusin kertoa siitä mitä mulle tapahtu, ja vaikka olikin loppu hyvin kaikki hyvin, niin muistuttaa muitakin olemaan varovaisia missä sitten liikuttekin. Lisäks tää tapaus pisti mut itteni miettimään asioita koska toisaalta mua pelotti ja toisaalta mua säälitti se poika. Tuskin kenenkään kuvitelma kolmetoistavuotiaana olosta on tollanen. Kun menin puhumaan sille, se näytti itekin tosi vaikeelta eikä kattonu silmiin. Kun istuin hotellin aulassa tuli väistämättä mieleen se millasta senkin elämä varmaan aiemmin on ollut ja lopulta olinkin vihanen vaan siitä et kuinka monen ihmisen elämä on muuttunut tavallisesta arjesta elämäks Adanan kaduilla vaan siks et ihmiset sotii.



Ensin mulla tuli mieleen että tää oli ihan mun oma vika koska lähin ulos yksin pimeellä vaikka mulle oltiin asiasta aiemmin sanottu ja tiesin mitkä ne vaarat täällä on. Toisaalta sit taas 'älä lähe ulos pimeellä' tarkottais sitä että istuisin melkeen koko päivän sisällä. Ajatus siitä, et joutuisin pysymään kotona vaan sen takia ettei mun tarvis aina ulos lähtiessä pelätä että jotain tapahtuu, tekee mut tosi vihaseks. Toisaalta ymmärrän tietenkin sen ettei nyt olla Suomessa ja että täällä nyt vaan on oltava varovaisempi. Mut miks? Miks mulla ei oo oikeutta kävellä ulkona iltasin rauhassa? Toi on tosin aika kärjistetysti sanottu, useimmiten kyllä saan mennä täällä ihan omissa oloissani mut ei oo enään yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat kun oon epämieluisaa seuraa saanut yksin kävellessäni. Viimekertasesta poiketen yleensä mua seuranneet on ollu yli parikymppisiä ihan tavallisia jäbiä jotka on kääntyny kannoillaan siinä vaiheessa kun oon hypännyt bussiin enkä vastannut niiden "hey, hey" huuteluihin mitään. Sit on ollut niitä luihuja ketä on oikeesti pitäny vähän pelätäkin, silti ihan jokaisella kerralla on kyllä kädet tärissy niin säikähdyksestä kun vihaisuudestakin.


Näin jälkeenpäin ajatellen noi tapahtumat ei vaikuta enään niin pahoilta mut kyl sillon kun yhtä luihuu piileskelin pakettiauton takana ja venasin et se menee ohi 'väärään suuntaan' ja ite pääsen jatkaa matkaa oikeeseen, vakuutin itelleni etten enää ikinä lähe yksin ulos. Mä en tarkalleen voi näiden kenenkään motiiveja tietää kun en oo jääny kyselemään, mut voisin kuvitella osan tajuttua mun ulkomaalaisuuden et mielessä on saattanut kävästä ajatus helpoista eurooppalaisista ja venäläisten naisten ihan oma maine. Monet kelle oon näistä jutuista kertonut on ensin haukkunut nää miehet pystyyn ja sen jälkeen vannottanu mua enään lähtemästä yksin ulos illalla. Musta tuntuu vaan niin typerältä että koska oon tyttö tai ulkomaalainen niin mun pitäis rajottaa mun tekemisiä tai aina pelätä jotain tapahtuvan jos lähen yksin ulos. Eikä se kotiin jääminen mun mielestä ratkase mitään, tytöt oppii pelkäämään ja luihut oppii siihen että ulkona liikkuvat tytöt on sitten jotenkin vapaata riistaa ja sama kierre jatkuu.

torstai 5. helmikuuta 2015

Meillä on kevät

Otsikko sen kertoo ja niin tekee myös lämpömittari. Eilen nahkatakki päällä kärvistellessäni mittari näytti +19 ja vaikka tää voiskin olla niinkun Suomen kesä niin silti ilmassa on sellasta ihanaa kevään raikkautta. Meneepä runolliseks haha. Rakastan kevättä yli kaiken enkä yhtään pistä pahakseni et se on tänne tullut näin Suomeen verrattuna aikasin. Keväässä vaan on sellanen ihana oma fiiliksensä. Postauksen kuvat on kans eiliseltä kun lähin käveleskelemään hiljalleen keskustaan päin ja poikkesin vähän reitiltä joen varrelle ja keskuspuistoon. Adanan keskuspuisto on yks mun lempipaikoista täällä ja mun mielestä myös yks kivoimmista puistoista. 




Jos jotain oon viiden kuukauden aikana täällä oppinu niin rentoilun jalon taidon. En oo aiemminkaan ollut mikään kauhee stressaaja mut täällä oon oppinu vielä rennommaks ja muhunkin on alkanut tarttua turkkilainen vähän huolettomampi elämäntyyli moneltakin osin. Eilen esimerkiks tän kävelyn määränpäänä oli keskustassa sijaitseva kielikoulu minne menin pitämään tuntia. Kielikoululle kävelee meiltä reilussa puolessa tunnissa mut tälle kävelylle lähdin neljä (!!) tuntia ennenkun mun tunti oli alkamassa. En ois ikinä aiemmin voinu kuvitella lähteväni johonkin oikeesti noin ajoissa, yksinkertasesti vaan siitä syystä et jos kävelen yksin johonkin en osaa kävellä rauhassa vaan meen sellasta puoljuoksua ihankun ois koko ajan kauhee kiire johonkin. Toisekseen siks etten osaa vaan jäädä istuskelemaan ja ihmettelemään vaan se määränpää on koko ajan mielessä. Tai näin oli ainakin aiemmin. Eilen nimittäin huomasin sen neljän tunnin menneen ihan tajuttoman äkkiä käveleskellen ja ihmetellen, puistossa pyörien ja ihan vaan puiston penkillä istuskellen ja kuunnellen musiikkia. Oli ihan super rentouttavaa ja siitä olikin hyvä jatkaa matkaa sinne määränpäähän.







Ja oli kiva seurata muita keskiviikkopäivän viettäjiä. Oli valokuvattavana olevaa hääparia, puistotyöntekijöitä trimmailemassa pensaita kuosiin, ruohikolla rukoilevaa pappaa, perheitä ja kaveriporukoita kävelyllä ja joen varressa eväitä syömässä, lottokuponkien ja simitien myyjiä, lapsia nurmikolla riehumassa tai leijaa lennättämässä, kalastusta varten viriteltyjen siimojen vahtijoita ja sit ihan vaan mun kaltaisia haahuilijoita. Huomasin taas näitä kuvia katellessa ettei yhessäkään kuvassa näy se ihmisten paljous mikä puistossa oli. Oon harvoin tyytyväinen mun ottamiin kuviin missä on ihmisiä ja tykkäänkin enemmän ottaa sellasia kuvia missä ei ihmisiä oo joko ollenkaan tai sit et ihmisiä on vaan yks tai kaks ja sen valokuvan pääasia on ne kuvassa esiintyvät ihmiset.






Kielikoululla mun tarkotuksena oli esittää mun Suomesta tekemä powerpoint -esitys mutta esityksen sijasta pidinkin 14-16 vuotiaille keskustelutunnin englanniks ja tänään saman homman 17-vuotiaille. Huomenna viimein ois mun powerpointin aika, vähän jännittää millasen vastaanoton se saa! Onneks yleisönä on kuitenkin samat lapsukaiset kenen kanssa pidettiin keskustelutuntia niin tiiän ainakin etukäteen kelle oon esiintymässä. Mä tykkäsin muutenkin molemmista ryhmistä tosi paljon, aluks oppilaat oli ehkä vähän ujoja oman englanninkielen takia mut pikkuhiljaa kaikki alko rentoutuu ja sitä juttua alko riittää englanniks enemmänkin kun mitä mä niiltä kyselin. Molemmissa ryhmissä kerrottiin että englannin kielen opiskelu oli koulussa alotettu yhdeksän ikävuoden paikkeilla mutta kielen taso oli monella oikeesti huono jos vertaa siihen mitä Suomessa samanikäset osaa. Ongelmana täällä on ihan selkeesti opetustyyli millä englantia opetetaan ja sitä kuulee varsinkin monelta englannin opettajalta iteltään. Kouluissa lapsille opetetaan kielioppi täydellisesti, mut kaikki muut osa-alueet jääkin vähemmälle eikä sit sen takia pystytä välttämättä puhumaan sitä kieltä oikeesti. Monista ryhmäläisistä huomas että he selvästi ymmärsi mitä mä puhuin ja pysy kärryillä vaikka selitinkin jotain asiaa vähän kauemmin. Sen sijaan puhuminen ja kokonaisten lauseiden tekeminen oli hankalampaa, mut oli huippuu nähä kuinka hyvä motivaatio suurimmalla osalla oli oikeesti yrittää puhua ja ilmasta itteään (muutaman pojan motivaationa toimi kuulemma ulkomaalaiset tytöt keiden kans voi sit jutella ens kesän lomareissulla haha). Luulen myös et monelle mun ulkomaalaisuus ja se ettei englanti oo munkaan äidinkieli saatto olla sellanen juttu että oli pienempi kynnys alkaa englantia höpöttämään. Ensin nimittäin oikeen opettajan ollessa paikalla moni vastaili mun englanninkielisiin kysymyksiin turkiks opettajalle joka sit käänsi sen lauseen englanniks, sit kun opettaja lähtikin pois ja ryhmä oli vaan mun kanssa ei ollutkaan enään ketään joka kääntäis vaan oli pakko yrittää ite. Tykkäsin näistä tunneista tosi paljon ja toivonkin että saan vielä pitää niitä tulevaisuudessakin ees sillon tällön näiden ryhmien oikeiden tuntien lomassa.




Ja hei jos teillä on jotain ideoita tai toiveita mistä haluisitte lukee ni laittakaahan kommenttia. Mulla on muutama postaus tuolla luonnoksissa jo aluillaan ja aattelin ainakin tän meiän kodin jossain vaiheessa teille esitellä mut jos on jotain tiettyä liittyen vaikka Adanaan tai EVS:ään yms ni kertokaa pois! Kivaa alkavaa viikonloppua kaikille! :-)

tiistai 3. helmikuuta 2015

Oma loma Armeniaan

Armenia oli pieni 34 tunnin seikkailu jonka sain tehda ihan yksin. Vaikka seuran kanssa matkustamisessa on omat hyvat puolensa oon enemman yksin matkustavaa tyyppia. Olin aiemmin kotona ollessa miettinyt kuinka tekis mieli hetkeks irtautua tasta Adanan elamastakin ja lahtea ees paivaks johonkin muualle ihan yksin. Ma alan kaipaamaan helposti omaa aikaa eika yksin olo oo ollu mulle koskaan ongelma. Turkissa lisaks oon huomannut sen etta taalla vaikka oisit periaatteessa yksin, et siltikaan oo. Ymparilla haarii ja pyörii jatkuvasti ihmisia ja kaupungilla ollessakin ihmiset kay juttelemaan millon mistakin. Ja nautin kylla siitakin ihan suunnattomasti, paiva paranee aina kun joku tati kay kaupassa juttelemaan hedelmahyllylla tai saasta bussipysakilla. Jo reissu Georgiaan oli ihana lisa tahan arkeen mutta Armeniasta ja omasta lomasta nautin kylla ihan erilailla, musta oli niin ihanaa istua bussissa, katella maisemia ja kuunnella musiikkia ja paikan paalle paastyani seikkailla ihan itekseni omaan tahtiin ensin hotellille ja sen jalkeen kierrella ympariinsa ja pysahtyen valilla ottamaan kuvia ja ihmettelemaan.

Meidan minibussi ja ensimmainen pysahdyspaikka Armenian puolella

Lauantaina seitseman jalkeen aamulla otin siis taksin, kaivelin vahan mun unohdettuja venajankielen taitoja ('bussiasema, mina haluan Armeniaan' hehheh) ja paasin ihan oikealle Tbilisin bussiasemalle. Lahdin tallekin reissulle vahan niin ja nain -tiedoilla, tiesin mille asemille mun pitaa molemmissa maissa menna mut kaikki muu oli vahan auki. Lisaa jannitysta elamaan toi se, etta olin edellisena iltana rikkonut mun puhelimen laturin ja akkua oli aamulla reilut 30% jaljella. Olin ottanut screenshotit reitista bussiasemalta hotellille Armeniassa ja toivoin etta akku kantaa sinne asti. Ensimmainen tavote olikin löytaa jostain paikka mista ostaa uusi laturi heti kun Jerevaniin paasen. Hetken Tbilisin bussiasemalla pyörittyani löysin minibussin 'Armenia' kylteilla ja mukava bussikuski tuli avustamaan mua bussilipun ostamisessa. Matka Tbilisista Jerevaniin maksoi 30 laria eli n. 13 euroa ja matka kesti aika tarkalleen viis tuntia pysahdyksineen kaikkineen. Olin bussiasemalla hyvissa ajoin kahdeksalta aamulla koska olin lukenut netista ensimmaisten bussien lahtevan kahdeksan maissa ja viimeisten yhdeltatoista. Kello kasilta siella olo oli ehka suurin virhearviointi ikina koska bussit lahtee kohti Armeniaa siina vaiheessa kun viiminenkin bussin paikka on taysi, mika tassa tapauksessa meinas sita etta me lahdettiin liikenteeseen kymmenen paikkeilla.. :-D Oli rattosat pari tuntia istua jaakylmassa bussissa ja ootella muita matkustajia haha.

Matkan startattua multa meni matkan Georgia osuus ihan ohi koska nukahdin tunniks ja herasin vasta passintarkastusta varten. Passintarkastus meni muuten tosi reippaasti molemmilla puolilla rajaa, Armeniassa kyseltiin innokkaana oonko ekaa kertaa maassa ja toivotettiin mukavaa reissua Jerevaniin, mutta meidan bussissa olleella turkkilasella miehella ilmaantu ongelmia Armenian puolella ja sen takia meidan pysahdys rajalla veny melkeen tunnin mittaseks.

Maisemat pohjois-Armeniassa oli aivan tajuttomat. Ajettiin ensin vuorten reunustoja pitkin, alhaalla vuorien valissa virtas joki ja vuorilla oli siella taalla taloja. Oli kuin kevat. Aina valilla ajettiin jonkun pienen kaupungin lapi, kaupungit oli aina parissa minuutissa ajettu lapi. Kaupungit alko harvenemaan ja lopulta kiivettiinkin korkeelle vuorien huipuille missa ajeltiinkin pitkan matkaa lumisissa maisemissa, yhtakkia olikin kun talvi. Mua harmitti tosi paljon etta mun akku oli niin finito enka uskaltanut kauheesti sit ottaa kuvia matkalta. Lisaks autosta oli vahan sköna muutenkin ottaa mitaan maisemakuvia mutta tassa alla nyt jotain, toivotaan et niista voi ees vahan kuvitella milta siella luonnossa oikeesti naytti.

Tassa oli viela ihan kevaiset maisemat, hetki tan jalkeen oltiin lumisilla vuorenhuipuilla

En ilmeisesti ottanut kuvia kaikkein lumisimmista maisemista missa jokapuolella naky ainoastaan sininen taivas, lumiset kukkulat ja tie mita pitkin ajettiin, oli aika siistia

Pieni kaupunki vuorilla
Jerevanissa oltiin kolmen maissa paivalla. Olin kuullut vahan enemmankin juttua etta armenialaisilla(kin) taksikuskeilla on paha tapa kusettaa turisteja joten paatin kavella bussiasemalta keskustaan ja hotellille vajaan neljan kilometrin matkan. Lisaks mun aika kaupungissa oli tosi rajattua ja kelasin et kavellen kerkeen nakemaan paikkojakin paremmin viela kun oli valosaa. Matkalla bussiasemalta hotellille löysin myös sen laturin! Tosin maksoin siita varmaan paljon enemman kun armenialaiset mut tarkeinta mulle oli vaan saada mun puhelin akkia ladattua. Olin vahan jannittanyt et kerkeenkö hotellille viela valosaan aikaan ja löytyiskö hotelli helposti, mutta Jerevanin keskusta on ihan alyttöman simppeli ja tosi helppo ottaa haltuun ja se hotellikin lopulta löyty ihan ekalla yrittamalla eika tarvinnu kertaakaan eksya.





Ma tykkasin Jerevanista kauheesti. Vaikken missaan Keski-Euroopan maassa saati sit paakaupungissa oo ikina kaynytkaan niin ma luulen etta se ois aika lahella sita mita Jerevan oli. Eniten ma tykkasin talojen vareista, kaikkialla oli kaytetty lampiman oransseja tai vaaleanpunaisia savyja. Keskusta oli tosi siisti ja hyvin hoidettu ja kaupungista huoku sellanen rento fiilis. Jerevanissa oli helppo vaan olla.





Jerevanin keskustan porttikongit oli taynna kaikennakösia ihania maalauksia

Maalauksia myynnissa puistossa



Yövyin My Corner Hostellissa minka varasin edeltavana iltana bookingin kautta. Olin varannut yhden hengen huoneen hintaan 9€ mutta paikanpaalle paastyani sainkin sen sijasta ison perhehuoneen parisangylla koska kyseinen huone sattui olemaan vapaana. En yleensa linkkaile tanne mitaan hotelleja tai hostelleja missa oon kaynyt, mutta tata hostellia voin oikeesti suositella lampimasti jos Jerevaniin matkaatte. Kaiken kaikkiaan tosi miellyttava ja edullinen paikka huipulla sijainnilla.

Nakymat hostellin parvekkeelta

The Cascade complex
Olin paassyt hotellille oletettuu nopeemmin ja kerkesin viela uudelleen ulos ennen kun tuli pimeeta. Mun hostelli oli ihan Cascade complexin vieressa ja suuntasinkin heti sinne. Cascade complex oli siis tollaset jaatavat rappuset joita pitkin kiivetessa lampes hyvin kun ulkona alko olee muuten aika viileeta. Huipulta oli hyvat nakymat keskustaan ja Ararat -vuorelle. Tosin vuoresta nain vaan vahan sen huippua koska oli vissiin aika sumuista. Tossa alemmassa kuvassa voi vahan nahda sita tummana nakyvaa vuorenhuippua jos tarkkaan kattoo. Noiden rappusten alapaassa olevassa puistossa ja rappusten tasanteilla oli aina erilaisia patsaita ja oisin halunnu ottaa ylemmassa kuvassa nakyvasta LOVE patsaasta lahemman kuvan mut siina vieressa seiso aina joku seriffi joka pilas sen kuvan..

Rappusten ylapaasta mutta ei ihan huipulta





Edessa vanha Katoghike kirkko ja taustalla uusi St. Annan kirkko






Kansallisgalleria Tasavallan aukion reunalla
Tasavallan aukiolta

Iltaisen kaupunkikierroksen jalkeen kapyttelin takasin hostellille missa otinkin kauheen hyvat unoset ja aamulla olikin hyva herata taas aikasin ja jatkaa matkaa toisen kaupunkikierroksen jalkeen takas Tbilisiin. Mun master plan oli aamulla kiiveta takasin Cascade complexin rappusille koska halusin nahda Araratin ihan kunnolla. Ylös kiivettyani tajusin ettei koko vuoresta nakynyt mitaan, ei edes sita huippua minka olin edellisena paivana nahnyt. Oottelin aikani ja auringon vahan enemman noustua nain jo jotain. Mulla ei ollut kuitenkaan koko paivaa aikaa odottaa et vuori suvaitsis tulla esiin joten jatkoin matkaa ja kelasin et no ainakin mulla on taas yks hyva syy lisaa tulla tanne takas.

Epatoivoista auringonnousun odotusta



Aamuinen Jerevan ei ollu kauheen vilkas, luulen etta Helsingissakin nakis varmaan aamusta enemman ihmisia (tosin luultavasti koska dokut ja lauantain jalkeiset walk of shamet). Aamu oli kuitenkin tosi ihana auringonnousun jalkeen, lampötila tais olla nollassa mut aurinko varjas kaupungin ihanan oranssiks ja mulla oli tosi reipas ja energinen fiilis. Tan kaupunkikierroksen paatteeks suuntasin siis takas bussiasemalle ja Jerevan oli talta eraa tosi pikaisesti nahty.



Lisaa porttikongitaidetta. Taa oli ehdottomasti mun lemppari!

Taa kavelykatu vie oopperatalolle ja tata katua reunustaa yks jos toinenkin vahan rikkaamman vaen kauppa



Niinkun aiemmin sanoin Jerevanin keskusta oli tosi helppo hahmottaa ja liikkuminen kavellen ympariinsa oli tosi helppoa koska kaikki oli suht lahella toisiaan. Muutama sellanen paikka missa oisin halunnut kayda jai nyt nakematta mut takashan paasee aina. Lisaks mun eparöinnit kielen kanssa oli ihan turhaa, Armeniassa jokainen jonka kanssa juttusille kavin puhu englantia ja usein viela aika hyvin. Kasittaakseni myös Armeniassa venajan puhuminen on enemman okei kun Georgian puolella. Kuten Georgia, myös Armenia jai mun mieleen sellasena paikkana mihin taytyy viela joskus paasta ja mielellaan tannekin tulisin joskus kevaalla tai kesalla takaisin vaikkei ne saat nytkaan mitkaan pahat ollu kun aurinko kuitenkin paisto molemmat paivat. Armenian muitakin alueita paasin nakemaan bussista kasin paljon enemman mita Georgiaa ja huomasin ettei mikaan pikapyörahdys Jerevanissa tosiaankaan riita, ma haluun muihinkin paikkoihin koska luonto ja maisemat tuolla vaan on ihan tajuttoman kauniita. Ja jos pitais valita kumpi naista maista ois lemppari niin taitaisin kylla kallistua vahan tanne Armenian suuntaan talla hetkella.. Oon siis tosi tyytyvainen et paatin lahtea vaikka ees tallaselle pikapyörahdykselle!





Saman viikon alussa ja mun reissua edeltavana paivana Jerevanissa oli pidetty mielenosotuksia ja meian kaverit kysykin oonko varma etta haluun lahtea, koskaanhan ei voi tietaa jos jotain tapahtuu. Tammikuun puolessavalissa Venajan sotilastukikohdassa työskennellyt venalainen sotilas oli Armenian toisiks suurimmassa kaupungissa Gyumrissa tappanut kokonaisen armenialaisen perheen ja ilmeisesti taa tapaus ei valitettavasti ollut ensimmainen laatuaan. Joku vuosi aiemmin kaks venalaista sotilasta oli ammuskellut kaduilla minka seurauksena armenialaisia oli kuollut. Naa sotilaat oli heitetty linnaan Armeniassa mut Venaja oli jostain syysta saanut ne takasin itelleen pidettavaks heidan vankiloissaan. Naa sotilaat oli kuitenkin heti Venajan puolella vapautettu ja nyt Armeniassa pelataan etta tan perheen tappanut paasee kans kun koira verajasta.







Jerevanin Blue Mosque. Valitettavasti olin liikkeella niin aikasin etten tuolla kerennyt kaymaan. Löysin kuitenkin yhden porttikongin mista paasi vahan ihailemaan moskeijaa ulkoapain, oli siisti!


Takaspain Tbilisiin lahtiessa mun ei tarvinnut oottaa bussin kyydissa kun reilu puoltuntia ja sit oltiin saatu jo kaikki bussin penkit taytettya. Taa bussikuski olikin sita luokkaa et voisin suositella jotain rallikisoja tai jotain, ekaa kertaa oikeesti pelkasin auton kyydissa! Niissa vuorien mutkissa olin ihan varma et koht ollaan jossain rotkossa. Harvassa mutkassa tai tien reunassa ylipaatansakaan oli mitaan aitoja ja niissa kohissa missa oli ne oli sellasia polvenkorkusia mitka ei varmaan kauheesti lammita siina vaiheessa kun joku auto siihen pamahtaa. Valilla tuntu et mita jyrkempaa alamakee mennaan ni sita enemman meian kuski paino kaasuu haha. Eniten nauratti se miten vastaantulevat autot aina valaytti valoja meian ylinopeutta ajavalle kuskille varotukseks poliiseista. Jokakerta nimittain kun valot valahti niin vauhti hidastu ja seuraavan mutkan takaa paljastu poliisit. Ihan kamalaa! :-D

Viela Armenian puolella
Kun lahestyttiin Georgiaa aloin vilkuilemaan google mapsia joka kerto meidan lahestyvan Azerbaidzanin rajaa ja vahan zoomailtuani reitteja tajusin et ei hitto meian tiehan vie Azerbaidzanin puolelle. Eka reaktio oli et ei kukaan oo nain tauno, oonko oikeesti vaarassa bussissa? Tosin kaikki kenen kanssa olin bussissa jutellu kerto olevansa matkalla Tbilisiin joten luultavasti olin ihan oikeessa bussissa ja tie naytti silti vievan Georgiaan. Sit tulikin mieleen et ei hitto jos nyt ajetaan Azerbaidzanin kautta ja jos niilla on jotkut rajatarkastukset valissa, mulla kun ei oo mitaan asiaa niiden puolelle ilman etukateen hankittua viisumia. Noh paniikki oli turhaa, ajeltiin tosiaan vuoria pitkin hetken aikaa Azerbaidzanin puolella niin et puhelinkin piippas viestin 'Tervetuloa Azerbaidzaniin!' mut eihan siel mitaan rajatarkastuksia ollut. Ja mua harmitti se et meian kuski ajo aantakin nopeemmin ja etten istunu ikkunapaikalla koska ne maisemat oli ihan alyttoman kauniit siella korkeella vuorilla, puut oli jaasta huurtuneita ja koko vuoren rinne hohti hopeisena siita jaasta. Alla oleva kuva on ainoo minka sain otettua ja sekin piti muokata mustavalkoseks et siita sai mitaan selvaa haha.

Armenian puolella passintarkastuksessa virkailija kiinnostu kovin joko mun useista Turkin leimoista tai sit mun elaimilla kuvioidusta passista koska jostain syysta se skannas jokaisen mun sivun passista jollain koneella? Mietin vielaki miks se teki niin, mut en uskaltanu kysyy vaikka mieli teki. Suomen passi on muuten saanu kauheesti kehuja niiden elaimien ja sen sivuilla juoksevan poron ansiosta! Eniveis reissu Armeniaan oli ihanan rento ja kiva irtautuminen ihan kaikesta, Armeniaan on paastava uudestaan ja silla kertaa sit ihan ajan kanssa.

Azerbaidzan!