tiistai 11. marraskuuta 2014

Hyvä päivä

Heipsan! Mun piti mennä tohon seinän taakse työpaikalle kymmeneksi mutta koska siellä ei ookkaan ketään meen vasta myöhemmin. Hyvää aikaa siis purkaa matkalaukku vihdoin ja viimein, vähän siivota ja fiilistellä ihan vaan sitä että oon yksin ja että voi kuunnella musiikkia just niin kovalla kun huvittaa. Aamulla teki hirveesti mieli energiajuomaa, ja täällä olossa yks huippu juttu onkin se ettei tarvinnu lähtä kävelemään kilometrin päähän lähimpään siwaan (ja se et energiajuoma maksaa 30 senttiä..), riittää kun astuu ovesta ulos ja kipasee tien yli hakemaan tarvittavansa. Vähän ehkä pääsee laiskistumaan mut nautitaan nyt kun tällanen on mahdollista ;) Täällä meillä on ihana sää, aurinko paistaa täydeltä taivaalta ja mittari näyttää +24. Ulos mennessä farkkuleggingsit ja t-paita on just sopiva vaatetus, ei oo liian kylmä tai kuuma. Tällasena kun pysyiskin! Oon varustautunut kuitenkin tulevaa talvea varten jo uusilla talvikengillä, eli siis sellasilla minkä pitäis pitää vettä. Myyjän mukaan kuulemma kestää mainiosti myös lunta, en tosin tiiä missä se meinas että mä niitä kenkiä käytän, täällä tuskin tulee mitään mieletöntä lumiongelmaa olemaan.. 






Tää päivä on alkanut tosi hyvin ja mulla onkin toiveikas fiilis et jos tästä nyt lähtis se ylämäki. Älkää käsittäkö väärin, tykkään olla täällä ja tykkään Adanasta tosi paljon, viime viikkoina on vaan ollut aika hankalaa. Niihin viikkoihin on kuulunut hyviäkin päiviä ja hetkiä tottakai, mutta en oo kuitenkaan ollut ihan oma itteni. Suomessa elämä on ollut pääasiassa aina aika tasaista ja arki on rullannut omaan tuttuun tapaansa. Täällä uudessa ympäristössä, uudessa kulttuurissa ja uusien ihmisten kanssa vaan oikeesti alkaa kyseenalaistamaan ihan kaikkea ja tuntuu että aivot on jatkuvasti ylikierroksilla kaikista ajatuksista ja niiden ehkä ylianalysoinnistakin. Suomi, Turkki, oma käyttäytyminen ja luonne, suhtautuminen erilaisiin asioihin, muut ihmiset, tavat, kahden maan erot ja samanlaisuudet, arki, yhteisöllisyys mutta silti tavallaan yksinäisyys, tekemättömyys ja monen monta muuta asiaa on pyörinyt päässä. Ja mä oon huono  surkee käsittelemään mitään asioita yksin omassa päässäni! Oon tullut kuitenkin siihen tulokseen, että mulla on liian vähän tekemistä ja liikaa aikaa miettiä asioita. En oo tottunut tällaseen aivojen liialliseen käyttämiseen heh heh..



Tänään oon kuitenkin taas huomannut kuinka paljon oikeesti tykkään olla täällä, omassa adanalaisessa arjessa. Hyvään päivään ei tarvita ees paljoa, oikeesti koko päivä voi olla hyvä ihan vaan pienienkin juttujen takia. Näin eilen mun mentoria ja koordinaattoria ja mun fiilikset oli ihan huipussaan, oli niin ihana nähdä molempia ja tulin siitä tosi iloseks. Sen jälkeen kävin yläkerrassa pomon vanhemmilla syömässä ja musta tuntui että ne oli jo enempi tyytyväisiä mun kielen kehitykseen. Oli kiva huomata että taas pystyi vähän enemmän puhumaan ja kyselemään. Siitäkin jäi hyvä fiilis. Aamulla unisena kaivoin mp3:sen syövereistä mun ilosimmat biisit ja aamukin tuntui lähtevän paremmin käyntiin kun hiuksia suoristellessa ja meikatessa taustalla soi Ellie Gouldingit ja Hande Yenerit. Mid term meetingissä meidän tehtävänä oli kirjottaa kirjeet tuleville vapaaehtosille. Kirjeen kirjoitettuani huomasin sen olleen tavallaan myös kirje mulle itelleni. Että on ihan okei että välillä on paskoja päiviä tai että on ihan okei olla välillä surullinen. Jokatapauksessa niihin huonoihin asioihin ei saa jäädä roikkumaan, EVS on kerran elämässä -kokemus ja tästä kannattaa nauttia niin paljon kun mahdollista. Välillä pitää ottaa vaan askel taaksepäin ja tajuta se että on oikeesti ulkomailla. Kuinka kauan se onkaan ollut mun unelma! Kotimaahan palatessa on huippua kelata sitä kuinka siistiä siellä oli ja mitä kaikkea hyvää tästä jäi käteen.

 



Kuvituksena nyt kuvat Rizestä. En tehnyt siitä omaa postausta koska mulla ei oo kauheesti siitä mitään ihmeellisempää kirjotettavaa, halusin vaan jakaa nää kuvat teidän kanssa! Oltiin Rizessä tasan tarkalleen yks vuorokausi, eikä siinä ajassa paljon kerennyt näkemään kun pimeys tuli jo vähän neljän jälkeen. Otettiin siis Meten kanssa dolmus Trabzonista Rizeen, juotiin tossa ylemmän kuvan söpössä rantakahvilassa teet ja pelattiin tavlaa (voitin! kerrankin..) ja jatkettiin matkaa reilun puolen tunnin matkan päässä sijaitsevaan Pazariin. Siellä couchsurffailtiin ihanan turkkilaisen tytön ja tän isoäidin luona yhden yön verran ja aamupäivästä mä jatkoin matkaani takasin Trabzoniin mistä mun lento illalla lähti kohti Adanaa. Matka Pazarista Trabzoniin kesti noin pari tuntia, mutta matka meni upeissa maisemissa tosi äkkiä. Toisella puolella bussia ihanat vihreät vuoret ja heti toisella puolella Musta meri koko reissun ajan :)

2 kommenttia:

  1. Ihanat kuvat, oiii!!
    Olen kanssasi kyllä niin samaa mieltä, että hyvään päivään ei aina tarvita paljon, toisaalta hyvän päivän kääntymisestä alamäkeenkään ei välttämättä tarvita paljoa, mutta sehän ei ollut nyt tässä teemana :) Ulkomailla olo on kyllä tunne-elämälle rasitus toisinaan, mutta päivää kerrallaan ja onneksi olet niitä hyviäkin päiviä ja hetkiä saanut.
    Tsemppiä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon!! Se on kyllä totta että hetkessä saattaa fiilikset heittää ihan kuperkeikkaa, eikä siihen tosiaan paljoa tarvita. Alku täällä on ollut aika moista myllerrystä kun mulla ei sitä alun ihastusta oikeestaan kauheemmin ollut kun tiesin jo vähän millaseen maahan tuun ja se alkuihastus oli tapahtunut jo suomessa muutaman vuoden verran. Pikkuhiljaa lähtee tästä toivon mukaan tasaantumaan, alkaa taas näkymään enempi niitä hyviä kun huonoja päiviä :)
      Kivat viikonjatkot Istanbuliin!

      Poista