maanantai 29. syyskuuta 2014

Bursa

Bursa oli kaunis, vihreä, pilvinen, aurinkoinen, viileä ja erilainen. Bursasta jäi hyvä kuva niin kaupungin, kuin siellä tavattujen ihmisten ja uusien kokemusten takia. Maanantaina lähdettiin aikasin aamulla mun kämppiksen (joo, tuli se kämppis sittenkin) kanssa lentokentälle ja lennettiin Adanasta Bursaan.

Puola, Tanska, Ranska, Liettua, Suomi ja Bosnia



Meiän lennolla oli meidän lisäks kahdeksan hengen ulkomaalaisporukka ja olin ihan hämmentynyt siitä ulkkisten määrästä. Kelasin ensin et voisko nääkin olla tulossa meidän kanssa samaan trainingiin, mut hylkäsin sen ajatuksen koska tiesin ettei Adanassa oo meidän kahden lisäks muita vapareita. Bursan päässä lentokenttäbussissa kuitenkin selvis että ne tyypit oli kun olikin tulossa samaan trainingiin meidän kanssa, ne vaan asuu viereisessä kaupungissa Mersinissä pelastamassa kilpikonnia. Oli huippuu tavata jo heti siinä vaiheessa uusia huippuja tyyppejä, kahdesta Mersinin tytöstä tulikin mulle hyviä kavereita heti ensimmäisenä päivänä ja vietettiinkin paljon aikaa yhdessä Bursassa. Harmittaa vaan kun Mersinin porukka lähtee parin viikon päästä kotiin projektin loputtua, mut sovittiin et nähään vielä ennenkun kotiinlähtö koittaa.





Trainingissa meitä oli vajaat kolmekymmentä vapaaehtosta ympäri Turkkia, alunperin kotoisin mm. Italiasta, Ranskasta, Bosniasta, Puolasta, Espanjasta, Albaniasta ja monesta muusta eri Euroopan maasta. Ja voi sitä riemua kun bongasin vaaleat hiukset ja löysin tanskalaiset ja liettualaiset tytöt. Oli ihan huippua kun joku ties miltä maistuu salmiakki tai joulupipari ja kun vertaat rakin makua liitulakuihin toisen ensimmäinen kysymys ei oo 'mikä on liitulaku?'.





Meillä oli aika tiukka aikataulu eri aiheiden kanssa joten päivät meni aika pitkälti hotellin kokoustiloissa erilaisia tehtäviä ja harjotuksia tehden ja olikin tosi mielenkiintosta kuulla eri mielipiteitä ja näkemyksiä liittyen mm. vapaaehtoisuuteen ja ongelmanratkaisutilanteisiin ja miettiä omia näkemyksiä ja omaa vapaaehtoisjakson alkua.



Omenan vaihto baklavaan

Yhtenä päivänä meidän tehtävänä oli mm. lähteä kaupungille ryhmissä ja yrittää vaihtaa meille annettu omena johonkin toiseen tavaraan ja koittaa tällä tavoin vaihtaa tavaroita mahdollisimman monta kertaa. Lisäks meidän piti etsiä perinteisiä turkkilaisia asioita, kertoa ihmisille EVSstä ja kysellä mitä vapaaehtoisuus Turkissa turkkilaisille merkitsee. Kaikki nää piti kuvata, ja seuraavana päivänä esitettiin kuvat muille ryhmille. Meidän ryhmä onnistui vaihtamaan omenan ensin jälkiruoka baklavaan, sitten baklava kolonyaan ja lopulta kolonya Adanan erikoisuuteen Salgam mehuun.





Iltasin oltiin vapaat tekemään mitä huvitti ja monena iltana vietettiinkin vaan aikaa hotellin pihalla jutellen ja kokemuksia jakaen. Viikon aikana kerkes kuulemaan yhtä jos toistakin tarinaa huonoista projekteista, hauskoista tilanteista, oudoista työkavereista ja uusista kokemuksista, mutta päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin muutaman tyypin oikeestikin kamalat kokemukset vapaaehtoisjaksosta ja se miten onnellisia nää ihmiset on kun kohta vaparijakso heillä on ohi. Tää pisti miettimään taaskin omaa tilannetta ja että kuinka hyvin kaikki on mulla täällä tähän mennessä sujunut. Vaikka välillä iskee ikävä ja vessan katto vuotaa sateella vettä ja kielen opettajan kanssa otetaan välillä yhteen niin oon silti päässyt helpolla muihin verrattuna. Tajusin myös kuinka kiitollinen oikeesti oon Kadirista joka pitää huolen siitä että tiiän mun oikeudet, setvii mun asioita ja auttaa kun sitä tarviin, muiden yhteyshenkilöt/koordinaattorit/mentorit kun ei välttämättä ees puhu kunnolla englantia.



Ihanat Mersinin tytöt Bosniasta ja Espanjasta <3

Yhtenä iltana lähdettiin porukalla kunnolla ulos kaupungille hengailemaan mutta muuten jäi Bursan yöelämät kokematta. Viimisenä kunnon päivänä käytiin myös Bursatouringilla ja käytiin matkaoppaan kanssa kiertelemässä kaupunkia. Meidän hotelli oli viiden tähden hotelli ja otettiinkin ilo irti hotellin tarjonnasta ihan huoletta. Ruoka (ja jälkiruoka..) oli ihan taivaallista ja tuntui että puolet viikosta tais mennä ruokapöydän ääressä. Hotellilla oli myös muutama uima-allas ja turkkilainen sauna hamam mihin saatiin ilmaislippuja. Yhtenä iltana mentiin Saksalaisen Joanan ja Tanskalaisen Meten kanssa hamamiin ja satuttiinkin sinne hyvään aikaan, meneillään oli meinaan turkkilaisiin hääperinteisiin liittyvät bailut. Hamamissa raikas elävä musiikki, naiset tanssi täysillä pyyhkeet päällä musiikin tahtiin ja kaikesta päätellen oltiin enemmän kun tervetulleita menoon mukaan ja mukaanhan me mentiin. Oli ihan huippu kokemus! Tän jälkeen mentiin vielä vesisateessa yöuinnille ulkouima-altaaseen ja oli jotenkin niin hassua; yks Romania, Saksa, Tanska, Suomi ja Unkari siinä hetkessä yhdessä, kaikki erilaisia, eri-ikäisiä, eri kulttuurista mutta silti meillä kaikilla oli yks yhteinen asia mikä teki oikeestaan koko trainingin porukasta niin yhtenäisen. Mulle kaikista läheisimmiks Bursan viikon aikana tuli Joana, Mette ja Juste Ankarasta ja Admira ja Raquel Mersinistä, meillä meni jutut niin hyvin yhteen ja perjantaina kotiinlähdön koittaessa oli aika kauheeta sanoo heipat.





Ankaran saksalainen Joana ja liettualainen Juste <3

Mulla otti muutenkin kotiinpaluu aika koville ja tää viikonloppu onkin ollut aikamoista tunnemyrskyä. Koko Bursaviikon oli ihanaa kun sai puhua englantia, mua ymmärrettiin ja mä ymmärsin muita. Pystyin heittämään läppää tai kuuntelemaan mistä viereisessä pöydässä puhutaan ja pystyin käymään koko ajan kunnon keskusteluja. Lauantaina iski todellisuus vasten kasvoja kun kukaan ei yhtäkkiä ymmärtänytkään mua kunnolla, enkä mä yhtäkkiä ymmärtänytkään mitä mulle sanottiin. Lauantaina mulla jatkui samantien myös turkin kielen tunnit ja ilmeisesti mun ja opettajan näkemykset opiskelusta ja opiskelumetodeista on kovinkin erilaiset joten jäi vähän huonot fiilikset niiltä tunneilta. Ja jottei vielä oltais päästy liian helpolla niin Adanaan päätti eilen iskeä myös hullu vesisade ja ukkonen ja iltapäivästä mun alueelta lähtikin sen seurauksena sähköt ja takasin ne tänne palautettiin noin vuorokauden odottelun jälkeen. Aamulla lähin keskustaan kahvilaan lataamaan puhelinta kaatosateessa ja siinä vaiheessa kun juutuin keskelle mutalammikkoa olin aika valmis ottamaan ekan lennon Suomeen. Tai ehkä en kuitenkaan, mut tosiaan tää viikonloppu on ollut tosi huono. Luulen että tää johtuu aika pitkälti väsymyksestä, omasta turhautumisesta kielen opiskeluun ja muiden liialliseen painostukseen sen osalta ja varmaan myöskin huipun Bursaviikon loppuminen on osasyyllinen tähän fiilikseen.

Toivotaan kuitenkin että ensviikko alkais paremmilla fiiliksillä, hyvät alkavat viikot myös sinne ruudun toiselle puolelle! :)

maanantai 22. syyskuuta 2014

Video

Mulla soi herätyskello alle neljän tunnin päästä (hyi) koska aamulla on lähtö Bursaan viideksi päiväksi on-arrival trainingiin (jee!) joten en sen kummemmin nyt mitään höpise. Halusin kuitenkin linkittää tännekin tän videon minkä nää on täällä talassemiasta tehnyt :)



Palaillaan siis viikon päästä Bursa juttujen kanssa! :)

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Perjantai ja lauantai

Eilen mulla oli töissä vaan hengailupäivä, yleensä siellä ramppaa aina jotain porukkaa päivän mittaan vaikka kurssit ei ookkaan vielä alkanut ja uusien naamojen kanssa menee aina hetki kun itsensä esittelee ja jotain yrittää puhua. Eilen oli kuitenkin tosi hiljanen päivä eikä oikeestaan tehty mitään. Paitsi että opin pelaamaan backgammonia! Voin nyt käyttää mun super pelitaitoja ja haastaa kaikki papat kadulla mun kanssa ottaa matsia.


Iltapäivästä suunnistin keskustaan mihin menee tästä bussilla ehkä 10-15 min jos ei oo kovin paljon ruuhkaa. Yritin ettiä mun lempivaatekauppaa Kotonia mut ilmeisesti se kauppa mihin google maps mua johdatti on muuttamassa toisiin tiloihin ja niitä tiloja vasta rempataan. Tänään sit kuulin et viereisellä kadullakin on kyseinen kauppa ja taisin kävellä sen ohikin jossain välissä.. No, huomenna uusi yritys! Ootellessani bussia mun lähipysäkillä huonekaluliikkeen edessä istuvat miehet kävi juttelemaan mulle ja siinä sit yritettiin toisiamme parhaan mukaan ymmärtää. Ne luuli mua myös ensin ukrainalaiseksi? En tiiä mistä tällanen päätelmä tuli mutta oli kuitenkin yllättyneitä kun sanoin olevani Suomesta. Sit haettiinkin heti paikalle englanninkielentaitoinen jonka kanssa ei kyllä kommunikointi kauheen hyvin onnistunut, mun turkki kun oli sen miehen englantia parempaa. Sekin varmaan kertoo jo paljon.. Kun ne kuuli etten oo paikallinen alkoi kyselyt siitä miks oon Adanassa, mitä teen Dağlıoğlussa, missä työskentelen, asunko täällä? Miehet oli kauheen ystävällisiä mutta silti suomalainen luonne iskee vastaan ja kyseenalaistinkin vähän sen kuinka paljon nyt uskallan mistäkin kertoa kun ei kukaan tollasia Suomessa kysele!



Tällä alueella on muuten kurdien lisäksi aika paljon syyrialaisia, kotikadulta kun nousee yhden kadun ylöspäin niin kyltit ja kauppojen ikkunat on turkin lisäksi myös arabiaksi. Joissain ikkunoissa ei turkin kieltä näy ollenkaan ja kadulla kuuluu arabian kieli. Paikallisissa uusissa kavereissa herättää aina hilpeyttä kun kerron millä alueella asun ja tästä paikasta saakin ilmeisesti hyvät läpät aikaan. Mua jonkun verran myös varoteltiin millekään pikkuteille lähtemistä ja kotikadulta poikkeemista mutta arabiakadullakin sain kulkea ihan rauhassa, vaikkakin vähän katseiden saattelemana. Mun mielestä tää alue on ihan kivaa, tietenkään ei oo kovin paljoa mihin verrata mutta täällä ainakin näkee sitä toisenlaistakin Turkkia mihin ei lomailuilla oo törmännyt. Kovin uusia ja hienoja taloja täältä ei löydy, enemmänkin matalia värikkäitä kerrostaloja ja ränsistyneitäkin rakennuksia. Kotikadulla törmäsin lihakauppaan minkä ulkopuolella roikkui rivi päättömiä lampaita, päät isossa ämpärissä vieressä. Haju oli ihan kauhea ja en tienny mihin suuntaan ois kattonut, vaikka lihaa syönkin niin kaikkea en mielellään näkisi. Hurjista lihakaupoista ja hienovaraisista varotteluista huolimatta tähän mennessä en oo tätä aluetta turvattomana kokenut, päivällä voi liikkua ihan vapaasti ja kun oon ollut myöhään liikkeellä niin on ollut aina joku saattaja eikä mun kotikadulla yöllä ees näytä kukaan liikkuvan. Ihmiset vaikuttaa mukavilta ja papatkin kotiensa ulkopuolella toivotti hyvät illat kun kävelin ohi.


Eilen vietettiin iltaa La Noche baarissa samalla porukalla millä piknikkeiltiin, Lindan kotiinlähtö koitti tänäaamuna joten oltiin ulkona aika myöhään viimisen illan kunniaksi. Eilen Efestä juodessa tuli vähän ikävä limelonkeroa ja muita herkkuja mutta kyllä kaks kaljaa alas meni kun kauheesti vaihtoehtoja ei ollut haha. Tänäaamuna kolmen tunnin yöunien jälkeen keskustan kuumuuteen lähteminen tuntu tuskalta ja heikon olon takia olin varma että pääsen kohta tarkastelemaan Adanan sairaalatarjontaa. Pitäis muistaa juoda vettä koko ajan, tuppaa vaan unohtumaan vähän liiankin herkästi.


Päivällä tultiin keskustasta takas Dağlıoğluun Atoderin 'kokoukseen' ja pääsin ekaa kertaa tapaamaan turkkilaisia vapaaehtoisia ja opettajia jotka Atoderilla työskentelee. Porukkaa odotettiin tapaamiseen noin viittätoista mutta lopulta meitä oli paikalla ainakin kolminkertainen määrä. Ensin oli virallinen osuus missä kuunneltiin jonkun kulttuurijärjestön (?) pomoa, välillä taputettiin ja otettiin kättelykuvia muiden pomojen kesken. Tää osuus meni multa vähän ohi mutta ilmeisesti puhe vaihteli tulevista kursseista ja tavotteista vähän politiikkaankin ja sain kuulla myös tarinan kulttuuripomon Helsingin reissusta ja laivamatkasta Viking Linella Tukholmaan. Toivoin hartaasti ettei se ollut ihan mikään perus ruotsinristeily, ei välttämättä ihan Suomen parasta kulttuuritarjontaa. Tän jälkeen isot pomot lähti jatkamaan matkaa ja epävirallinen osuus olikin sit vaan tulevien piknikeiden ja uimareissujen suunnittelua. Huomenna mulla on ensimmäinen ihan oikee kokonainen vapaapäivä minkä ajattelin käyttää uutta laukkua ja Kotonia etsien!

torstai 11. syyskuuta 2014

piknik ja ensimmäinen oppitunti

Lähdin eilen ekaa kertaa kunnolla ulos keskustaan pyörimään jos asioiden hoitamisia ja Kadirin turistikierroksia ei lasketa. Muutama viikko ennen tänne lähtöä löysin Instagramista täällä asuvan norjalaisen Malinin ja jäin seurailemaan koska oli kiva katella jo etukäteen kuvia täältä. Käytiin juttelemaan ensin siellä ja myöhemmin vielä facebookissa ja tietty sovittiin että nähään jossain vaiheessa kun Adanaan tulen. Sovittiin sit treffit eiliselle Malinin ja Malinin kaverin suomalaisen Lindan kanssa joka on täällä nyt lomailemassa. Jo nyt huomasi kuinka hassulta tuntui puhua suomea, sanat tuli ihan automaattisesti mutta tuntui kun oisin silti puhunut vierasta kieltä. Oon myös välillä tajunnut kotonakin ajattelevani englanniksi vaikka ensimmäiset päivät oli tosi takkuilevia, kirjottamisessa ei mitään ongelmaa mut sit kun piti puhua niin kieli oli solmussa samantien. Nyt on siihenkin tullut jo muutosta ja puhuminen ja läpän heittäminenkin on huomattavasti helpottunut. Mua vähän alkuun jännitti lähtä tapaamaan tyttöjä mut heti ensihetkestä asti huomasin et jännitys oli ihan turhaa, meillä iski huumorit hyvin yhteen ja tuntu kun oltais tunnettu jo vaikka kuinka kauan aikaa. Juttua riitti koko ajan ja olikin ihana päästä juttelemaan toisten ulkkisten kanssa Adanasta, Turkista ja turkkilaisista.



Ekana oli vissiin tarkotuksena vaan hengata ja kierrellä ympäriinsä mutta sain sit myöskin kutsun grillaamaan tyttöjen ja Malinin poikaystävän ja tän kavereiden kanssa. Eikä ollu mitkään ihan perus takapihagrillailut kyseessä! Stoppailtiin ensin ensinnäkin millon missäkin kaupassa, tuolta leipää, kanat täältä, juomat vielä tuolta. Sen jälkeen ajeltiin Çukurovan alueelle järvimaisemiin grillialueelle mihin ihmiset lähtee porukalla grillailemaan. Voit joko tuoda omat grillivehkeet niinkun me tehtiin tai voit ostaa paikanpäältä grillattavia. Vaikka kello lähenteli kymmentä kun grillipaikalle päästiin oli porukkaa alueella paljon ja kaikki parhaimmilla paikoilla olevat pöydät oli täynnä kaveriporukoita ja perheitä. Oli hassua nähdä pikkulapsia juoksentelemassa ja leikkimässä ympäri aluetta niin myöhään, kun on tottunut että niihin aikoihin on jo lapsiperheet ja ylipäätänsäkin kaikki ihmiset vetäytyny Suomessa kotioloihin rauhottumaan. Ilta suju siis rennosti, oli tosi kiva tehä jotain niin normaalia mutta toisaalta niin erilaista. Ruoka oli hyvää, seura ihan huippu, turkkilainen musiikki raikas ja oli ihana tunne siitä ettei oo kiire mihinkään. Musta oli kans siistiä et vaikka eilen nähtiin vasta ekaa kertaa niin mut otettiin heti mukaan porukkaan ja niinkun sanoin, tuntu kun oltais tunnettu jo vaikka kuinka kauan. Uskon myöskin et Malinin kanssa tullaan näkemään useemminkin tässä vuoden aikana! :)








Tänään mulla oli ensimmäinen turkin kielen tunti ja koska mulla ei ollu mitään käryä miten aakkoset lausutaan turkkilaisittain, alotettiin niistä. En tiiä kumpaa turhautti enemmän, mua vai opettajaa (mua..) kun c ja j ei asettunut suuhun mitenkään päin ja z tuntu kans ihan mahdottomuudelta. Lopputulos oli kuitenkin vissiin ihan ok, tiiän kyllä silti mitkä kirjaimet kerrataan vielä enskerrallakin.. Tän takia huolehdin jo vähän sitäkin että kuinkakohan paljon näitä turkin tunteja saan koska joillekin vapareille on kielitunteja järjestetty vaan pari kuukautta tai joku tietty tuntimäärä. Haluun kuitenkin oppia mahdollisimman paljon ja vaikka ihan perus arjessakin oppii niin musta on silti hyvä että on ihan oikeitakin tunteja. Kadir onneks kertoi että tunteja saan vaikka ympäri vuoden jos koen tarpeelliseks, tietenkin omien ja opettajan aikataulujen mukaan. Hyvä vaan, ei tuu kauheita suorituspaineita että pakko oppia kaikki heti nyt ennenkun tuntimäärät paukkuu yli!

Pahoittelen kuvien kamalaa laatua, mun puhelimen johto ei jostain syystä suostu yhdistämään tietokoneeseen joten oli pakko netin kautta kopsata nää kuvat instagramista. Sielä mua muuten voi seurata nimellä neeakoo !

tiistai 9. syyskuuta 2014

Alkuviikon kohtaamisia

Eilen alkoi operaatio puhelimen rekisteröinti ja liittymän hankkiminen. Turkissa pitää ulkomaalainen puhelin tosiaan rekisteröidä jos meinaa turkkilaista sim-korttia haluta käyttää, muuten muutaman viikon käytön jälkeen signaalit katkeaa eikä sen jälkeen paljon soitella tai tekstailla. Suunnattiin siis Kadirin kanssa verotoimistoon mihin oltais menty maksamaan rekisteröinti, mutta lähdettiin lopulta tyhjin käsin pois. Mulla ois pitänyt olla mukana oleskelulupa, mitä mulla ei siis vielä oo ollenkaan. No, ei tästä kuitenkaan lannistuttu vaan tehtiin tänään uus yritys. Tällä kertaa mun kanssa verotoimistokierrokselle lähti itse organisaation boss ja yllättäin alkoi homma toimimaan ja saatiin rekisteröinti maksettua ja lippulappu siitä todisteeksi. Tän lapun kanssa suunnattiin Aveaan aikeena ostaa mulle liittymä ja numero mutta jostain syystä ensimmäisessä Aveassa se ei onnistunut. Sen sijaan toisessa Aveassa ei ollut mitään ongelmaa ja nyt oon onnellisesti turkkilaisen numeron omistaja. Rekisteröinnille tuli hintaa 119 TL eli vapaasti käännettynä alle 40 € ja Aveaan uppos 69 TL mikä tekee euroissa reilut parikymppiä. Rekisteröinti ja numeron hankkiminen sujui siis suht kivuttomasti siihen verrattuna minkälaiseksi rumbaksi sen ensin kuvittelin. Siitä kiitos kuuluu kuitenkin apujoukoille, yksin jos juttuja oisin hoitanut niin se rumba ois ollu taattu.

Käytiin Cukurova Üniversitesin kampuksella ja sieltä oli ihan hyvät näkymät järvelle

Rekisteröinnin jälkeen ajeltiin läheiselle Şakirpaşan alueelle käymään pienellä koululla mitä voisin verrata Suomen kansanopistoihin. Siellä tulee olemaan yks mun työpisteistä ja hommana on toimia avustajana englannin kielen tunneilla. Sain kuitenkin varotuksen etten välttämättä pysty edes opettajan kanssa kunnolla kommunikoimaan englanniks, kertoo ehkä jotain kyseisen kielen tasosta täällä. Mut uskoisin että ton myötä tunneista tulee mielenkiintoset ainakin mulle haha. Opisto vaikutti oikein kivalta ja ootankin noita tunteja jo innolla. Hyvään vaikutelmaan saattoi myös vaikuttaa eräs tyttö johon törmäsin yllättäin vessassa. Enpä oo Suomessa kovin montaa uutta tuttavuutta vessassa tehnyt mutta täällä ilmeisesti sekin on ihan mahollista. Tää tyttö alkoi jutella mulle yhtäkkiä ja jouduinkin toteemaan että nyt en kyllä ymmärtänyt, puhun vaan vähän turkkia. Aattelin siinä vaiheessa että tää tyttö varmaan sit jättää asian siihen ja jatkaa matkaansa mut yllättäin se kävikin kyselemään mistä oon, mikä mun nimi on, miks mä oon Turkissa ja miten ihmeessä mä oon Şakirpaşan opistolle eksynyt?? Jossain vaiheessa tuli kielimuuri vastaan ja mentiinkin Kadirin luo hakemaan tulkkausapua. Kohta vaihettiinkin jo facebook-tiedot ja lähettiin yhessä hakemaan juomista ja juttelemaan niitä näitä niin paljon mitä englannin ja turkin sekotuksella pystyttiin. Olo oli niinkun pikkulapsella, viimeks oon tutustunut näin helposti johonkin ihmiseen varmaan ala-asteella! Suomessa uusien tuttavuuksien tekeminen vaatii aikaa eikä mulla ainakaan oo varmaan yhtäkään tuttavuutta johon oisin tosta vaan tutustunut, saati että jäis tuntemattomille missään juttelemaan kovin pitkäksi aikaa.


Kotikatu

Tuttavuuksien tekemisen lisäksi pienetkin jutut mitkä täällä tapahtuu tuntuu niin jännittäviltä ja hauskoiltakin ja huomaa miten erilaisia asiat on verrattuna Suomeen. Kävin eilen mun kotia vastapäätä olevassa pikkukaupassa minkä omistaa söpö seittemänkymppinen pappa. Olin hoitoainetta vailla mutta hyllyillä tuntu olevan vaan shampoota enkä mitenkään saanut päähäni miten hoitoaine sanottiinkaan turkiksi. Hetken etsimisen jälkeen sain avuliaasti apua ensin omistajalta itseltään mut pian avuksi juoksi myös kymmenen ikävuoden kieppeillä oleva poika. Yhdessä sit pähkäiltiin hyllyn edessä et mitähän se abla nyt haluaakaan kun ei shampoo kelpaa, hoitoainettako se tarkoittaa? Hoitoaine löytyi ja kaikki mahdolliset vaihtoehdot esiteltiin erikseen. Kaupanteon jälkeen yritin päästä tien yli kotiin, mut tosiaan yritykseks se tuntui jäävänkin. Autoa, mopoa, pyörää ja hevoskärryjäkin meni ohi sitä vauhtia et vähän hirvitti. Vähän aikaa arvottuani odotanko tien toisella puolella yömyöhään vai juoksenko vaan parasta toivoen tien yli, tuli pappa kaupastaan ja ystävällisesti saattoi lapsiraukan oikeelle puolelle katua. Vähän tais pappaakin naurattaa koko tilanne.. :D

lauantai 6. syyskuuta 2014

Adanassa

Heipsans, täällä nyt ollaan ja toinen kokonainen päivä näissä maisemissa ja täällä superkuumuudessa on kohta takana. On tapahtunu niin kauheesti kaikkea uutta että oon itekin vielä ihan sekasin kaikesta. Matkat tosiaan meni tosi hyvin vaikka viiden tunnin vaihtoaika Izmirissä olikin vähän puuduttava. Jännityksissä kuitenkin aika meni aika äkkiä ja pian löysinkin itteni jo Adanan lentokentältä. Mun yhteyshenkilö (tää sana on jotenkin aika juntti, en vaa keksi mitään parempaa) Kadir oli mua vastassa pomon ja pomon tyttöystävän kanssa ja ekana pääsinkin syömään, mikä on käynytkin jo aika tutuks tässä kahen päivän aikana mutta siitä lisää myöhemmin. Ja mitäpä muuta oltais syötykään kun Adana kebuu! Oli meinaa hyvää ja erilaista, ei ihan perus Lohjan Ismetin riisikebabia siis vaikka sekin herkkuu on haha. Siitä sit ajeltiin tänne mun uuteen kotiin. Asun Dağlıoğlun alueella vanhan kaupungin eteläosissa ja wikipedia kerto mulle sen verran että suurin osa alueen asukkaista on kurdeja ja että alue ei ehkä oo ihan moderneimmasta ja parhaimmasta päästä. Ihan keskustaan tästä on ilmeisesti n. neljä-viis kilometriä ja aika suuren alueen kattava bussilinja kulkee aika läheltä mun kotia eli liikkuminen muihin osiin kaupunkia on tehty helpoksi.

Aikasemmin kirjottelin että tuun asumaan kämppiksen kanssa mutta asun nyt sittenkin yksin täällä. Ennen kun Adanaan tulin mulla ei ollu mitään käsitystä millä alueella tuun asumaan ja minkälaisessa kämpässä joten mulla ei myöskään ollut oikein mitään odotuksia tai mielikuvia sen suhteen. Mutta tosiaan tää on ihan perus pieni kerrostalo Dağlıoğlun 'pääkadun' varrella. Ensimmäisessä kerroksessa ei oo mitään, toisessa kerroksessa on mun kotiovi ja suureksi yllätykseksi naapuriovi vie mun työpaikalle! Mun mielestä se on ihan kiva, ei ainakaan mee aikaa työmatkoihin ja jos jotain tärkeetä jää kotiin niin ei tarvi kaukaa hakea :-D Naapureita mulla tässä talossa on muuten vaan yks perhe ja sekin sattuu olemaan mun pomo perheineen. Mistä päästäänkin sit siihen ruokaan.. EVS-hommissahan ei ruoista tarvii maksaa mitään vaan EU korvaa nekin tavalla tai toisella, ja mä oon niinkin onnekkaassa asemassa että saan joka päivä ihan oikeeta turkkilaista kotiruokaa (nam) jonka siis kokkaa mun pomon äiti. Ja ruokaa tuntuu olevan naaman eessä koko ajan ja se ruoka on niiin hyvää!! Probleema on vaan se etten pysty syödä ihan niin paljon ku tarjottais, tää kuumuus meinaan vähän rajottaa tota ruokahalua. Ihan hyvä vissiin, voi sit talvella vetää kesänkin edestä haha.


Tän kahen päivän aikana mitä oon täällä viettänyt oon puhunu englantia tasan yhden ihmisen, Kadirin, kanssa. Muiden kanssa on pakko tulla toimeen turkiks koska aika harva täällä puhuu englantia. Musta se on oikeestaan tosi hyvä että joudun turkiks kommunikoimaan koska niin ainakin opin nopeammin. Turkin alkeet ja perushommat on mulla ihan ok hallussa ja ainakin tähän mennessä kaikki mun sanomiset on ymmärretty. Eri juttu onkin sit kun mulle puhutaan.. :-D Nää tietysti puhuu niin hurjan nopeesti ettei mun kuullunymmärrys pysy todellakaan perässä. Aika hyvin oon pystynyt sanoista päättelemään mitä multa nyt kysytään tai mistä aiheesta puhutaan mut aika usein saa pyytää toistamaan hitaammin tai ottaa google translaterin käyttöön.



Töissä vietin melkeen koko eilisen päivän kahestaan pomon kanssa ihan vaan hengailemalla ja talassemiasta kertovia kirjoja lukemalla. Myöhemmin meiän seuraan liittyi myös Kadir ja joitain muita ihmisiä joista en oikeen ottanut selvää että ketä ne oikeen on. Lisäks oon ihan pihalla et ketä nyt sit kuuluu kätellä ja ketä poskipussailla! Tähän mennessä kättely on toiminu miesten kohalla ja poskipusuttelu naisten kanssa. Selvis myös että tuolla ei kovin montaa varsinaista työntekijää oo, pääasiassa homma pyörii vapaaehtosten voimin ketkä sit vetää erilaisia kursseja meidän toimipisteessä ja jossain toisessa toimipisteessä. Viime keväänä oli järjestetty mm. valokuvauskurssi ja piirrustuskurssi. Tänävuonna kurssit alkaa kuun vaihteessa, eli mun ensimmäiset viikot tulee olemaan rentoja ja pääasiassa kaikkien pakollisten asioiden hoitoa ja viikottaisen aikataulun tekemistä. Uusista kursseista ei oikeestaan tiedä vielä kukaan eli mitä töissä tullaan tekemään on ihan pimennossa. Mun tehtävät töissä tulee rakentumaan sen mukaan mitkä on mun omat mielenkiinnon kohteet ja saan siten valita minkä kurssien järkkäämiseen ja vetämiseen osallistun. Sen lisäks pääsen opettamaan ilmeisesti myös englantia nuorille ja turkkilaiset vaparit on ollu kuulemma tosi kiinnostuneita EVS-toiminnasta joten siitä pääsen kans kertomaan enempi. En kyllä vaan tiedä että millä kielellä, voi olla että google translater on mun paras apuri silloinkin :-D


Tänään pääsin ekaa kertaa lähtemään ulos kiertelemään lähikatuja ja ajotin mun turistikierroksen kello viiteen koska sillon täällä on jo ihan hyvä ilma lähteä ulos eikä tarvi sulaa lätäköks maahan. Vaikka jalassa oli leggingsit ja päällä t-paita niin ei ollut liian kuuma. Keskipäivällä tyydyn olemaan mun uuden parhaan ystävän tuulettimen edessä ja vaihtoehtosesti naapurioven takaa löytyvä ilmastointilaitekin on ihan kiva. Pakko myöntää et täällä ulos lähtiessä mua vähän jännitti. Olin aiemmin kuullut ettei Adanssa ulkomaalaisia oo tosiaankaan ruuhkaks asti ja ulkomaalainen olemus saattais kiinnittää huomiota. Alanyassa ihan perus on se ettei lomailijoihin kiinnitetä mitään huomiota tai sit kiinnitetään huomiota ihan tosissaan. Istanbulissa sai olla kans ihan rauhassa, ketään ei oikeestaan kiinnosta mistä oot kotosin, joitain uteliaita katseita on saattanut saada. Täällä, tai ainakin siis tällä Dağlıoğlun alueella missä tänään pyörin, sain tosi monta uteliasta katsetta ja päät saatto kääntyä vähän vielä sinne suuntaan mihin olin menossa. Kävelin puistossa istuneen poikaporukan ohi joka ihan normaalisti jutteli keskenään, yhtäkkiä kaikki hiljeni ja käänty kattomaan. Hetken aikaa jo mietin et apua mitä täällä tapahtuu :-D Mut musta tuntuu et ite käyttäytyy Suomessa, ja varsinkin Lohjalla missä ei oo koskaan ketään ulkkiksia, ihan samalla tavalla. Jos kuulen jonkun puhuvan englantia, pää kääntyy saman tien ja mietin miten kukaan ulkomaalainen on tänne eksynyt. Eli ymmärrettäviä reaktioita siis!


Tosiaan niinkun sanoin eilinen päivä meni ihan vaan tän talon seinien sisäpuolella, illalla olin jo niin väsynyt monen yön minimaalisista unista että sekoilin ihan älyttömästi englantia puhuessa ja aloin jo laittamaan suomenkielisiä sanoja lauseisiin. Paras vaihtoehto olikin siis mennä nukkumaan ja luulen että tää ilta menee aika pitkälti samoissa tunnelmissa. Huomenna alotetaankin kunnolla paikkoihin tutustuminen, lähetään Kadirin kanssa kävelylle ja kattomaan lähipaikkoja. Ensviikolla tosiaan hoidetaan puhelimeen liittyvät jutut kondikseen (toivottavasti) ja muutkin tärkeet asiat et täällä pääsee alkuun. Sen jälkeisellä viikolla täällä on filmifestivaalit minne mennään viettämään aikaa Kadirin kanssa ja tän kuun viimisellä viikolla lennän mitä ilmeisimmin Bursaan on-arrival trainingiin mihin tulee siis suunnilleen kaikki vasta Turkissa EVS-vaparihommat alottaneet vapaaehtoiset. Kivoja juttuja siis tiedossa :)

Tässä nyt aikamoista ajatuksenjuoksua vaan kirjotettuna, palaillaan myöhemmin muiden juttujen kanssa ja jossain vaiheessa aattelin pistää kuvia tästä kämpästä kun täällä on kaikki paikallaan! :-)

torstai 4. syyskuuta 2014

Heippa Suomi

Täällä sitä nyt ollaan, Helsinki-Vantaan lentokentällä! Vaikka aiemmin tuntu että aika matelee niin nyt ei voi muuta kun ihmetellä että mihin ne päivät oikeen meni. Laukkujen pakkaamisessa meinas mennä hermot, huomas ainakin et on ihan eri asia pakata lomalle kun vuoden reissuun. Vaikka 35 kg kuulostaa ihan hurjalta määrältä niin kyllä ton nopeesti saa täyteen, aika lähellä rajaa nimittäin hipo mun laukut.. Mietin vaan mitenköhän meinaan sieltä joskus kotiin tulla mut se on sit ensvuoden murhe haha. Lento lähtee tasan kello 11 ja Izmirissä vaihdan konetta hyvällä viiden tunnin vaihtoajalla. Ainakaan ei pitäis tulla kiire! Adanaan mun pitäis laskeutuu kymmenen aikaan illalla ja Adanan lentokentällä mua on vastassa mun yhteyshenkilö Kadir kenen kanssa ollaan siis kaikki nää EVS-asiat hoidettu. Ihan hullua et nyt tää kaikki on totta ja mun vuoden takaset haaveilut on oikeesti tässä!! Eilen illalla sitä oli niin vaikee uskoo että oikeesti lähtee, kavereita vielä moikatessa tuntu vaan siltä että huomenna nähdään taas. Kotiin kun pääsi niin iskeyty kaikki tajuntaan et en oikeestikaan nää näitä ihmisiä hetkeen. Vaikka onkin aika kauheeta jättää huiput tyypit tänne niin onneks on puhelimet ja facebookit ja whatsappit ja mitä näit nyt on! Lisäks on ihana huomata et vaikka eilinen ilta meniki enemmän ja vähemmän itkujen merkeissä niin se meinaa vaan sitä et mulla on ihania kavereita ja ihmisiä Suomessa! Mulla on kuulemma myös aina paikka Linnaistenkatu-Rantapuisto jengissä, on sit ainaki joku paikka mihin palata ;) Nyt lähen kuitenkin ihan superfiiliksillä kohti Turkkia, uusia jännittäviä juttuja, uusia ihmisiä ja oikeestaan kohti ihan kaikkea uutta!
Mulla ei oo käsitystäkään millon pääsen seuraavan kerran nettiin, mutta enskerralla kuitenkin sit päivitellään Turkista! Huippuuu! :-)