tiistai 23. joulukuuta 2014

Suomeen

Aika tasantarkkaan 12 tunnin paasta mun lentokone lahtee Adanasta İstanbuliin ja siita Helsinkiin. Aika jannaa! Suomessa oon huomenna jouluaattona aamupaivasta mika on mun mielesta kauheen hyva aika, kerkee nauttia jouluaatosta ihan kunnolla. Viimejouluna tein postauksen jossa mietin mitahan ma teen jouluna 2014. Toivoin olevani Turkissa ja tekevani taalla jotain erilaista. Toive Turkkiin tulosta toteutui luojan kiitos mutta siina mielessa meni vahan mönkaan etta joulun oon kuitenkin sit Suomessa hehe.

Kotimatkalla

Oon ollu ihan innoissani siita et Suomessa on lunta kun tuun, taalla oon jumittunu jotenki ikuiseen syyskuuhun kun lampötilat pomppii vahan parinkympin alapuolella ja aurinkokin on paistanut monta paivaa. Ostin joskus pari kuukautta sitten uudet coolit talvikengatkin ihan naita talven sateita taalla ajatellen. Sillon myyja sano etta joo naa on hyvat kavella lumessakin! Nauroin sillon ettei Adanassa varmaan oo huolta siita mut nytpahan paasen testaamaan myyjan lupauksen ihan tositoimissa ;)


Tein ekaa kertaa ikina online check-inin tuleville lennoille ja oon nyt ihan paniikissa et jos oon mokannu jotain tai unohtanut klikkailla jotain. Oon ihan pihalla kaikkien tallasten hienouksien kanssa, tykkaan enemman asioida ihan vaan tavallisesti siina tiskilla mut Kadir eilen ylipuhu mut koska 'se on niin helppoa ja vaivatonta' yhyy joopajoo saa naha.. :D

Pohjois-Adanan hoodsei, ei ihan saman nakösta ku meilla..

Ja koska ajoissa minkaan tekeminen on ihan yliarvostettua niin lahen nyt ostamaan viela vikat joululahjat ennenkun mun uus bestiskamu Hasan tulee meille auttamaan mua pakkaamisessa ja pitaa mulle seuraa ihan lentokentalle asti. En oo kylla viela ihan varma etta milla me lentokentalle ees mennaan kun ei mitkaan bussit kulje enaa tohon aikaan. Onneks meilta ei kentalle kavelekaan kun kolme kilometria et jos ei mitaan muuta keksita hehh

Metro! Onks siistimpaa ku asuu kaupungis missa on metro. Vaik taa onkin aika huijausta kun suurin osa matkasta tehaan maan paalla eika taa ees kulje kovaa. Mut silti!

Palaillaan ihan viimeistaan uuden vuoden jalkeen kun oon tullut takas kotiin, hyvat joulut teille kaikille ihanille! ♥

torstai 11. joulukuuta 2014

98 days

Hurjaa. Mä oon ollut täällä jo 98 päivää, ihan käsittämätöntä! Syys- ja lokakuu tuntu menevän tosi hitaasti mut sen jälkeen aika on lähtenyt juoksemaan kauheeta vauhtia. Enskuun alussa kuukausia täällä tulee siis jo neljä, eli enää kaks kolmasosaa jäljellä, kamalaa! Voisko joku hidastaa tätä ajan kulumista?



Jouluaattona mä lähen käymään Suomessa ja tuun takasin 1. tammikuuta. Mulla on ollu vähän ristiriitaset fiilikset tosta reissusta. Toisaalta ihanaa nähdä perhettä, kavereita, viettää joulu Suomessa, päästä syömään kaikkia ihania ruokia.. ja tietysti päästä töihin! Kun oot istunu reilu kolme kuukautta tekemättä melkeen yhtään mitään alkaa töihin meno kuulostaa ihan sairaan hyvältä. Ei sillä, tykkään mun työpaikasta muutenkin ihan kauheesti eli kaikin puolin kiva mennä muutamaks päiväks sinne hääräilemään. Toisaalta sit taas mul on jotenkin tosi haikee olo. Mul on nyt jo ikävä tänne ja kaikkia ihmisiä vaikken oo vielä lähtenytkään. Pitää vaan muistutella itelleen etten mä täältä vielä lopullisesti lähde vaan ainoastaan lomailemaan ja viikon päästä oonkin jo takas.

Turkin tunnilla, ahkeraa opiskeluu..



Täällä on muuten menny ihan normisti, viime viikolla olin vihdoin siellä TEGVssä opettamassa lapsille englantia varsinaisen opettajan apuna ja huomenna meen taas. Tykkäsin olla siellä tosi paljon, oli ihanaa kun oli jotain elämää ympärillä. Ja voin kertoo et näistä turkkilaisista lapsukaisista ei ihan heti virta lopu. Kelasinki et täällä ois suomalaiset opettajat hermoraunioita alta aikayksikön haha. Teen myöhemmin postauksen siitä paikasta ja siitä mitä siellä teen kunhan oon tutustunu siellä paikkoihin ja menoon vähän enempi.

Iihana Murat Boz!
Viimeviikolla meinasin kuolla tylsyyteen kun Ali oli Ankarassa työreissulla ja yllättäin tänne töihin ei ilmaantunut sit ketään muitakaan ja päätin olla rohkee ja mennä yksin elokuviin. En oo ikinä aiemmin ollu yksin leffassa joten tuli sekin nyt koettua! Täällä pyörii parhaillaan turkkilanen leffa Hadi İnşallah missä pääosaa näyttelee yks mun ihan lemppari laulaja Murat Boz ja olihan se nyt pakko päästä kattoo. Leffast suurin osa meni vähän ohi sen osalta mitä siinä puhuttiin mut tollases hömppäleffas nyt tajuu juonen vaikkei ymmärtäis puheesta sanaakaan. Ja mikäs siinä istuessa ja Muratia puoltoista tuntia tuijotellessa, heh heh.

Nyt painun kohti keskustaa missä pidetään tällä kertaa 'vähän erilaiset turkin tunnit', hmm mielenkiinnolla odotan..

tiistai 9. joulukuuta 2014

Diyarbakır

Lahdin marraskuun viimeisena viikonloppuna Adanasta itaan kohti Diyarbakıria viettamaan pidennettya viikonloppua ihanan Miitun haiden merkeissa. Alla taas karttakuvaa, kaikille ei valttamatta kerro kaupunkien nimet mitaan ja musta on ainakin itestani kivempi lukea kun osaa vahan hahmottaa missa pain maata on oltu. Sydamesta siis lahdettiin ja tonne vihreeseen rinkulaan paadyttiin.


Matka Adanasta Diyarbakıriin taittui katevasti bussilla, mitka muuten taalla on oikein mukavia kulkuneuvoja matkustaa. Diyarbakıriin matkasin Özlem Diyarbakırin bussilla ja en voi muutakun kehua. Bussissa jokaisella oli omat pienet telkkarinaytot joista voi sit katella tv-kanavia, leffoja, kuunnella musiikkia, pelata ja puhelimen latauskin onnistui usb-kaapelin avulla. Lisaks aina vahan valia bussissa tarjoiltiin juomista ja kekseja. Matkan pituudeks kerrottiin 6,5 tuntia mut lopulta matkaan meni viela puoltoista tuntia enempi. Kaikenkaikkiaan matka meni tosi akkia, musta oli ihana vaan istua musiikkia kuunnellen ja maisemia katellen. Matkasta vaan viimiset pari tuntia oli pimeeta niin kerkes ihan hyvin maisemia nahdakin. Menomatkalla bussissa mun vieressa istui ihana tyttö joka asuu Şanlıurfassa mutta kay valilla Adanassa lomilla. Taalla on niin ihana miten tuntemattomatkin kay helposti juttelemaan ja aina saa seuraa ihmisista.

Adanan linja-autoasema
Jossain valilla Adana - Gaziantep
Ennen Gaziantepia oli ihanan vihreaa
Jotkut ehka muistaakin kuinka mun piti ihan alunalkujaan lahtea Gaziantepiin tata vuotta varten mutta vaarinkasitysten takia nain ei sit kaynytkaan. Talla reissulla bussireitti kulkikin Gaziantepin lapi ja musta oli kauheen mielenkiintosta naha vahan millasta seutua se on. Naissa kaupungeissa ainakaan ei bussiasemat oo kovin lahella keskustaa eli ihan kauheesti ei kerennyt mistaan kaupungista nakemaan mut esimerkiks luonto oli Gaziantepin alueilla ihan erilaista kun taalla. Gaziantep alko olla kuivaa oranssia maata ja musta ton alueen nakymat oli aika jannat.

Gaziantepin lahistölla
Gaziantepin alueella
Diyarbakırissa vietettiin siis Miitun haita ja musta oli ihan huippuu paasta taas haihin, vihdoin puhumaan kunnolla suomea ja tietty nahda Miitua! Miitun miehen aivan ihana perhe otti mut heille asumaan niiksi neljaksi paivaksi mitka siella vietin enka ois kylla voinu parempaa paikkaa edes toivoa. Mulla oli heti tosi kotosa olo ja vaikka aika pitkalti turkin kielella kommunikoitiin niin harvoin tuli hetkia ettei toisiamme ymmarretty. Huippuun perheeseen on kylla tyttö paatynyt, muistan sunnuntaina heippoja sanoessa miettineeni etta kumpa mulla ois taalla Adanassa joku yhta huippu turkkilainen tyttökaveri kun Miitun miehen sisko. Mulla jai reissusta muutenkin paallimmaisena mieleen kaikki ihmiset ja kuinka lampimasti mut jokainen siella otti vastaan.

Aamupalaa, naamm

Diyarbakırissa oli ihana pieni kavelykatu mita reunusti kymmenet pienen pienet kahvilat ja katu oli ihanasti koristeltu valoilla. Tallasta kaipaisin vahan meille Adanaankin hehe





Mulla ei Diyarbakırissa ollut kamalasti aikaa olla, ainoastaan kaksi kokonaista paivaa joten aika meni tosi nopeesti eika sen takia kerennyt kauheesti kaupunkia hahmottamaan tai kiertelemaan. Joka paiva kaytiin kuitenkin kavelemassa tai pyörimassa jossain hoitelemassa haajuttuja tai vaikka vaan teella. Taa reissu olikin enemman pyhitetty ystavien tapaamiselle ja haiden juhlintaan joten ei jaanyt haittaamaankaan etta jai turisteilut valista. On ainakin yks hyva syy lisaa palata kaupunkiin ;)



Alunperin mulla oli vahan ristiriitaset fiilikset Diyarbakırista. Jotenkin se on ollut mun paassa aina vahan pahamaineisena, hamarana idan kaupunkina mista ei oo ihan varma et palaako sielta takas elavana vai ei. Tahankin mielikuvaan on vaikuttanut paljolti telkkari ja uutiset milloin mistakin mellakoista tai mielenosotuksista. Kavereilta, työkavereilta ja vahan kaikilta matkasuunnitelmista tienneilta sai aina kuulla oman mielipiteen kaupungista. Jotkut oli ihan innoissaan, huippuu etta paaset sinne, se on tosi kaunis ja mielenkiintonen kaupunki. Toiset taas varotteli, etta mita sa nyt siela teet, herranjestas. Kadirin ainoo ehto mun 'paastamiselle' oli etta yövyn turvallisessa paikassa. Ja ennenkun kerkesin sanoa puolikasta sanaa niin kuulemma mun budjetin hotellit ei kelpais. Jahas :-D. Odotin siis mielenkiinnolla millanen Diyarbakırista paljastuis ja mulle kaupunki nayttayty nimenomaan mielenkiintosena ja erilaisena. En kokenut oloa missaan vaiheessa mitenkaan turvattomana vaikka yhtena iltana kadulla poltettiinkin kokkoa mielenilmauksena sahköjen katkaisusta ja poliiseihin panssariautoineen törmas millon missakin. Yks mieleenjaanyt hetki oli varmastikin haavaatteissa mielenosoituspoliisien valista puikkelehtiminen ennen haapaikalle menoa. Ei ihan joka lauantai tuu moista tehtya haha. Diyarbakır ja sen ihmiset jai mulle mieleen myös vahan vaarinymmarrettyina, ei se kaupunki ollutkaan kurja ja ilkea eika kaikki asukkaat hurjia mielenosoittajia vaan lampimia ihmisia jannittavassa kaupungissa.





Ja ne haat. Ma rakastan haita. Suomessa oon ollut koko pitkan elamani aikana ehka kolmissa haissa. Taalla naa on jo toiset (ja oon kaikkia kaskenytkin nyt akkia menemaan naimisiin tai kihloihin viela kun oon taalla et makin paasen bailuihin mukaan) ja on vaan niin ihanaa kun saa olla mukana toisten jannityksessa ja suuressa paivassa. Pukuloisto ja juhlatunnelma on aina yhta huippua ja varsinkin naissa haissa nautin suuresti kaikista tansseista ja musiikista. Haapaikka oli upeesti koristeltu haasalonki, ei mikaan hurja överi mita voi taalla ihan hyvin odottaa vaan maltilla laitettu paikka.  Haapari oli niin upea yhdessa ja Miitu oli ihana morsian, ihankun suoraan jostain Disney -leffasta! Miitun ja siskon istuessa kampaajan penkissa laitettavina sain makin juhlameikin ja -kampauksen. Alkuun vahan pelkasin et mitahan siita meikista tulee, taalla kun koristelut ei oo ainoo asia mika vedetaan yleensa överiks. Pyysin sit luonnollista meikkia ja se luonnollinen osuus oli vissii se missa mun kulmakarvat jatettiin meikkaamatta.. Onneks oli omat meikit viela mukana ettei tarvinnu puolkaljun nakösena jatkaa matkaa haapaikalle hehe.















Sunnuntaina mun matka jatkui kohti kotia ja olin joskus aiemmin lukenut etta idasta poispain lahtiessa saattaa olla ns. rajatarkastuksia. En kuitenkaan aatellu et sellanen mun kohdalle osuis enka sitten tietenkaan ottanut mun passia mukaan talle reissulle vaikka sita viela torstai aamuna kotoa lahtiessa mietin. Parinkymmenen minuutin ajelun jalkeen sit tietenkin armeijasedat aseet kainalos ohjas bussin sivuun ja kavi tarkastamaan bussia. Muut bussissa olijat kaivo henkilökortit esille ja mulla meinas pieni paniikki iskea etta mitas nyt. Olin ihan varma et nyt pääsen armeijasetien kans viettamaan aikaa sit vahan enempikin siihen tienposkeen ja saisin ruveta soittelee jonkun pelastaa minut sielta. Onneks oltiin just aiemmin heitetty jotain lappaa et no vilautan sit mopokorttii niille! Ei kai siin muu auttanu ku mopokortti esiin ja armeijasedan syyniin. Oli vissiin kuitenkin tarpeeks virallisen nakönen et kelpas, onneksi ;)





maanantai 8. joulukuuta 2014

Uluslararasi Engelliler Günü

3. joulukuuta vietettiin kansainvälistä vammaisten päivää minkä johdosta oltiin järkätty illalliskutsut Adanan opettajien talolle lauantaiksi. Illan ideana oli esitellä mitä ollaan täällä projekteissa tehty ja esillä olikin puumaalauskurssilla tehtyjä töitä ja lisäksi valokuvia ja ebru -maalauksia mitkä oli viime kevään projektien satoa. 



Mukaan oli kutsuttu niin talassemiapotilaita, perheenjäseniä kun tietysti myös Adanan kaupunginjohtaja, alueiden johtajia ja muita isoja pomoja. Joidenkin herrojen asemat jäi multa vähän pimentoon kun tiesin ne vaan turkiksi eikä paikalla ollut ketään mulle niitä kääntämässä. 

Ali ja taustalla mies joka osas vähän suomea!
Mun pomo, Ali, on Adanan talassemiajärjestön pomouden lisäks myös koko Turkin talassemiajärjestöjen presidentti (tää on hauska miten kaikki korkeimmat johtajat on täällä presidenttejä..) ja se onkin reissannut ties missä kaikkialla samankaltasten kekkereiden ja tapaamisten puitteissa ja oonkin ollut salaa aina vähän kateellinen kun en oo päässyt vielä kertaakaan mukaan. Olinkin innoissani kun kuulin et tällä kertaa järkätään tällanen ilta Adanassa joten mullakin oli mahikset päästä mukaan kattomaan millasta meno on vähän virallisemmissa juhlissa. 

Ihanat lempparitytöt töistä :)


Mun ja yhen tytön tehtävänä oli pääovien suussa toivottaa ihmiset tervetulleiks ja jakaa rintapieleen kaikille tarrat. Oli ihana kun tapas niin paljon ihmisiä ja pääs vähän juttelemaan ihan uusienkin ihmisten kanssa. Kaiken kaikkiaan näissä kemuissa oli suunnilleen 200 ihmistä, eli ihan hyvän kokoset bailut. 

Raskaan työn raatajat
Ilta lähti käyntiin seitsemän jälkeen siinä vaiheessa kun Adanan kaupunginjohtaja saapui paikalle. Muut isot pomot oli jo saapuneet etukäteen ja kun tieto kaupunginjohtajan saapumisesta tuli, koko joukko lähtikin tätä vastaanottamaan ulos asti. Tähän väliin pakko sanoa ettei Suomessa kaupunginjohtajat yms. herrat oo mitenkään verrattavissa täkäläisiin. Mä en edes tiedä miltä näyttää Kotkan tai Lohjan kaupunginjohtaja, saati sit tiedä nimiä. Täällä taas kaupungilta löytyy isoja seinän kokosia julisteita kaupunginjohtajan naamalla varustettuna, vaikutusvaltaa tuntuu olevan paljon ja ihmiset oli tosi jännittyneitä tän tapaamisesta. 

Adanan kaupunginjohtaja Hüseyin Sözlü
No sai ne sit sen jännityksen tarttumaan muhunkin ja olihan se kieltämättä aika (tosi) jännää kun koko joukko pukumiehiä saapuu siihen meidän luokse kättelyyn. Sain sit lopulta vähän lisääkin jännitystä elämään kun yllättäen kättelyn aikana mut esiteltiin kaupunginjohtajalle ja se toivotti mut tervetulleeks kaupunkiin. Suoriuduin tästä osiosta varsin mallikkaasti ja osasin vastata ihan oikeilla sanoilla oikeisiin kohtiin (huh) mut siinä vaiheessa kun ois pitänyt alkaa jotain keskustelua käymään Suomen ja Turkin sukulaisuudesta loppu mullakin kielitaito ja hölmönä sit vaan seisoin ja nyökyttelin ja odotin et joku mut siitä tilanteesta pelastais. Tilannetta ei yhtään auttanut se et vieressä räpsy yks jos toinenkin kamera ja tilannetta seuras kaikki ne muutkin pomot. Mun suurin yritys oli vaan olla nolaamatta itteäni ja varsinkaan meidän järjestöä. 

Ensimmäinen kohtaaminen, heh, tässä vaiheessa olin viel ihan rauhallinen.
Tilaisuuden virallisen osuuden jälkeen tuli kaupunginjohtaja vielä kertaalleen ennen lähtöään mua kättelemään ja vähän vielä jatkettiin keskustelua meidän maiden sukulaisuudesta, tällä kertaa mäkin olin jo ihan vähän enemmän perillä mistä puhuttiin ja onnistuin ehkä näyttämään siltä etten oo niin pihalla kun oikeesti olin haha. No, kämppiksen mukaan mun pitäis olla ilonen siitä et luultavasti sain enemmän herrojen huomiota kun kaikki sellaset ketkä sitä huomiota ois oikeesti halunnu.. :D 

Viimeiset kättelyt. Tässä kohtaa jo vissii jännitti sit enemmänkin, ilme ehkä kertoo jotain haha
Bändi
Tän virallisen parinkymmenen minuutin jälkeen syötiin ja tanssittiin hyvän bändin tahtiin. Joidenkin biisien aikana lavalla oli laulajan vierellä myös tulkki joka käänsi laulut viittomakielelle. Musta oli tosi ihana ajatus, näin kaikki pysty oleen biiseissä mukana. Ennen kotiinlähtöä otettiin vielä kuvia pienellä porukalla, paikanpäällä kun oli meidän lähin työporukka ja Alin perhe josta on tullut ihankun toinen perhe mullekin :)

<3
Ja tässä vielä melkeen koko porukka :) 

lauantai 6. joulukuuta 2014

Dağlıoğlukin on sinivalkoinen

Tänään kaipaan pimeää joulukuuta, koristevaloja, kylmää ulkoilmaa ja lämmintä kotia, irtokarkkeja, suomen lippua, hiljaisia katuja, puhdasta luontoa ja Suulisniemen tyhjiä metsäpolkuja, lonkeroa, tuntematonta sotilasta, tuulipukuisia lenkkeilijöitä, omaa tilaa, mummin tarinoita menneiltä ajoilta, suomen kieltä, prismaa, ajoissa olevia busseja ja ihmisiä, joulun odotusta, salmaria ja tietysti omia ihmisiäni. Tänään(kin) oon ylpeä Suomesta ja suomalaisuudesta, kiitollinen siitä että oon rakkaaseen pieneen Suomeen syntynyt ja siitä, että mulla on kaikki mahdollisuudet siellä elää tai sieltä pois lähteä ja silti aina palata jos siltä tuntuu.





"Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi."

- Jorma Etto